Pistäytyminen

Helsinki saattelee harmain pilvin, kevyissä varusteissa melkein paleltaa.

Lentoaseman palvelut ovat virtaviivaiset, siirtyminen lähtöportille käy juohevasti. 

Lento on aikataulussaan, matkantekoa eivät turbulenssit haittaa, pilvien yläpuolella vapaus on juuri niin rajatonta kuin Udo Jürgens laulussaan määrittelee. Määränpäässä jatkamme elegantilla luotijunalla kohti keskustaa. Matkustaminen on ihanaa, tätä pitäisi saada nauttia useammin!

Luotijunan jälkeen todellisuus lyö kasvoille. Ilmastoitujen, stailattujen ja hygieenisten tilojen tilalla on meluisa, kirjava, ruuhkainen ja vaivalloisesti jäsentyvä todellisuus. Portaita, liukuportaita, nuolia eri suuntiin, monikulttuurinen ihmispaljous. Siirtyminen kadulle sujuu hankalasti, matkalaukku tarttuu yhtenään portaisiin, katukiviin, kynnyksiin.

Synteettisen maailman kautta takaisin oikeaan, siihen, joka tuoksuu, tuntuu ja kuuluu. Pistäytyminen Pariisiin on alkanut.

Kaupunki laulaa, soi ja tanssii, siis elää

Oopperan portailla istuu kuulijoita, mies ja kitara tasanteella. Riemukaarella on menossa musiikkiesitys, pienoiskonsertti.

Metrossa soi, klassista, ikivihreitä, etnoa. Askelten tasaisen tamtatatamtamin säestämänä, ihmisten virtaa rytmittäen.

Louvren puistossa tanssii yksinäinen mies. Harppoo ja ottaa korkeita loikkia, musiikki on jossakin kaukana, katsojan ulottumattomissa. Mies ravistelee leveitä hopeisia rannerenkaitaan, antaa auringon tarttua niihin, ojentaa kätensä ja ottaa uudet askeleet, etääntyy suuren, pitkäraajaisen hyönteisen tavoin vähitellen pois näkökentästä. En tohdi ottaa kuvia, tilanne on liian julkinen ja samalla liian intiimi.

Rakkauden kaupunki

Place de la Concorde voisi olla suomeksi sovun, sopusoinnun aukio. Suudelmaansa jähmettynyt pari on uppoutunut toisiinsa, he eivät näe valtavan aukion liikennettä, eri suuntiin virtaavia autojonoja, heitä ei liikenne häiritse. Sopusointu on täydellinen ja lukemattomat nuoret parit seuraavat Rodinin esimerkkiä.

Petit  Palais’n saleissa kohtaan tiiviiseen syleilyyn edenneen parin, mutta myös nuoren pojan, joka itkee yksin – pettyneenä?

Miljoonia tarinoita, joista useimmat kertovat rakkaudesta. Rakkaustarinoita, joista on tullut legendoja. Colette tavoitti nuoren, heräävän erotiikan. 

Madame Lamboukas etsi ja kaipasi rakkautta, menetti paljon ja vihdoin löysi.  

Ranskattaret ovat tyylikkäitä

Heinäkuisten päivien katukuva tarjoaa enemmän värejä ja variaatioita kuin sielu pystyy vastaanottamaan. 

Hikisiä paitoja, joiden viesti on se, että kantaja on kiertänyt maailmaa, ehkä paitaa vaihtamatta.

Jenkkituristeja jenkkivaatteissaan, kovaäänisinä, rentoina. Saksalaista hallittua uusasiallisuutta, jossa käytännöllisyys kohtaa hallitun konservatiivisuuden. Kustannukset halliten. 

Kaukoidän matkailijoita, joiden siro mustavalkoinen eleganssi on aina hienoa, usein henkeäsalpaavaa, parhaimmillaan todellista avantgardea – ja maantienvärisille täysin saavuttamatonta.

Ja kaiken keskellä askeltavat pariisittaret. Ryhdikkäinä, huoliteltuina, huikeat korot kiveyksellä kopisten.

