Runo on peruskallio

Riimiä rustasin

Runoa väkersin

Säkeissä sähläsin

Malliksi kelpuutin

Mestarin, toisenkin.

Jos osaisin helkyttää

Trokeita jäsentää

Kloonata Kalevalaa

Sointuja soinnuttaa.

Ammoista ammentaa

Taitoa, vaativaa!

Virsien värssyjä

Sielujen syvyyttä

Veisasi vanhemmat

Aakkoset oppivat

Sanoja tutkivat

Säveltä lauloivat

Tuskin runoiksi tunsivat.

Leinoa, Kiveä,

Viitaa ja Tynniä

Päästä en hyllystä

Luovu en niteistä

Mustapää mielessä

Läkkiseppä kai lähinnä.

Kampsujen herroilla

Oiva on Arvola

Selkosten sanoja tokka

Paulaharju ja Mukka

Rajaton maailma

Proosa kuin runoa.

Saksa on kaunista,

Sointuvaa sanontaa

Rilke kun sanoittaa.

Englannin alkeita

Vauhdittaa Dickinson

Riimini onneton

Kehuun ei yllä, ponneton.

Meriluoto käy sielua liki

Haavikon seurassa melkein on hiki.

Virtuoosi on Tiihonen

Ja tietysti Juice Leskinen.

Lapsille luettu Tiitiäinen

Hanhiemo aina on ykkönen.

Runojalkani lonksuu

ja onnahtaa riimit.

Onneksi on nämä kirjat,

Taidokkaat, fiinit.

Saa tarttua sanaan

Ja säkeeseen sointuvaan

Vaikka itse en aina onnistukaan.

Joku kysyi, luetaanko runoja vielä. Aina niitä on laulettu ja luettu. Me olemme sanan kansaa, kalevalaista juurta. Sana on peruskallio, ajatusten pohjavirta. Muinaisista savupirteistä ja kömmänöistä kirkkojen veisuuseen, arkkiveisuista räppiin. Peruskallio.

Taide ja taiteeksi havaittu

 Syyskesän taideanti, tässä. Enemmänkin olisi pitänyt ja voinut kokea ja käydä katsomassa, mutta aika on tunnetusti rajallinen hyödyke. Aivan niin kuin elämäkin. Onneksi alkuvauhtia saa Pekka Kainulaisen veistospuistosta.

Yksi tavoitteista oli käydä Sara Hildénin museossa Tampereella katsomassa Ron Mueckin hyperrealistisia veistoksia. Niistä oli ollut puhetta ja niistä olin lukenut mielipiteitä, usein skeptisiä, negatiivisuuden rajamaille asti. Mikä mies tämä Mueck on, kun saa fiksujen ihmisten tunteet pintaan?

Ennen kuin ehdittiin Mueckin luokse, oli polulla muutama muukin rasti.

Alkusoittona veistostaiteen rautaisannokselle oli vierailu Walter Runebergin veistoskokoelmassa, yhdessä sammattilaisten kanssa. Kipsipäät katselivat meitä museon hyllyiltä ja me katselimme niitä, joku ehkä mietti, tunsiko ketään kuvatuista suurmiehistä. Matkaoppaana, johon vasta matkan jälkeen tosissani tartuin, oli professori Lars Nyströmin ansiokas monografia. Sieltä löytyi myös juopunutta Silesiusta esittävä veistos. Juopunut Silesius on kahden toverinsa välissä, tyhjä pikari kädessään, matkalla jonnekin, ystäviensä armoilla. Nyström kirjoittaa teoksen vastaanotosta – taiteellista sommittelua, viimeistelyä ja työstämisen laatua kehuttiin, mutta aikalaisille tuotti vaikeuksia päättää, minne mestariteos sijoitettaisiin. Pitää kai lukea kirjaa uudelleen, sillä en vieläkään tiedä, onko tämä ehkä hieman ironinen veistos nähtävänä muuallakin kuin vain Porvoon kokoelmassa.

Ennen Tampereen vierailua käytiin Keravalla ja Helsingissä. Siis kotikaupungista kotikaupungin satamakaupunkiin – lyhytkin matka voi olla hämmentävä kokemus.

