tiistai 9. elokuuta 2016

Mestarin viivat




Taidegraafikko, professori Simo Hannula 12.3.1932–2.8.2016

Viivat, jotka piirsivät maailman rosoisen kauneuden näkyviin, ovat valmiit. Mestari ei enää tartu työvälineisiin.
Professori Simo Hannula on lähtenyt, jäljellä ovat muistot ja taideteokset. Simo on yhä keskuudessamme, kuviensa, ajatustensa, muistojen kautta.

Taiteen tie kulkee tunteen, ajatuksen, ilmaisun ja totuuden kautta elämään.


Muistan taiteilijan, jolla oli hiljainen, lempeä olemus. Ensimmäisestä tapaamisesta viimeiseen, aina yhtä ystävällinen.
Muistan verkkaisen, rauhallisen jutustelun, mestarilla oli aikaa, vaikka päiviin mahtui monta tuntia yksinäistä puurtamista. Silmissä tuikki huumori ja elämän ymmärrys, samat sävyt, jotka löysin Simon kuvistakin.

Varttuneempi taiteentekijä osaa jo asettua oikeaan asentoon, jos aurinko sattuu päälle paistamaan tai jos myrskyn myllerrys yllättää.



Sammatin kodin ja ateljeen ilmapiiri kiehtoi ja kutsui katselemaan, kaikkia yksityiskohtia ei kerralla edes hahmottanut. Vanhat kellot, kauhat ja kapustat, jotka täyttivät ateljeen ja aittojen seiniä ja kattoja. Kauniit käsin tehdyt esineet, joihin aika ja ihmisen kosketus olivat patinoituneet. Sopusointu.
Jokainen ateljeen pöydän ääreen kootuista tuoleista oli omanlaisensa, erilainen, vanhojen talojen peruja kaikki.
-   -    Mutta eiväthän takapuoletkaan ole samanlaisia, tiesi isäntä.
Vieraille löytyi viihtyisää tilaa.

Ystävä on kultahippu kämmenellä, jota on taiten pideltävä, jottei se häviä maailman tuuliin.


Yksi ensimmäisistä tapaamisistamme oli haastattelu. Kävelimme pihamaalla, Simo esitteli  puutarhaansa, vadelmia ja aroniapensaita, kertoi vanhan vaarinmökin laajentamisesta taiteilijakodiksi, Koiranpoika koko ajan kintereillä. Puhuimme, tein muistiinpanoja, pysähdyimme juttelemaan saunakamarin penkeille ja puhuimme lisää. Koiranpoika puski päätään syliini, vaati taukoa kirjoittamiseen ja niin sain luvan rapsuttaa isoa irlantilaista.
Kun Koiranpojan aika päättyi, tuli vilkas ja virkeä Vili, joka ei paljon vieraista piitannut. Mutta koira piti talossa olla, isännän lähin työtoveri.

Kaikki hyvä vaatii vaivannäköä ja rakkautta.


Ateljee Hannulasta tuli nopeasti osa sammattilaista kulttuuria. Taideaittojen kesänäyttelyt olivat aina tapaus, taiteen ystävien vaelluskohde. Taide valloitti, mutta myös kauniisti entistetyt aitat olivat elämys, pehmoinen pihanurmi, jolla olisi voinut vaikka paljain jaloin astella.
Kun Simon voimat alkoivat hiipua, Pekka elvytti kesäisen näyttelyperinteen. Vilin seuraajana jatkoi uusi ateljeekoira, nyt Pekan perheestä.

Ihmisillä ei olisi varaa olla häijyjä, mutta silti niin monet elävät yli varojensa.


Eräänä syksynä paikallislehteen ilmestyi ilmoitus. Kohderyhmänä olivat sorsat, joille Simo lupasi jahtikauden ajaksi turvallisen pakopaikan pihalammeltaan. Luonnon ja eläinten ystävä halusi puolustaa pienempiään. Kaikkea maailmassa tapahtuvaa ei Simokaan hyväksynyt, miehuuden kuvissa protestit näkyivät tummina sävyinä.

