torstai 12. toukokuuta 2016

Minä niin tykkään kirjoittamisesta



Törmäsin lukijaan. Päivitettiin kuulumiset. Lukija kertoi lukevansa, mutta myös itse tykkäävänsä kirjoittamisesta. Hyvä juttu. Onnea, lukijani.


Minäkin tykkään. Enkä aina osaa olla kirjoittamatta. 
Juuri nyt, rakas lukijani, luet tekstiä, jonka tekeminen on hetkittäin tuottanut jopa iloa.
Kirjoittaminen on hitaan mielen luontevaa kommunikaatiota. Jos ei puhetilanteessa löydä sopivaa sanaa, blogiin päästyä se pullahtaa pintaan. Kirjoittaminen sopii siksi myös ujolle ja napakoihin heittoihin harjaantumattomalle. 
Paperi tai kuvaruutu jaksaa oikeaa sanaa odottaa, eikä ole ajankulusta moksiskaan. Ja sanan voi ottaa pois ja vaihtaa parempaan, niin monta kertaa kuin haluaa. Osumatarkkuus paranee kerta kerralta.
Eikä lukija vielä tässä vaiheessa väitä vastaan, sillä lukija ja kirjoittaja ovat vielä hetken sama henkilö. Itsensä kanssa ei juuri tule riideltyä, vaikka siitä voisi joskus olla hyötyä.

Kirjoittaminen armahtaa verkkaista ajattelijaa.

Rakkaa, vaikeakulkuista.
Kirjoittaminen on täyttä tuskaa ja vaikerrusta. Kirjoittaminen antaa nostetta – ja vie oikean elämän tärkeiden asioiden ohi. Kirjoittaminen on pakoa todellisuudesta. Raukkamaista, todellakin.
Kirjoittaminen saa hartiat kivistämään, pään puristuksiin ja silmiin sahalaitoja. Järkevä syöminen ja juominen korvautuu kahvin yliannostuksella. Hyvinvointi rapistuu pahoinvoinniksi. Parhaiten auttaisi hiihtolenkki, mutta mistäs pälven aikaan latua otat?
Kirjoittaminen on puuduttavaa taistelemista. Kirjoittaja ansaitsee omaishoitajan tuekseen. Kirjoittaminen on toisinaan pelkkää energian tuhlausta. Kirjoittajan todellisuus voi olla tyly.

Kirjoittaminen on yhtä helppoa ja palkitsevaa kuin jos yrittäisi markkinoida lisää hiekkaa Saharaan.

Hämähäkin ja kasteen yhteinen viesti. 
Vain ihminen voi kirjoittaa, ainakin toistaiseksi, luulen niin. Kirjoittaa voi kynällä, koneella tai tietokoneella, mutta ei vain niillä. Kirjoittamista on hirteen veistetty puumerkki ja rakastetun nimi rantahiekalla, veteen piirretty viiva.
Se, miten kirjoitus on saatu aikaan, ei kerro mitään sisällön kyvystä kestää aikaa ja kritiikkiä. Eikä kaiken tarvitse olla ikuista ja ainutkertaista. Hyvä käyttöohje ei menesty yksilöllisyytensä, vaan yleispätevyytensä ansiosta.
Puoliälykäs puhelimenikin kuvittelee välillä tietävänsä asiat paremmin. Se vaihtaa mieluusti vähän oudomman sanan täyspöljään tavalliseen. On minullakin joskus ollut sellainen esimies, ei köyhä sanavarasto ole pelkästään koneiden etuoikeus.

Jos kaikki olisi ikuista ja ainutlaatuista, tukehtuisimme sanoihin.

Auringonlasku kirjoittaa väsymättä viestinsä ilta illan jälkeen, yhä uudelleen. 
Kirjoittaminen ei ole ammatti eikä sen aina edes pitäisi olla ammatti. Kirjoittaminen on ammattilaisen työväline. Työväline, jonka käyttäjällä pitää olla tavoite ja päämäärä. Kun tavoitteeseen pyritään kirjoittamisen keinoin, ammatillisuus alkaa vähitellen.
Lehtimies ei halua kirjoittaa, vaan välittää tärkeän viestin, vaikuttaa, koskettaa ja saada aikaan reaktion. 
Kirjailija haluaa kuvata laajan kehityskaaren, kertoa oman versionsa tarinasta, avata silmiä. Poliitikko, kauppamies, pappi, juristi – kaikki viestivät myös kirjoittamalla.

Ennen kuin aloittaa kirjoittamisen, pitää ajatella. Ajattelua on oltava enemmän kuin sanoja. Paras teksti on kuva: oikein rajattu ja riittävän pelkistetty.

Matkalla Nokkapellon nokkaan.
Kun kirjoittamisesta eräänä päivänä kuitenkin tulee ammatti, siitä tulee pitkä ammatti, enemmän kohtalo kuin työ. Parasta, täydellistä lausetta pitää hioa ja hakea koko elämän ajan.
Kirjoittaja joutuu yhä uudelleen kohtaamaan oman keskinkertaisuutensa. Joka väittää nauttivansa siitä, ei ole rehellinen eikä koskaan joutunut rehellisesti vastakkain oman keskinkertaisuutensa kanssa. 
Kritiikkiä on aina yhtä vaikea ottaa vastaan, myös itseltään. Oikeudenmukainen ja hyvä arvostelu voi kirvellä yhtä paljon kuin asiaton tölväisy. Onneksi aika opettaa erottamaan ne toisistaan. Myös pään sisällä.

Kirjoittajakouluista kaikkein tärkein on elämä.