Niinä vuosina, jotka olemme Keravalla asuneet, kaupunkia on rakennettu ja laajennettu. Keskustan liiketalot, joiden hankaliin oviin alkuvuosien lastenvaunuvaiheessa tuskastuin, saivat rinnalleen uusia, helposti vaikka millaiselle kulkupelille avautuvia liiketaloja. Nyt iso osa näistä rakennelmista on päätetty purkaa ja tilalle tulee – niin, mitä? Uutta betonia melkein uuden betonin tilalle.

Keskustan hyväkuntoiset purkutalot on merkattu ja maalattu. Graffitiharrastajat ovat saaneet koristaa talojen seinät, tuloksena on hyvännäköisiä värejä ja rohkeita kuvioita. Aikanaan nämäkin taideteokset päätynevät vanhojen talojen hautausmaalle, sirpaleina. Mutta nähtävää riittää, toistaiseksi.

Lähellä asemaa oleva Galleria Allin talo on muuttanut ulkoasuaan. Puolalaissyntyinen, New Yorkissa asuva OLEK – Agatha Oleksiak on toteuttanut ympäristötaideteoksen tutulla tekniikalla. Pieni puutalo on peitetty pinkistä tekokuitulangasta virkatulla peitteellä, kuosi tuo mieleen kotoisat vuodepeitteet tai ikkunaverhot. 

Pinkki peitto on syntynyt yhteistyössä paikallisten virkkaajien ja pakolaisnaisten kanssa. Sanoma on humaani: jokaisella pitäisi olla oma koti. Samalla työ kunnioittaa naisten työtä. Pinkkiä taloa saadaan ihailla marraskuulle, mikäli materiaali kestää Keravan syyssäät.

Helsingissä elettiin Taiteiden yön alkutahteja. Taidetta täälläkin, merenalainen maailma konkretisoitui muovisuikaleista koottuihin hahmoihin. Valtamerien vihollinen on muovi. Iltavalaistuksessa emme kokonaisuutta nähneet, kuvien perusteella se on ollut vaikuttava.

Ja vihdoin, Sara Hildén!

Tampereen vuosina asioin muutaman kerran Hildénin kappakaupassa. Viimeinen ostos oli talvipoplari, jonka sisään mahduimme helposti yhdessä syntymättömän poikani ja myöhemmin tyttäreni kanssa. Laadukas takki, josta ei olisi hennonut luopua ollenkaan, vaikka se äitiysteltta olikin.

Ostoksilla käydessä mietti, olisiko Sara Hildén paikalla. Aina hän oli. Istui eteerisenä omassa tuolissaan, ei enää osallistunut kaupantekoon, mutta seurasi silmä tarkkana asiakasvirtaa. Kappakauppa oli arvostettu yritys. Kaupungin kallein, mutta myös laadukkain, se, josta löysi aina hakemansa. Sinne mentiin, jos muiden kauppojen tarjonnasta ei sopivaa saatu. Sellaisia kauppoja ei enää ole.

Toisen puolen tarkan liikenaisen elämästä täytti taide, moderni taide. Sara Hildén sai kokea kuinka hänen nimeään kantava taidemuseo rakennettiin ja avattiin Tampereen Särkänniemeen.

Rouva on poissa, mutta museo on edelleen kiinnostava, raikas ja kaunis. Tänä kesänä museon tiloissa on esillä Ron Mueckin veistoksia.

Luonnollisen tai yliluonnollisen kokoisia ihmishahmoja, ihokarvan tarkkuudella kuvattuja, hyperrealistisia veistoksia.

Äiti ja vastasyntynyt, ensimmäinen, hiukan hämmentynyt katsekontakti. Kaikki on vielä auki, napanuora sykkii.

Vastasyntynyt, hiukan verta ja kinaa ihollaan, silmät avautumassa kohti maailmaa. Elämä alkaa tästä, elämä ilman kohdun suojaa ja lämmintä.

Äiti kantamassa arjen taakkoja, lasta takin sisällä rinnallaan, ostoksia käsissään, katse väsyneenä, tumma takki ja järkevät kävelykengät. Ei glamouria, vaan arkea. 