Älkää uskoko, kun teille kerrotaan, mitä koko Pariisi haluaa, mitä kaikki käyttävät muodin pääkaupungissa. Tavoitteena on saada lukija haluamaan, sillä vain satunnaisesti tämä uutinen on uutinen ja totta.Katukuva on niin runsas, että vaikka pukeutuisi isoisän riihipaitaan, ei ehkä erottuisi – eikä ainakaan herättäisi närkästystä.

Eivät he kaikki ole muodikkaita eivätkä samanlaisia – mutta kaikki ovat tyylikkäitä, jokainen tavallaan.

Oleellista on itseluottamus. Nainen, joka kulkee pystypäin, viehätysvoimastaan tietoisena, rohkeasti kaikki värinsä kantaen, näyttää hyvältä, usein kauniiltakin, mutta aina elegantilta.

Ryhtiliikkeen paikka. Meille.

Tyylikkäin oli Coco

Place Vendome illansuussa. Olemme kävelleet jo jonkin aikaa, kaupungin ytimessä, kiireisillä kaduilla. Upeiden talojen keskellä on henkeäsalpaavan kaunis aukio, melkein puolet sen alasta henkeäsalpaavan vehnäpellon peittämänä.

Juhlamekot alkavat parveilla Ritzin liepeillä, seuranaan hyvin leikatut smokkipukuiset, taksit tuovat ja vievät asiakkaita.

Vehnäpelto on rakennettu käsityönä ja näyttä siltä, että jokainen korsi on istutettu hiekansekaiseen maahan erikseen. Vehnän aito lämmin hehku ei aivan riitä, tähkiä on värjätty kultamaalilla.

Pellon keskellä risteilee polkuja, poluilla on levähdyspaikkoja, tauluja, jotka kertovat Coco Chanelin vehnää kohtaan tuntemasta rakkaudesta.

Kunnioittakaa työtämme, pyytää opastaulu, kunnioittakaa kanssamme Mademoiselle Chanelin elämäntyötä. Katsojat noudattavat toivetta, pysähtyvät, viipyvät levähdyspaikoilla ja keskustelevat.

Vain muutama huomattavan rennosti pukeutunut lenkkitossuturisti pysähtyy vainion laidalle, nyhtää tähkän irti, pyörittää sormissaan ja viskaa roskana pois. Kunnioittaminen edellyttäisi vivahteiden tajua.

Coco Chanel eli viimeiset vuosikymmenensä Ritzissä, siellä hän myös kuoli. Hänen yrityksensä pääkonttori on edelleen aukion toisella laidalla.

Pieni tummahiuksinen nainen, joka teki muodista kulttuuria ja kansallista pääomaa. Ja loi, asiasta suuremmin ääntä pitämättä, kukoistavan imperiumin, jolla on ystäviä ja asiakkaita kaikkialla maailmassa.

Olisiko tästä opiksi?

Nähtävyys on kuvattava ja ehkä myös nähtävä, sillä muuten ei ole nähnyt mitään

Hän kääntää selkänsä kohteelleen, pukee kasvoilleen suloisimman mahdollisen hymyn, jää hetkeksi omaan, yksityiseen kuplaansa ja aika pysähtyy.

Sitten puhelimen kamera rapsahtaa, selfie on valmis ja matkailija palaa paikalleen, jatkaa vakavin ilmein nähtävyystavoitteiden suorittamista.

Maailmassa on harvoja rakennuksia, joita on valokuvattu enemmän kuin Eiffeltornia. Silti jokaisen Pariisiin matkustavan päämääränä on Tour Eiffel.

Jokaisen kulkijan haaveena tuntuu olevan maailman hienoin kuva Eiffeltornista, Riemukaaresta, Notre Damesta, Louvren pyramidista, Sacre Coeurista, puistojen surumielisistä patsaista…

Kaupungissa, jossa on maalauksellisia kujia, sivukatujen hiljaisuutta, nimettömiä puistoja, siltoja, ikkunoita, parvekkeita, juhlavia ovia…

Ihmisiä, jotka tervehtivät sydämellisesti: Bonjour Madame!

Muutama yö poissa kotoa tekee ihmeitä

Kotikaupungissa toteutetaan hanketta, jonka turmin noin kolmekymmentä vuotta palvelleet liikerakennukset puretaan uuden, ’paremman’ tieltä.