Aarteina talletan muistot ja kuvat, jotka avaavat ikkunoita sydämeen. Mestarin viiva elää, lempeissä kuvissa, kirpeissä kannanotoissa, ajattelemaan haastavissa abstrakteissa sommitelmissa, elämässä.
Kiitos, Simo!



Aforismit on poimittu Simo Hannulan näyttelyluetteloista.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Hauras hetki


Jokainen auringonlasku uudistaa pilvien ja järven liiton. Päivän hehku vaihtuu ruskoon, tummuu lyhyen yön ajaksi, tuulessa aamusta iltaan elävä järvenselkä lepää ja asettuu ennen yötä hiljaiseksi lakeudeksi.

Maailman tapahtumat ovat raju kontrasti mökkirannassa lipuville väripinnoille. Uutisvirta ei tyynny, vaan tulvii väkivaltaa, verta, kyyneliä ja kärsimystä. Tekoja, joiden taustalla olevia mekanismeja on maailmaa sivummalta tarkkailevan vaikea ymmärtää.


Oikeamieliset puhuvat, sanoillaan ja teoillaan. Ne, joilla on hallussaan puhtain tieto ja viisaus. Ne, jotka ovat ottaneet haltuunsa oikeuden tuomita tutkimatta, katsomatta, pyytämättä ja pelkäämättä. Tukena ja taustana ainoa oikea oppi, kirkkain aate, puhtain lippu. Kiistaton todiste siitä, että oikeassa olevalla on myös oikeutus teoilleen, julmimmillekin.

Puhutaan siiloutumisesta: oikeamielisten ryhmän jäsenet elävät oman totuutensa keskellä, vahvistavat sitä ja lujittavat jäsentensä tahtoa. Vuorovaikutus kapeutuu, kontrasti meidän ja muiden välillä alkaa näyttää yhä suuremmalta. Eikä näitä siiloja ole vain kaukomailla, pelkään, että niitä on kaikkialla. Epäilen myös, että vain puhe siiloista on uusi oivallus: klikkejä ja itseriittoisia ryhmiä on aina ollut, kaikkialla. Kattavan viestintätekniikan maailmassa ne saavat enemmän julkisuutta ja huomiota kuin ansaitsisivat.


Aseita on enemmän kuin otsikoista voisi päätellä, ammuksista ankarasti lausuttuihin sanoihin. Kaikki aseet, sanatkin, voivat olla kohtalokkaita. Yhden uhrin lisäksi tulee kymmeniä muita, sillä haavoitetulla on aina perheensä ja lähipiirinsä. Se, joka tuomitsee ja satuttaa, satuttaa aina väistämättä myös viattomia. On tietysti tekoja, joista tuleekin saada rangaistus, mutta miksi joku syyllistyy rangaistavaan tekoon vain siksi, että toinen ihminen on erilainen, ajattelee tai uskoo toisin?

Pelko kulkee väkivallan kintereillä ja muuttaa hyvätkin kohtaamiset varovaisiksi ja varautuneiksi. Miten vastaan pyytäjälle, miten suhtaudun, kun minua puhutellaan. Väkivalta kovertaa luottamusta lähimmäiseen. Onko oikeassa oleminen todellista vai vain väkivallan enne? Lähimmäisenrakkauden vaikein osa on rakastaminen. Rakastaminen yli ennakkoluulojen, pelon ja inhon.


Olisi niin paljon helpompi kirjoittaa rauhan maailmasta, unohtaa kontrastit ja ahdistavat uutiset. Luoda tunnetta ja hehkuttaa tunnelmaa. 

Aamulla veden pinta herää, heijastaa pilviä ja valoa. Sorsaperhe suunnistaa vastarantaan ja jättää jälkeensä kimmeltävän vanan veden pintaan. Niin nopean, että kameralla ei ehdi tavoittaa.

