keskiviikko 24. elokuuta 2016

Mainio retki sammattilaisten ja karjalohjalaisten kanssa!



Tunnelma oli korkealla heti aamusta, vaikka sade hiukan hätyyttelikin. 
Sammatin seurakuntatalon pihalle oli kokoontunut joukko retkeläisiä: Kaija-Liisa, ainakin kaksi Leilaa ja Marja-Leena, Anneli ja Anneli, Pirkko ja Unto, Aaro ja muutama Marjatta, Helena ja sen mies…  ja kaikki muut odottivat toiveikkain mielin yhdessä aluepappi Raili Rantasen kanssa. 
Kun Jomi Iivosen ohjaama bussi saapui, mukanaan diakoni Tiina Eriksson ja Karjalohjalta tulleet retkeläiset, lähdettiin.
Sammatin ja Karjalohjan alueseurakuntien yhteisenä retkikohteena 22.8.2016 oli Porvoo.


Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin koti

Johan Ludvig Runeberg (5.2.1804–6.5.1877) oli runoilija, opettaja ja professori. Hän oli myös pappi, vaikka ei koskaan pappina toiminutkaan. Runeberg aloitti opintonsa Turun Akatemiassa, samaan aikaan yhdessä Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin kanssa. 
J.L. Runeberg oli runoilija ja kirjailija. Runo Saarijärven Paavosta, Maamme-laulu, Vänrikki Stoolin tarinat sekä monet tutut, rakkaat virret – aina ei edes tule ajatelleeksi, kuinka monet suomalaisuuden lujaan ytimeen kuuluvat tekstit ovat hänen kirjoittamiaan.



Runebergin kodissa saatiin kosketus runoilijan perheen elämään. Pietarsaaressa syntynyt Runeberg ehti asua eri puolilla Suomea, ennen kuin hän vuonna 1837 asettui perheineen Porvooseen. Runeberg oli valittu Porvoon kimnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin virkaan.

Perhettä jatkuvasti kiusanneet talousongelmat saatiin hoidettua vuonna 1851, kun Runeberg teki sopimuksen teostensa ruotsinkielisistä julkaisuoikeuksista ruotsalaisen kustantajansa Alfred Bolinin kanssa. Runoilija, hänen vaimonsa Frederika ja perheen kuusi poikaa muuttivat uuteen kotiin Aleksanterinkadun ja Kirkkokadun kulmaan. Talo oli perheen asuntona  J.L. Runebergin kuolemaan asti. Kolme vuotta runoilijan kuoleman jälkeen, vuonna 1880 se avattiin yleisölle. J.L. Runebergin koti on Suomen vanhin kotimuseo.


Saliin kokoontuneet retkeläiset saivat kuulla kertomuksia siitä, kuinka Frederika Runeberg huolehti suuresta perheestään ja oli vieraanvarainen emäntä talossa vieraileville ystäville ja taiteilijoille. Myöhemmin, kun pojat muuttivat maailmalle, äiti piti näihin yhteyttä, hänen kerrotaan kirjoittaneen lapsilleen ainakin tuhat kirjettä. Fredrika Runeberg oli myös kirjailija, joka on julkaissut – alkuaan salanimellä –  historiallisia romaaneja.


J.L. Runeberg oli innokas metsämies ja todisteena harrastuksesta ovat  kirjastohuoneen seinällä riippuvat hienot aseet ja ketunnahat. Runeberg sai metsästysretkellään 1863 aivoverenvuodon ja joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet halvaantuneena. Runoilijan vuode, ikkunan näkymiä toistava peili ja taidokkain koruompelein koristettu pyörätuoli ovat esillä, samoin muita henkilökohtaisia esineitä.



Kodin kaikissa huoneissa on huonekasveja – alkuperäisten kasvien pistokkaista kasvatettuja. On kuin isäntäväki olisi hetki sitten poistunut, kodin tunnelma on tallella.