Jos poliitikot saavat tahtonsa läpi ja rahat riittävät, me emme saa ikinä kokea sitä historian ja tyylien kerroksellisuutta ja muotojen moninaisuutta, joka muodostaa luonnollisella tavalla kasvaneiden kaupunkien viehätyksen.

Kotikaupunkini päättäjät varmaan mielellään määrittelisivät koko Pariisin purkukuntoiseksi ja epäajanmukaiseksi.

Sateinen lentokenttä tuntuu silti kauniilta. Ilma on puhdasta, sade helteen jälkeen ihanan vilpoista, auringon paahtama iho lepää.

Kotona kaikki on tutusti paikoillaan, vesihana ei temppuile, ovet avautuvat ja sulkeutuvat, huoneet sopivan viileät. Ruisleipää patongin sijaan.

Pesukone ahmaisee pyörteisiinsä hikiset paidat.

Tutun pöydän ääressä voi tutusti harrastaa besserwisseröintiä, muutamassa päivässähän maailman jo saa haltuun…

Ihan hyvä, tuttu arki.

Esineiden elämä ja punalesken perukirja

Kresnekka ja muuta kulunutta. Kuva: Timo Laurila

Palasin, kiitos Vaahterateatterin, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan ääreen. Hyvä kertomus kestää aikaa, taas se todistettiin. Ja murre on kielenparsista ilmaisuvoimaisin, oikein puhuttuna ja painotettuna.

Eeva Joenpellon tekstin ulottuvuuksista yksi on tarkka ajankuva, joka on rakennettu esineistä ja kalusteista. Kirjailija hahmottelee näyttämönsä herkullisen osuvasti. Vastaan tulee tuttuja vanhojen perheiden ja mummolan esineitä, arvokkaita ja merkitysten kerroksia harteillaan kantavia. Jokaisella on historiansa ja jokainen saatu ja säästetty tavara on pala valloitettua maailmaa, saavutus.

Esineiden hahmossa karttuvien Hännisen perheen menestyksen merkkien rinnalla elää kohtaloaan punalesken perhe, joka joutuu luopumaan kaikesta.

Komero, hetken neitseellisessä tilassa.  

Esineet kantavat historiaa. Olen ollut lähellä omaa tarinaani, kun olen arkisesti siivonnut komeroita. Sielun syväkyntöä, kun poimin laatikoista pitsejä, huiveja, huolella pestyjä liinoja ja verhoja. Isän jäämistössä on muistoja ja mielleyhtymiä. Olen järjestänyt, siivonnut ja luopunut. Olen tallettanut ja tarkastanut. Olen käynyt keskustelua itseni kanssa ja raivannut pois, olen neuvotellut ja päättänyt edelleen tallettaa.

Jos edellinen sukupolvi oli oppinut ottamaan talteen kaiken mahdollisen, jolle joskus vielä olisi käyttöä, jota joskus vielä voisi kääntää tai käyttää uudella tavalla – miksi tämä oppi on yhä voimissaan meillä tavaraa tursuavan maailman asukkaillakin?

Esineiden iloa Kiasmassa.

Jos köyhä punaleski talletti ja luopui vasta pahan päivän tullen, miksi me, joille tavaraa on tarjolla kaikkina vuoden päivinä ja kaikissa muodoissaan, luovumme omistamme niin vastahakoisesti? Ihan oman jutun väärti on sekin ajatus, että punalesken tavarat olivat kestävämpää laatua kuin nykyiset. Niistä oli mitä kierrättää. Onko kukaan korottanut ääntään kestävämpien tuotteiden puolesta?

Ei meillä enää ole eikä varmaan tulekaan niin pahoja päiviä, että niihin kellastuneista nailonpaidoista apua saataisiin. Nailonpaidat ovat useimmilta menneet, mutta huonosti päivänvaloa kestävää tavaraa on edelleen varastoissa. Jos joskus tarvitsisi/laihtuisi/kuihtuisi/valot sammuisivat?

Järkevä siivoaminen on muuttunut ideologiaksi, muodiksi. En ole tutustunut kuin lehtijuttujen tasolla uusiin konmarilaisiin siivousoppeihin, sillä suhtaudun niihin silti hieman skeptisesti.