Hyvät hetket ovat hauraita, nopeasti katoavia. Niissä on toivoa.




sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Lumpeet, heijastukset, valo - matkalla taiteeseen


Monet, Musée de'l Orangerie 
Kesä on oikukas. Säännöstelee lämpöä, ryöpyttää sadetta ja kääntää kuin hetken mielijohteesta selkänsä. Tuuli nostaa lyijynharmaat aallot, taivas on lähes uhkaava. Neulaset tummuvat ja hylkäävät heleytensä, puiden rungot ja oksat saavat teräksisiä sävyjä kylkiinsä, myrskypäivän valo on lohduton. Illaksi tyyntyy, aurinko valaisee maiseman ja kaikkialla on kirkkautta, lempeitä kultaisia heijastuksia.

Sen, joka haluaa maalata hetkien värit ja tunnelmat, pitää osata analysoida, millainen on veden harmaus, pilven hallava hohde. On osattava eläytyä auringon väreihin ja illan kultaisiin tunnelmiin. Taitava tavoittaa hetken kokonaan, sillä valo ja varjo ovat nopeammin vaihtuvat, eloisammat kuin mikään sivellin ja palettiveitsi. 

Musée de’l Orangerie on kuuluisa Monet’n lummelampien ansiosta. Kahdessa ovaalin muotoisessa salissa lumpeiden valot ja varjot ovat esillä juuri sellaisina, kuin mestari ne halusi nähtävän, kokonaisuuksina, joissa valo liukuu aamun sarastuksesta illan tummuuteen. Museon ovella on jonoa ja suurin ruuhka on lumpeiden luona. Paikalla on hiljaisuutta monella eri kielellä. Katseiden kohteena ovat lumpeet, veden tyyni liike, joka näyttää minä hetkenä tahansa jatkuvan.


Lumpeiden lumoon pääsee Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttelyssä. Salmelan nuori taiteilija 2016 on Johanna Lumme – kukka siis nimeltäänkin. Lumpeet ja rantamaisemat on maalattu taidokkaasti, pohjoismaisessa valossa, vahvoin sävyin. Johanna Lumme ei ole Salmelan ensikertalainen, Domanderin talossa on esillä myös viime vuonna ihastuttaneita eläinaiheita.

Johanna Lumme ja veden kukkaset. Taidekeskus Salmela 
Suomalaista rantamaisemaa tutkii myös Kia Taegen, entistä abstraktimmin, entistä pehmeämmin. Veneet, venevalkamat, valon kimmellys järven pinnalla. Edellisten vuosien Monrepos on vaihtunut järvimaisemaan. Hetket veden äärellä, valo ja seesteiset tunnelmat viipyvät kankaalla.

Kia Taegenin maalaus, Petri Ikosen veistos. Taidekeskus Salmela.
Maisemien lomassa viihtyvät Pekka Kauhasen ja Pirkko Nukarin veistokset. Nukarin pienet linnut ja Kauhasen leikkisät, sadunomaiset hahmot täydentävät maalausten viestiä. Ja jälleen kerran Salmelan ripustus – tai tapa rakentaa näyttely - ihastuttaa. Pieni varpunen oksallaan ikkunan edessä: kun ruutu avataan,  se lentää ulos, vapauteen. 
Pirkko Nukarin lintukansaa.

Pekka Kauhasen leikkiviä hahmoja. Taidekeskus Salmela.
Lintu kohtaa matkallaan ehkä pienen pronssimekkoisen olennon. Salmelan saleissa taiteen tilat ovat kodinomaiset: kuvat onnistuvat paremmin vaikka eivät täydellisiä olekaan. Joka etsii uutta seinälleen, pystyy helposti kuvittelemaan, miltä työ voisi näyttää omien ikkunoiden välissä.

Gustave Dorén Kristus astuu taivaaseen. Petit Palais.
 Monen kodin kirjahyllyssä on paksu, kuvitettu Perheraamattu, Gustave Dorén kuvin. Musta ja valkoinen Jumalan tuomio, mahtipontiset kuvat, jotka ovat muokanneet monen sukupolven ajan kuvaa pyhästä ja Pyhän kirjan hahmoista.