Walter Runebergin veistoskokoelma

Frederika ja Johan Ludwig Runeberg saivat kahdeksan lasta. Kaksi lapsista, ainoa tytär ja poika, kuolivat pieninä. Perheen kolmas poika, Walter Magnus (29.12.1838–23.12.1920) oli taiteellisesti lahjakas – kouluopinnot tuottivat pojalle suuria vaikeuksia ja hädin tuskin hän selviytyi ylioppilastutkinnosta, mutta taideopinnot alkoivat jo kouluiässä. Walter Runeberg opiskeli ja työskenteli pitkään Roomassa ja Pariisissa. Suomeen palatessaan hän oli jo saavuttanut kansainvälistä mainetta.


Runebergin kodin naapurissa oleva Walter Runebergin veistoskokoelma kertoo tuotteliaasta kuvanveistäjästä ja taiteilijasta. Esillä on muotokuvia ja klassiseen tyyliin toteutettuja veistoksia.







Monien vaiheiden tuomiokirkko

Lounaan jälkeen käveltiin vanhan kaupungin läpi Porvoon tuomiokirkkoon. Kirkon historia alkaa jo 1200-luvulta. Kirkko on jäänyt historiaan 1809 Porvoon valtiopäivien näyttämönä – tällä hetkellä se on yksi koko maan suosituimmista nähtävyyksistä.

Porvoon suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Heikki Hakamies kertoi retkeläisille tuomiokirkon historiasta ja piti hartaushetken. 


Lopuksi laulettiin tuttu virsi 490, Runebergin sanoittama Mä silmät luon ylös taivaaseen ja yhteen käteni liitän – ruotsinkielinen teksti alkaa sanoin  Jag lyfter ögat mot himmelen och knäpper hop mina händer.





Vierailu Brunbergin makeistehtaan myymälään päätti ohjelman. Mieli täynnä uusia vaikutelmia, kirkon tunnelma eväänä ja pussillinen herkkuja tuliaisina – olipa mukava taas lähteä kotiin!

Kiitos retkeläisille mukavasta seurasta sekä Tiinalle ja Railille järjestelyistä!


Lisää tietoa:
J.L. Runebergin elämästä on olemassa runsaasti aineistoa. Internetissä oleva www.runeberg.net esittelee kansallisrunoilijan elämäntyötä havainnollisesti.

Walter Runebergin elämäntyöhön voi tutustua mm. intendentti Lars Nyströmin kirjan Nationalskulptören Walter Runeberg (Porvoo 2008) avulla.