Elämän illassa lepäävä pariskunta, iän harventamat hiukset ja pyylevöitynyt vartalo. Nuoruuden intohimo on lientynyt hiukan kömpelöksi hellyydeksi, tutuksi tunteeksi.

Ron Mueckin töitä voi olla aluksi vaikea hahmottaa taiteeksi. Se, että ne edustavat korkealuokkaista kädentaitoa ja osaamista, ei kukaan kiistäne.

Näyttelyn yhteydessä esitetään tunnin pituista videota, jossa näytetään, miten taiteilija rakentaa veistoksiaan. Ensin savesta muovaten, sitten, yhä suurempaan kokoon edeten, muovaillen, valaen, maalaten. Ellei tämä ole taitoa vaativaa taidetta, niin mikä sitten?   

Veistokset ovat tarkkoja, autenttisia. Niiden kaikki yksityiskohdat on tehty tarkasti, nekin, jotka jäävät vaatteiden alle piiloon. Isot veistokset voidaan kuljetuksen ajaksi purkaa osiin ja koota uudelleen, valmiista työstä ei saumoja erota.

Uransa aikana Ron Mueck on tehnyt 40 veistosta, Sara Hildénin taidemuseon näyttely on hänen ensiesiintymisensä Pohjoismaissa ja merkkitapaus.

Samaan tapaan kuin Runebergin Silesius-ryhmän kohdalla, voi tässäkin miettiä, minne nämä työt on tarkoitettu. Hyperrealistinen pariskunta täyttää museon ensimmäisen salin kokonaan, muutkin veistokset ovat saaneet kiitettävästi tilaa ympärilleen. Tilaa ne tarvitsevatkin. Julkista tilaa?

Muutaman viikon aikana nähdyt teokset ovat kaikki modernia taidetta. Osa tietoisesti lyhyen ajan iloksi toteutettuja, osa kestävämpiä. Vahvoja mielikuvia ne yhtä kaikki luovat.

Mainio retki sammattilaisten ja karjalohjalaisten kanssa!

Tunnelma oli korkealla heti aamusta, vaikka sade hiukan hätyyttelikin. 

Sammatin seurakuntatalon pihalle oli kokoontunut joukko retkeläisiä: Kaija-Liisa, ainakin kaksi Leilaa ja Marja-Leena, Anneli ja Anneli, Pirkko ja Unto, Aaro ja muutama Marjatta, Helena ja sen mies…  ja kaikki muut odottivat toiveikkain mielin yhdessä aluepappi Raili Rantasen kanssa. 

Kun Jomi Iivosen ohjaama bussi saapui, mukanaan diakoni Tiina Eriksson ja Karjalohjalta tulleet retkeläiset, lähdettiin.

Sammatin ja Karjalohjan alueseurakuntien yhteisenä retkikohteena 22.8.2016 oli Porvoo.

Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin koti

Johan Ludvig Runeberg (5.2.1804–6.5.1877) oli runoilija, opettaja ja professori. Hän oli myös pappi, vaikka ei koskaan pappina toiminutkaan. Runeberg aloitti opintonsa Turun Akatemiassa, samaan aikaan yhdessä Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin kanssa. 

J.L. Runeberg oli runoilija ja kirjailija. Runo Saarijärven Paavosta, Maamme-laulu, Vänrikki Stoolin tarinat sekä monet tutut, rakkaat virret – aina ei edes tule ajatelleeksi, kuinka monet suomalaisuuden lujaan ytimeen kuuluvat tekstit ovat hänen kirjoittamiaan.

Runebergin kodissa saatiin kosketus runoilijan perheen elämään. Pietarsaaressa syntynyt Runeberg ehti asua eri puolilla Suomea, ennen kuin hän vuonna 1837 asettui perheineen Porvooseen. Runeberg oli valittu Porvoon kimnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin virkaan.