Pariisin Petit Palaisin seinällä kohtaan toisenlaisen Dorén, voimakkaan, myös väreiltään. Taivaaseenastuminen, köyhien Kristus – kuvissa on sävyjä ja draamaa. Sakraaliaiheet täyttävät näyttelytilan seinät, ripustus härnää pientä kameraa: korkealla riippuvien valtavien  taulujen linjat eivät toistu suorina, kuvat kaatuvat.


Juhlava näyttelysaki, Petit Palais.

Sakraalin kosketus tulee mieleen myös Maria Laineen alastonkuvista Salmelan päärakennuksen yläkerrassa. Utuiset hahmot voisi siirtää vanhojen mestarien maalauksien osaksi – vaikka näin ei ehkä tehtäisi oikeutta Maria Laineen ominaislaadulle, kuin kuiskaten kuvatuille hahmoille. Kaunista, hiljaista.

Maria Laineen maalaus, kuin  hiljainen kuiskaus. Taidekeskus Salmela.
Muotokuvan ytimessä on katse, katsojaan kiintynyt katse, vain harvoin kuvattava kääntää silmänsä muualle. Georges Claisin on ikuistanut Sarah Bernnardin kaikessa loistossaan, valkoisessa silkissä, plyymeissä ja kultaisen imukkeen kera. Jugendille ominaiset kaarevat linjat jatkuvat taiteilijan jalkojen juuressa lojuvaan lemmikkikoiraan asti, muotokuva on ajanmukainen asetelma, kokonainen kertomus.

Sarah Bernard, diiva. Petit Palais. 
Moderni muotokuva ei enää leiki asuilla tai viittauksilla ammattiin. Essi Peltosen mallit katsovat suoraan kohti, vaativina ja ehdottomina. Kuva pelkistyy kasvoihin, rekvisiitta puuttuu. Samanlaisia suoria katsekontakteja ottavat myös Ateneumissa syksyyn asti esillä olevat Alice Neelin muotokuvat, realismissaan vaikuttavat. Mitään ei enää peitetä plyymeihin, ei ehkä ole syytäkään.


Essi Peltosen puhuttelevia kasvoja.Taidekeskus Salmela. 
Muotokuvat pelkistyvät matkalla 2000-luvulle, samaan aikaan maisemiin tulee uusia elementtejä. Jenni Yppärilän kolmiulotteisissa maalauksissa talojen seiniin maalatut graffitit ovat jo osa visuaalisuutta, vaikka luonnossa graffitit jatkuvasti korvatutuvat uusilla.

Jenni Yppäriläm kolmiulotteinen maalaus. Taidekeskus Salmela.  

Antti Kettunen maalaa maisemia, joiden elementteinä ovat mainosvalot ja kyltit – sitä ne ovat, mutta konservatiivisen katsojan on pohdittava vielä kerran, ennen kuin iso keltainen M tuntuu hyväksyttävältä kuvan osalta. Maisemaan se on tullut, maamerkiksi, mutta sittenkin. 

Antti Kettusen perinteisempiä kuvia. Taidekeskus Salmela. 
Antti Hakkaraisen maisemissa kuljetaan kultakauden jäljissä, mutta lähestymiskulma on yksilöllinen, oma. Väritehosteet rikkovat harmoniaa, mutta myös alleviivaavat sitä.

Antti Hakkarainen kultakauden jäljillä. Taidekeskus Salmela, 
Alkukesän kuvia ovat tarjonneet Ateneumin, Kiasman, Pariisin ja Taidekeskus Salmelan näyttelyt. Sammatin Taideaitat on tänä vuonna tauolla.


Salmelan tarjonta on runsas, haastavampi ja vaativampi kuin viime suvena. Tekijöitä on enemmän kuin tässä on esitelty. Nuoret suomalaiset tekijät onnistuvat vertailussa kansainvälisten mestareiden kanssa, keinot ja kuvamaailma muuttuvat, mutta traditio ei katkea.

Kesä oikuttelee, kiusoittelee. Taide ei petä. 

Petit Palais.