perjantai 19. elokuuta 2016

Sieltä… ja syvältä

Ruusuja urheilijoille, risuja saatte etsiä muualta. 
Koko kansan yhteinen aamu-, päivä-, iltapäivä- ja yökerho on toiminut kaikilla kanavilla melkein kaksi viikkoa. Olympiakisat lähenevät loppuhuipennustaan ja kohta alkaa paralympiajakso.
Kansa palaa vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen ja kisahuumasta harittavat silmät kirkastuvat. Enää ei tarvitse valvoa, ei ainakaan siksi, että joku juoksee, heittää tai hyppää maapallon toisella puolella.
Valvominen ja univelka ovat kustannustehokkain tapa hankkia krapula, kuten varmaan kaikki tietävät. Ja nyt tätä valvomisen kulttuuria on ylläpidetty valtakunnallisten medioiden voimin.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Olympia-areenoille ei ihan piirikunnallisilla saavutuksilla pääse. Kaikissa lajeissa jaetaan kultaisia mitaleita, mutta valitettavan niukasti. Kaikki, jotka yltävät omaan parhaaseensa tai lähinnä parhaaseen, eivät saa palkintoa, osa joutuu tyytymään vain hyvään mieleen. Aina on myös joukko niitä, joille jää vain ankara keljutus.
Häviäminen vie voimia, eikä siinä tilanteessa juuri lohduta sekään tieto, että myös voittaminen vaatii taitoa eikä välttämättä ole yhtään helpompaa.
Mitalisaalis saattaa jäädä pieneksi, monestakin syystä. Melkein kaikki maailman maat ovat mukana ja me suomaan kasvatit olemme pieni siru maailman väestöstä. Eivät edes tilastot puolla meitä.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Suomi on juostu maailmankartalle. Suomea heitetty ja hypätty maailman tietoisuuteen ja välillä on onnistuttukin. Mutta onko urheilu edelleenkin ainoa tapa, jolla me lunastamme paikkamme maailmankaikkeudessa? Kolehmaisen, Ritolan ja Nurmen saavutusten jälkeen me olemme saavuttaneet suuria tieteen, tekniikan ja kulttuurin aloilla. Olemme saavuttaneet ja säilyttäneet itsenäisyytemme.
Samaan aikaan urheilu on muuttunut yhä enemmän viihteeksi. Tosiajassa.
Onko kansakunnan arvostus ja merkitys edelleenkin kiinni vain näistä senteistä ja sekunneista? Varsinkin, kun me itse niihin sentteihin ja sekunteihin tiukimmin tartumme.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Jokaisen olympiaurheilijan lähes jokainen suoritus näytetään suorana lähetyksenä. Mukana on aina niitäkin, jotka epäonnistuvat.
Kaukaisina, kultaisina vuosina vain voittajat saivat nimensä lehtiin, joskus tieto tavoitti kotimaan yleisön vasta päivien viiveellä. Koskaan aikaisemmin meillä ei ole ollut käytössämme yhtä suoria linjoja ja yhtä nopeita yhteyksiä maailman tapahtumiin.
Kun selostus singahtaa nettisivuille, sen vanavedessä seuraa ryöppy kirpeitä kommentteja. Jos lajin harrastajia on tuhat, jokaista harrastajaa kohden on ainakin sata kaikkitietävää maallikkoa. Nämä maallikot, jotka esiintyvät asiantuntijoina tai valmentajina, purkavat turhautumistaan mieluiten nimimerkin turmin, sosiaalisessa mediassa. 
Miksi ne, jotka kiittävät ja kannustavat, ovat vähemmistönä?
On se niin sieltä… ja syvältä.

Haastattelu on parhaimmillaan ajatusten vaihtoa. Siis ajatusten, ei itsestäänselvyyksien. Politiikan ja viihteen ’haastattelut’ ovat usein vain smalltalkia, pikkupuhetta. Haastattelija kysyy mitäänsanomattoman kysymyksen, ja se, joka haluaa säilyttää kasvonsa, voi vastata vain yhdellä tavalla, ympäripyöreästi.
Kun kaikkensa antaneen, keskittymisensä viime hetkiä kipuilevan ihmisen eteen tuodaan mikrofoni ja tiukataan kommentteja siitä, millaisen tuloksen kuukausien tai vuosien työ antoi, kuinka moni osaa vastata tyylikkäästi? Parhaimmillaan vastaukset ovat smalltalkia – pahimmillaan – kyllä te tiedätte.
On se niin sieltä… ja syvältä.

Ikä tuo omat mausteensa elämään. Vauhti hiljenee, aamut ovat kankeampia ja verkkaisempia. Väsyttää helpommin.
Johnny Weissmüllerin Tarzan-huuto oli joidenkin lähteiden mukaan keinotekoinen kooste erilaisista äänistä, nauhoite, jota käytettiin silloin, kun tähti avasi suunsa ja oli huutavinaan.
Suomalaisen urheiluselostajan raportti sadan metrin juoksusta on runsaan kymmenen sekunnin mittainen älämölö, kotikutoinen Tarzan-imitaatio, josta ei tavallinen mummo saa mitään tolkkua.
Voiko ihmisen kuulo hidastua näin paljon?
Miksi ei liikkuva kuva ja siihen liitetyt hidastukset ja havainnollistamiset riitä? Pitääkö kaikki myös huutaa julki?
On se niin sieltä… ja syvältä.

Ja kuitenkin. Sittenkin. Olen tavannut urheilijoita, hienoja taistelijoita, voittojen ja tappioiden selvittäjiä, elämän ja kokemuksen koulimia ihmisiä. Elämäni parhaita kohtaamisia.
Kiitos niistä!

