keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Vastavaloa





Lokakuun aurinko on matalalla. Kulkija kohtaa häikäisevän vastavalon, joka tuntuu tulevan silmien tasalla. Hetkittäin melkein sokaistuu eikä tunnista vastaantulijasta kuin hahmon, ei piirteitä. Kun tavoittaa keltaisia lehtiä, kuvatakseen niiden hehkua, valo pakenee kameraa ja suurin osa kuvista joutaa pois.

Lokakuun uutiset ovat täynnä vastavaloa. Kun puhutaan asioista, viisaastikin, kirpeät, huolimattomasti sohaistut vastaväitteet ja kommentit kumoavat ne, nollaavat ja mollaavat. Lukija sokaistuu, eikä tiedä enää, mikä on hahmoa, mikä muuta.

Lehdet, kaikenväriset, painetut, kamppailevat olemassaolostaan, kyyninen syystuuli riepottaa niitä, levikit laskevat, tulot hiipuvat, sivut käpristyvät… Vain parhaat jäävät omalle oksalleen tässä pudotuspelissä. Vain se, joka koetaan arvokkaaksi, saa jatkoaikaa.


Mikä on arvokasta? Älyllisesti vaativa, korkeatasoinen, sivistynyt? Eilisen sensaation ylittävä, räväkkä avaus? Paljastus, jonka rinnalla alastonkin on vaatetettu? Hetkessä omaksuttava, valmiiksi pureskeltu ja vaivaton. Tee elämäsi helpoksi ja edulliseksi – ellet jaksa tai halua, me elämme sen puolestasi. Kuka jaksaisi vaivata päätään vaikeilla sisällöillä, kun helppojakin on? Miksi minun pitäisi? Eikö joku muu voisi?

Tule mukaan, surffaa kanssamme samalla aallolla, ota kantaa, usko osallistuvasi. Vaikka painettu ei kiinnosta eikä myy, sähköinen kerää lukijoita ja kommentteja. Onko yksi klikkaus  sama kuin yksi ostettu irtonumero, vakuuttaako se mainostajat ja takaa mainostulojen jatkuvuuden?


Tuppisuiden maassa keskustelu on uusi, tervetullut ilmiö. Kun kanavat avataan, mielipiteitä alkaa tulla. Ei punnittuja, ei harkittuja, vaan salamannopeasti ruudulle varisteltuja, kirotusvihreineen kaikkineen. Nimimerkillä, moderoimatta, huitaisten. Viisikymmentä ensimmäistä ylittää ehkä jonkun lukemiskynnyksen, pian mukaan, ennen kuin pino kasvaa ja alimmaiset latistuvat.

On instituutioita, joiden soisi sietävän räväkämpää keskustelua ja kannustavan kommunikoimaan. On elämänalueita, joilla puheesta on pulaa ja vastaväitteiden puute luuduttaa toiminnan. Tuuletusta tarvitaan, happea tunkkaisuuden keskelle. Lienee hurskastelua ja snobbailua toivoa tasokasta keskustelua, mutta kuitenkin.


Uutinen, joka ei edes osoittaudu todeksi, kerää hetkessä satoja kommentteja kymmeniltä nimimerkeiltä. Kukaan ei malta odottaa, että asioiden oikea laita kerrotaan, se, mikä tuntuu todennäköiseltä, on totta. Kun tiellä kuolee ihminen, todennäköisin vaihtoehto, tien liikennekulttuurin häikäilemättömyys ja kaahailu kelpaa monelle selitykseksi.

Tiedon valo ja disinformaation vastavalo vuorottelevat. Pelkään, että miljonääriksi pääsee lopulta se, joka vain haluaa eniten, keinoista ja etiikasta piittaamatta.

Osoittakaa, että olen väärässä, pliis.



lauantai 24. syyskuuta 2016

Me ei nääs kaveerata




Aikuinen mies, minua jonkin verran aikuisempi, istuu samassa tilaisuudessa. Hän on saanut, tuskin valinnut, paikan parin penkkirivin päästä, vinottain vastapäätä. Tupa on ääriään myöten täynnä. On istuttava sinne, missä on tilaa.  Aina, kun katseeni sipaisee häntä, hän kääntää päänsä pois. Katsooko hän minua, toivon, että ei. Me tunnemme kyllä toisemme. Mutta me ei nääs kaveerata.