Perhettä jatkuvasti kiusanneet talousongelmat saatiin hoidettua vuonna 1851, kun Runeberg teki sopimuksen teostensa ruotsinkielisistä julkaisuoikeuksista ruotsalaisen kustantajansa Alfred Bolinin kanssa. Runoilija, hänen vaimonsa Frederika ja perheen kuusi poikaa muuttivat uuteen kotiin Aleksanterinkadun ja Kirkkokadun kulmaan. Talo oli perheen asuntona  J.L. Runebergin kuolemaan asti. Kolme vuotta runoilijan kuoleman jälkeen, vuonna 1880 se avattiin yleisölle. J.L. Runebergin koti on Suomen vanhin kotimuseo.

Saliin kokoontuneet retkeläiset saivat kuulla kertomuksia siitä, kuinka Frederika Runeberg huolehti suuresta perheestään ja oli vieraanvarainen emäntä talossa vieraileville ystäville ja taiteilijoille. Myöhemmin, kun pojat muuttivat maailmalle, äiti piti näihin yhteyttä, hänen kerrotaan kirjoittaneen lapsilleen ainakin tuhat kirjettä. Fredrika Runeberg oli myös kirjailija, joka on julkaissut – alkuaan salanimellä –  historiallisia romaaneja.

J.L. Runeberg oli innokas metsämies ja todisteena harrastuksesta ovat  kirjastohuoneen seinällä riippuvat hienot aseet ja ketunnahat. Runeberg sai metsästysretkellään 1863 aivoverenvuodon ja joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet halvaantuneena. Runoilijan vuode, ikkunan näkymiä toistava peili ja taidokkain koruompelein koristettu pyörätuoli ovat esillä, samoin muita henkilökohtaisia esineitä.

Kodin kaikissa huoneissa on huonekasveja – alkuperäisten kasvien pistokkaista kasvatettuja. On kuin isäntäväki olisi hetki sitten poistunut, kodin tunnelma on tallella.

Walter Runebergin veistoskokoelma

Frederika ja Johan Ludwig Runeberg saivat kahdeksan lasta. Kaksi lapsista, ainoa tytär ja poika, kuolivat pieninä. Perheen kolmas poika, Walter Magnus (29.12.1838–23.12.1920) oli taiteellisesti lahjakas – kouluopinnot tuottivat pojalle suuria vaikeuksia ja hädin tuskin hän selviytyi ylioppilastutkinnosta, mutta taideopinnot alkoivat jo kouluiässä. Walter Runeberg opiskeli ja työskenteli pitkään Roomassa ja Pariisissa. Suomeen palatessaan hän oli jo saavuttanut kansainvälistä mainetta.

Runebergin kodin naapurissa oleva Walter Runebergin veistoskokoelma kertoo tuotteliaasta kuvanveistäjästä ja taiteilijasta. Esillä on muotokuvia ja klassiseen tyyliin toteutettuja veistoksia.

Monien vaiheiden tuomiokirkko

Lounaan jälkeen käveltiin vanhan kaupungin läpi Porvoon tuomiokirkkoon. Kirkon historia alkaa jo 1200-luvulta. Kirkko on jäänyt historiaan 1809 Porvoon valtiopäivien näyttämönä – tällä hetkellä se on yksi koko maan suosituimmista nähtävyyksistä.

Porvoon suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Heikki Hakamies kertoi retkeläisille tuomiokirkon historiasta ja piti hartaushetken. 

Lopuksi laulettiin tuttu virsi 490, Runebergin sanoittama Mä silmät luon ylös taivaaseen ja yhteen käteni liitän – ruotsinkielinen teksti alkaa sanoin  Jag lyfter ögat mot himmelen och knäpper hop mina händer.

Vierailu Brunbergin makeistehtaan myymälään päätti ohjelman. Mieli täynnä uusia vaikutelmia, kirkon tunnelma eväänä ja pussillinen herkkuja tuliaisina – olipa mukava taas lähteä kotiin!

Kiitos retkeläisille mukavasta seurasta sekä Tiinalle ja Railille järjestelyistä!

Lisää tietoa:

J.L. Runebergin elämästä on olemassa runsaasti aineistoa. Internetissä oleva www.runeberg.net esittelee kansallisrunoilijan elämäntyötä havainnollisesti.

Walter Runebergin elämäntyöhön voi tutustua mm. intendentti Lars Nyströmin kirjan Nationalskulptören Walter Runeberg (Porvoo 2008) avulla.