Vaikka urheilu olympiatasolla on enemmän viihdettä kuin mitään muuta, hyvän urheilijan esimerkki voi kannustaa kansaa liikkumaan ja harrastamaan. Takavuosina paikattiin pikkunikuloita, kun seiväshyppyharjoituksissa käytetyt pyykkiseipäät pettivät. Nykyharrastaja ei pyykkiseipäitä ehkä tunne, välineet ovat kaikkien saatavilla ja kunnossa. Ja niitä myös käytetään.
Eikä se ihan syvältä olekaan.



tiistai 9. elokuuta 2016

Mestarin viivat




Taidegraafikko, professori Simo Hannula 12.3.1932–2.8.2016

Viivat, jotka piirsivät maailman rosoisen kauneuden näkyviin, ovat valmiit. Mestari ei enää tartu työvälineisiin.
Professori Simo Hannula on lähtenyt, jäljellä ovat muistot ja taideteokset. Simo on yhä keskuudessamme, kuviensa, ajatustensa, muistojen kautta.

Taiteen tie kulkee tunteen, ajatuksen, ilmaisun ja totuuden kautta elämään.


Muistan taiteilijan, jolla oli hiljainen, lempeä olemus. Ensimmäisestä tapaamisesta viimeiseen, aina yhtä ystävällinen.
Muistan verkkaisen, rauhallisen jutustelun, mestarilla oli aikaa, vaikka päiviin mahtui monta tuntia yksinäistä puurtamista. Silmissä tuikki huumori ja elämän ymmärrys, samat sävyt, jotka löysin Simon kuvistakin.

Varttuneempi taiteentekijä osaa jo asettua oikeaan asentoon, jos aurinko sattuu päälle paistamaan tai jos myrskyn myllerrys yllättää.



Sammatin kodin ja ateljeen ilmapiiri kiehtoi ja kutsui katselemaan, kaikkia yksityiskohtia ei kerralla edes hahmottanut. Vanhat kellot, kauhat ja kapustat, jotka täyttivät ateljeen ja aittojen seiniä ja kattoja. Kauniit käsin tehdyt esineet, joihin aika ja ihmisen kosketus olivat patinoituneet. Sopusointu.
Jokainen ateljeen pöydän ääreen kootuista tuoleista oli omanlaisensa, erilainen, vanhojen talojen peruja kaikki.
-   -    Mutta eiväthän takapuoletkaan ole samanlaisia, tiesi isäntä.
Vieraille löytyi viihtyisää tilaa.

Ystävä on kultahippu kämmenellä, jota on taiten pideltävä, jottei se häviä maailman tuuliin.


Yksi ensimmäisistä tapaamisistamme oli haastattelu. Kävelimme pihamaalla, Simo esitteli  puutarhaansa, vadelmia ja aroniapensaita, kertoi vanhan vaarinmökin laajentamisesta taiteilijakodiksi, Koiranpoika koko ajan kintereillä. Puhuimme, tein muistiinpanoja, pysähdyimme juttelemaan saunakamarin penkeille ja puhuimme lisää. Koiranpoika puski päätään syliini, vaati taukoa kirjoittamiseen ja niin sain luvan rapsuttaa isoa irlantilaista.
Kun Koiranpojan aika päättyi, tuli vilkas ja virkeä Vili, joka ei paljon vieraista piitannut. Mutta koira piti talossa olla, isännän lähin työtoveri.

Kaikki hyvä vaatii vaivannäköä ja rakkautta.


Ateljee Hannulasta tuli nopeasti osa sammattilaista kulttuuria. Taideaittojen kesänäyttelyt olivat aina tapaus, taiteen ystävien vaelluskohde. Taide valloitti, mutta myös kauniisti entistetyt aitat olivat elämys, pehmoinen pihanurmi, jolla olisi voinut vaikka paljain jaloin astella.
Kun Simon voimat alkoivat hiipua, Pekka elvytti kesäisen näyttelyperinteen. Vilin seuraajana jatkoi uusi ateljeekoira, nyt Pekan perheestä.

Ihmisillä ei olisi varaa olla häijyjä, mutta silti niin monet elävät yli varojensa.


Eräänä syksynä paikallislehteen ilmestyi ilmoitus. Kohderyhmänä olivat sorsat, joille Simo lupasi jahtikauden ajaksi turvallisen pakopaikan pihalammeltaan. Luonnon ja eläinten ystävä halusi puolustaa pienempiään. Kaikkea maailmassa tapahtuvaa ei Simokaan hyväksynyt, miehuuden kuvissa protestit näkyivät tummina sävyinä.