Ajankohtaisessa keskustelussa puidaan sitä, miksi päivystyspoliklinikan väki ei aina tervehdi asiakkaitaan, potilaita. Tietysti pitää sanoa päivää ja oma nimensä. Kun tuntematon ihminen joutuu kajoamaan toiseen ja tämän toisen tuntemattomaan vaivaan, esittäytyminen on vähintä, mitä kuuluu tehdä. Nimen sanominen siirtää kontaktin henkilökohtaisemmalle tasolle. Vaikka ei ikinä sydänystäviksi tultaisikaan.

Samanlaista arjen joustavuutta ovat asiakaspalvelijoiden tervehdykset, hei, mitä etsit, hei, voinko auttaa. Tehkää hyvin ja saako olla – vaikka ei aina saisikaan, on mukavampi, kun tietää, että henkilökunta on noteerannut olemassaoloni ja auttaa tarvittaessa. Eikä meistäkään päiväkahviseuraa toisillemme tule.

Aikuistumiseen kuuluu oivallus siitä, ettei kaikkien kanssa voi kaveerata. Aikuistumista on myös se, että huomaa, kuinka kaikkien kanssa voi olla asiallisissa tai puoliasiallisissa väleissä. Tervehtiä, katsoa päin. Vaikka ei smalltalkia harrastettaisikaan.

Olemme tietysti etäisen tuttavani kanssa täysin erilaiset. Olen joskus yrittänyt miettiä, mikä kaikista meidän välisistämme eroista on syvin ja ratkaisevin. Meillä on erilainen koulutus, erilainen elämäntarina, toisenlaiset perheet. Hän on varakas, minä en. Hänellä vankka poliittinen ja yhteiskunnallinen näkemys, minulla aatteena jyrkkä sitoutumattomuus.

Kun ihmisellä on ikää ja niin ollen myös monta vuosiluokkaa elämänkoulua harteillaan, luulisi, ettei pohjakoulutuksella, varallisuudella tai titteleillä enää niin suurta merkitystä ole. Koulutuksella ehkä, mutta vain johonkin rajaan asti. Ei ihmissuhteita solmita eikä ylläpidetä ammattipätevyyksien mukaan. Ihmissuhteet saavat ryytinsä sopivasta erilaisuudesta, siitä, että voi piristää lajitoverin ajatusmaailmaa, tuoda ja saada sieluun uutta sähinää.

Luulisi, että olisi helpompaa katsoa päin, tervehtiä asiallisesti ja sen jälkeen jurputtaa omissa oloissaan. Luulisi, että jatkuva selän kääntäminen on työlästä ja vaatii jonkinlaista vaivaa, valppautta ja valvontaa. Heikosta itsetunnosta ei varmaan voi olla kyse.

Mistä minä tiedän. Sillä eihän me edes kaveerata. 
Miksi minä näitä mietin?


Kuvan pehmoeläimet eivät mitenkään liity aiheeseen. 




keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ei ole ihan sama, millaisen kahvikupin valitset



Ne puhuttelivat heti. Yksinkertaiset keramiikkakupit, joista ei ensin oikein tiennyt, olivatko ne tarkoitetut kahvia, teetä vai täyteläistä punaviiniä varten. Mutta niissä oli jotain, eikä kahta täsmälleen samanlaista löytynyt. Ostin kotiin, ostin vanhemmille, appivanhemmille. Kerrankin asialliset tuliaiset. 

Aikanaan useimmat kupeista palasivat. Kun käyttäjät olivat poissa, kupit olivat jäljellä, edelleen yhtä sympaattisina, keräsin ne talteen. Yksi on hajonnut ja siihen tarvittiin melkoinen täräys. 

Nykyään korvattomista juodaan usein kahvia, sillä luja kivitavara pitää juoman lämpimänä pitempään kuin mikään muu. Korvatonta kuppia on pidettävä kädessä eri tavalla kuin tavallista, se lämmittää sormia. Mainio ominaisuus kesäillan kahvihetkessä.

Yksi ensimmäisistä ostoksista, aluslautasena vanhaa Humppilan lasin tuotantoa. 

Korvattomat kahvikupit olivat Pentikin ensimmäisiä tuotteita. Astioiden valmistuksen harjoittelua ja lasituskokeiluja - vaikka tämän kaiken kuulin vasta kupit ostettuani. 