On tietysti oikein heittää pois tai mieluummin kierrätykseen sellainen, jolla ei enää ole käyttöarvoa. Tavaroiden matka tavaroiden taivaaseen - joka ei ole tavarataivas - lyhenee lyhenemistään, siitä pitävät markkinavoimat huolen. Kuolinpesän huutokaupassa ei enää myydä pitovaatetta, melkein uusi tai vain hiukan kulunut pitovaate päätyy keltaiseen tai mustaan astiaan.

Onko vieläkin  tavaroita, joita pitää vartioida. 

Näyttöarvoa ja prestiisiä kantaa yhä harvempi esine, yhä lyhyemmän ajan.  Jos minkkiturkki vielä symboloi jotain, se kertoo ehkä taipumuksesta palella pakkasella tai kyvyttömyydestä hankkia untuvatakki. Vastaavia esimerkkejä on helppo löytää – vaikka niitä ei aina tee mieli kirjoittaa näkyviin, sillä aina joku ottaa nokkiinsa ja loukkaantuu. Tunne on oudon lähellä tavaran sielua.

Ennen oli järkevää ratkoa irti  käyttökelpoiset napit ja vetoketjut – nyt napit ovat virttyneet kankaan mukana pesuissa ja vetoketjun pettäminen vie koko vaatteen roskakoriin. Korjaaminen ei ole vaihtoehto, uuden hankkiminen on.

Kirjoitan vaatetavarasta, koska olen sitä viimeksi kosketellut. Sama ajatus lienee sovellettavissa astioihin, taideteoksiin, huonekaluihin…  

En kirjoita kirjoista. Edesmenneet sukulaiset kantoivat minulle kirjojaan, koska tiesivät, etteivät ne joudu hukkaan. Kuka sitä nyt kavereitaan kaatopaikalle. Sanoilla vuoratussa huoneessa on mukava olla.

Vanha kuva vanhoista kirjoista. 

Ajatus siitä, että vain sellaiset tavarat, joiden tallettaminen tuottaa iloa, kannattaa säästää, lienee oikein. Jos säästäjä on ihminen, jolle tuottavat iloa aina samat asiat, yhä uudelleen. Jos toimii näin, varastotilaa vapautuu ja elämä kevenee. Hieno homma.

Ajatus siitä, että arvioi talletettavia tavaroita vain oman ajatusmaailmansa kautta,lienee paikallaan, jos jälkipolvia ei ole, jos elämä ei jatku – tai jos on niin itsekäs, että haluaa päättää myös siitä, mitä tulevat polvet saavat nähdäkseen tästä ajasta. Itsekkyys on ajan henki – vai onko?

Jälkeen tulevilla on omat arvonsa, omat tavaransa eikä elämän muuttuminen taukoa. Se, mikä ennen oli mietityttävä hankinta ja sijoitus, tarttuu nyt kympillä mukaan marketin tarjouksesta. Arvot muuttuvat. Tavallinen, kohtuullisesti varusteltu kotitalous sisältää enemmän esineitä kuin entisaikojen herraskartano.

Kiasmaa, kierrätystä. löytämisen iloa. 

Oliko punaleskellä muita vaihtoehtoja kuin luopuminen? Meillä 2000-luvun radikaaleille luopuminen on muodikas asenne, ekologinen teko ja edistyksellisyyttä parhaimmillaan.

Punaleski ei saanut aarteitaan takaisin. Perukirja – jos sellaista edes oli – oli niukka ja lyhyt.

On helppo juttu hankkia uutta tilalle siinä vaiheessa, kun tekee mieli taas pesiytyä tavaroiden maailmaan. Valinta on helppo ja oma, päätös, jonka voi pyörtää, kun muoti tai mieli muuttuu.

En vastusta järkevää siivousta. Mutta jokin tökkii tässä muodissa. Siksi, että se on muotia, eikä ehkä muuta. Siksi, että pelkään sen pohjimmiltaan olevan osoitus jostakin itsekkyydestä.

Jatkan omaa siivousprojektiani, kaiken maailman mareista huolimatta. Ehkä työn ei ole tarkoituskaan tulla valmiiksi, ehkä se onkin prosessi.

Vie aikaa, kun siirtää muistoja muistoihin. 

Kirjat jäävät, kuitenkin.

Jälkipolvien riesaksi.