Aarteina talletan muistot ja kuvat, jotka avaavat ikkunoita sydämeen. Mestarin viiva elää, lempeissä kuvissa, kirpeissä kannanotoissa, ajattelemaan haastavissa abstrakteissa sommitelmissa, elämässä.
Kiitos, Simo!



Aforismit on poimittu Simo Hannulan näyttelyluetteloista.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Hauras hetki


Jokainen auringonlasku uudistaa pilvien ja järven liiton. Päivän hehku vaihtuu ruskoon, tummuu lyhyen yön ajaksi, tuulessa aamusta iltaan elävä järvenselkä lepää ja asettuu ennen yötä hiljaiseksi lakeudeksi.

Maailman tapahtumat ovat raju kontrasti mökkirannassa lipuville väripinnoille. Uutisvirta ei tyynny, vaan tulvii väkivaltaa, verta, kyyneliä ja kärsimystä. Tekoja, joiden taustalla olevia mekanismeja on maailmaa sivummalta tarkkailevan vaikea ymmärtää.


Oikeamieliset puhuvat, sanoillaan ja teoillaan. Ne, joilla on hallussaan puhtain tieto ja viisaus. Ne, jotka ovat ottaneet haltuunsa oikeuden tuomita tutkimatta, katsomatta, pyytämättä ja pelkäämättä. Tukena ja taustana ainoa oikea oppi, kirkkain aate, puhtain lippu. Kiistaton todiste siitä, että oikeassa olevalla on myös oikeutus teoilleen, julmimmillekin.

Puhutaan siiloutumisesta: oikeamielisten ryhmän jäsenet elävät oman totuutensa keskellä, vahvistavat sitä ja lujittavat jäsentensä tahtoa. Vuorovaikutus kapeutuu, kontrasti meidän ja muiden välillä alkaa näyttää yhä suuremmalta. Eikä näitä siiloja ole vain kaukomailla, pelkään, että niitä on kaikkialla. Epäilen myös, että vain puhe siiloista on uusi oivallus: klikkejä ja itseriittoisia ryhmiä on aina ollut, kaikkialla. Kattavan viestintätekniikan maailmassa ne saavat enemmän julkisuutta ja huomiota kuin ansaitsisivat.


Aseita on enemmän kuin otsikoista voisi päätellä, ammuksista ankarasti lausuttuihin sanoihin. Kaikki aseet, sanatkin, voivat olla kohtalokkaita. Yhden uhrin lisäksi tulee kymmeniä muita, sillä haavoitetulla on aina perheensä ja lähipiirinsä. Se, joka tuomitsee ja satuttaa, satuttaa aina väistämättä myös viattomia. On tietysti tekoja, joista tuleekin saada rangaistus, mutta miksi joku syyllistyy rangaistavaan tekoon vain siksi, että toinen ihminen on erilainen, ajattelee tai uskoo toisin?

Pelko kulkee väkivallan kintereillä ja muuttaa hyvätkin kohtaamiset varovaisiksi ja varautuneiksi. Miten vastaan pyytäjälle, miten suhtaudun, kun minua puhutellaan. Väkivalta kovertaa luottamusta lähimmäiseen. Onko oikeassa oleminen todellista vai vain väkivallan enne? Lähimmäisenrakkauden vaikein osa on rakastaminen. Rakastaminen yli ennakkoluulojen, pelon ja inhon.


Olisi niin paljon helpompi kirjoittaa rauhan maailmasta, unohtaa kontrastit ja ahdistavat uutiset. Luoda tunnetta ja hehkuttaa tunnelmaa. 

Aamulla veden pinta herää, heijastaa pilviä ja valoa. Sorsaperhe suunnistaa vastarantaan ja jättää jälkeensä kimmeltävän vanan veden pintaan. Niin nopean, että kameralla ei ehdi tavoittaa.

Hyvät hetket ovat hauraita, nopeasti katoavia. Niissä on toivoa.