Anu ja Topi Pentik ovat oikeasti Pentikäisiä, joilla oli pieni, uhkarohkea ja luova tehdas Posiolla, kirkonkylän tuntumassa, männikkökankaalla. Tehdas oli tehtaan näköinen, tehtaalla oli työssä Ottfried Blümchen, keramiikka-asiantuntija, Kristiina Saanio, suunnittelija, Raili Mikkonen, joka osasi organisoida kaiken mahdollisen. Ja tietysti Pentikäiset. 

Ruotsalaisen Anja Winqvistin suunnittelema vati. Anja työskenteli Pentikillä ainakin alkuvuosina. 

Sympaattinen myymälä oli pieni kelomökki. Myymälässä oli esillä kauniita, rustiikkeja astioita, kaamoskynttilänjalkoja, poronkuukynttilöitä ja nahkatuotteita. 

Nahkatakkiin eivät rahani koskaan riittäneet, mutta iso punainen laukku ja pienet pussukat ovat edelleen tallessa, usein käytössäkin.

Ensimmäinen myymälä Posiolla. 

Kerrottiin, että saksalaisia perheitä tuli isoilla autoillaan Posion männikkökankaalle. Pieneen puotiin päästyään he ojensivat myyjättärelle esitteen, johon oli merkitty, kuinka monta kappaletta kutakin tuotetta he halusivat ostaa. Sillä välin, kun ostoksia pakattiin, perhe katseli mökkiä ja männikkökangasta ja nautti kahvia kampanisun kera. Sitten ostokset lastattiin autoon ja matka jatkui. 

Saksalainen ei koskaan osta rihkamaa, mutta kunnollisia tuotteita matkamiehen takakonttiin voi kertyä kunnioitettava määrä, iso astiasto kerralla. Sitä pitää kutsua tarkkuudeksi, ei nuukuudeksi.

Ensimmäinen näyttelytila ja kahvio, etualalla kaamoskynttelikkö.

Kaikki paremmat lautaseni ovat Pentikiltä. Kahvikuppeja on erilaisia, mutta mieluiten käytän niitä vanhoja, korvattomia.

Tänä kesänä ajeltiin Rovaniemeltä Kuusamoon ja poikettiin Pentikin mäelle. Kovin moni asia ei entisestä muistuttanut – tehdas oli paikallaan tien toisella puolella, myymälä toisella. Moderni lasinen kuutio, myymälä ja tyylikkäät tuotteet.

Muistoja maalta. 

Melkein epätoivoisena siitä, että mitään entisestä ei enää ollut jäljellä, lähdimme katselemaan taloa. Myymälän yhteydessä on Muistoja maalta -museo. Kokonaisuus, johon on rakennettu erilaisia huoneita, ikkunoita siihen, millaista oli ennen. Kauniita esineitä, huolella koottuja ja talletettuja aarteita. Keskellä käytävä, joka ohjaa katsojan tutkimaan kokonaisuutta juuri siinä järjestyksessä, jonka Pentikin väki on suunnitellut.


Olohuoneen keskipiste. 

Kierroksen jälkeen oli mahdollisuus mennä katsomaan vanhaa – sitä pientä kelomökkiä, josta kaikki alkoi. Yläkerrassa perheen yksityinen tila, alakerrassa pieni myymälä ja näyttelyhuone, punaiset nahkatyynyt penkeillä.

Ihana helpotuksen tunne: paikka, josta olen kauneimmat mukini ja lautaseni ostanut, on sittenkin vielä olemassa.
 
Kahvikulttuuria.

Kupit on järjestetty alkuperämaan mukaan. 

Katselimme kansainvälistä kahvikuppimuseota, seikkailimme myymälän läpi pysäköintipaikalle, tutkimme Anu Pentikin näyttelytilan julkisivua ja lupasimme itsellemme tulla uudelleen. Paremmalla ajalla.

Kotona tarkistin, että kaikki astiat ovat tallella ja käyttökunnossa, sitä yhtä mukia lukuun ottamatta. Mukava tunne, kun on saanut tutustua asialleen omistautuneen yrittäjäperheen tarinaan.

Halla-sarjaa, valossa viihtyvää. 


Keskellä maailman harmautta Pentik on tärkeä esimerkki, siitä, mihin luovuus ja rohkeus voivat yltää.