Paikkarin torppa Sammatissa. Pihalla oli puu, johon pieni Elias kiipesi lukemaan.
Kirjojen kirjoittaminen mielletään joskus hienommaksi kuin artikkelien nysvääminen lehtiin tai rakkauskirjeiden sommittelu. Päiväkirja voi olla hienointa sanataidetta, vaikka se on yksityisintä viestintää. Kirjoittamisen lajeista ne, jotka ovat kovakantisimpia ja julkisimpia, ovat myös arvostetuimpia. Lopulta ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin välineiden välisiä eroavuuksia.
Huolimaton kieli tai huolimaton puhe tarttuvat helposti. Mikään teksti ei ole niin vähäarvoista, ettei sitä kannattaisi tehdä hyvin, viljellä hyvää äidinkieltä.
Ei ole väärin haluta kirjailijaksi ja kirjojen tekijäksi. On väärin olla kirjoittamatta silloin, jos genre tuntuu väärältä tai vähempiarvoiselta. Kaikki on tärkeää ja kaikesta voi oppia. Kirjoittajan pitää osata sukkuloida tyylien, lajien, kielien ja välineiden välillä, luoda kielikuvia ja kuvittaa. Kaikesta oppii.

On hyvä tuntea säännöt ja ohjeet. Vain silloin niistä voi päästää irti.

Gananderin sanakirja.
 Ei ole kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi – tai tietysti on, mutta silloin on kyse kirjoittamisen näköisestä meditaatiosta tai kontemplaatiosta. Tärkeää, mutta ei laajemmin vaikuttavaa.
Kirjoittaminen on altistumista kilpailulle. Sellaisia tekstejä, jotka jo ilmestyessään ovat sensaatioita ja maailman valloittajia, syntyy edelleenkin, mutta niiden julkinen elinkaari lyhenee koko ajan. Jos ryhtyy kirjoittajaksi luodakseen uuden Romeon ja Julian, joutuu kovaan kisaan. Tarina on kerrottu tuhannesti ja taas tuhannesti.
Avaan ajatustani analogialla. Jos ihminen tykkää autolla ajamisesta, hän voi olla taksimies, rallikuski, palomies, jakeluauton kuljettaja tai myyntiedustaja. Useimmille ajaminen on väline. Huviajelu on huviajelua tai mökkitien ruuhkissa manailua.

Jokainen kirjoittaja on parantumaton optimisti. 
Kuvittelee saavansa aikaan suuria. Yhdellä tekstillä se onnistuu harvoin, kirjoittaminen on kärsivällisen puurtajan työtä.

Aalto, kärsivällinen. 
Tämä kansa on aina osannut ryhtyä runolle, seisahtua sanalle. Suomalainen virsikirja opetti rahvaan lukemaan ja laulamaan, antoi perustan runomitoille. Elias Lönnrot jatkoi siitä, mihin Mikael Agricola jäi. Aleksis Kivi teki edeltäjiensä saavutuksista suurta taidetta. Ja sitten tulivat Aho ja Leino, Waltari ja Linna, Canth ja Joenpelto, Tuuri ja Paulaharju, Ollikainen ja Kettu. Rohkeat kirjoittajat.
Suomalainen kulttuurihistoria on täynnä hyviä esimerkkejä siitä, miten kirjoittamalla voi saada aikaan jotain todella kestävää. Suomen kieli on ainutlaatuisen kaunis ja ilmaisuvoimainen, vaalikaamme sitä aarteena.

On uskallettava uskoa, että hyvän ilmaisun ja kielen puolesta kannattaa tehdä työtä. Hyvä teksti kantaa.


Tämä oli kolmassadasensimmäinen otsikkoni tässä blogissa. Tuskin se on viimeinen. Kuvitukseksi olen poiminut niitä otoksia, joista ole itse eniten pitänyt.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille!




sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Prysselinpitsiä


Olen miettinyt tätä jo muutaman päivän. Ensimmäisen kerran asia tuli mieleen kesäkeittiössä, jonka nimi on Cuisine Noir. Tämän instituution valistuneimmat lukijani tietävätkin. Cuisine Noir on syvimmältä ytimeltään musta keittiö, jonka keskiössä porisee avotulella kiehuva nuotiokattila. 

Keittiö ei ole koskaan nähnyt Belgiaa tai Ranskanmaata eikä sen liepeillä kukoista haute cuisine. Mutta jos jotain kansainvälistä pitää paikassa olla, nimi on kai se kaikkein helpoin juttu. Mielikuvituksettomia nimiä on tienvarret mustanaan, heitetään kehiin vaikka aakkosten ensimmäiset kirjaimet ja se on siinä. Mutta se on jo eri juttu.

Kuumaa vettä tarvitaan aina, sen tietävät kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja eläviä kuvia. Kun emännällä poltot tihenevät, lapsenpäästäjä komentaa isännät ja rengit keittämään vettä. Kätevä tapa häätää joutavat äijäntuhjakkeet pois tieltä. Ja ainahan kuumaa vettä saa  huushollissa olla.



Olen ottanut tavaksi, että jokaisena mökkiaamuna, melkein heti heräämisen jälkeen, sytytän pihakeittiöön ikuisen tulen. Se palaa, sopivasti hoivattuna, aina siihen iltapäivän hetkeen asti, kun kuumaa vettä ei enää tarvita.

Eikä vesikattilaa koskaan jätetä tyhjänä odottamaan aamua. Puutkin ladotaan valmiiksi. Kun tulitikku leimahtaa, onkin enää vain ajan kysymys, milloin vesi kiehuu. Asialla on käytännöllinenkin puolensa. Vettä täynnä oleva astia pysyy paljon paremmin paikallaan tuulessa kuin tyhjä. Kokeilkaa vaikka muoviämpärillä, ellette usko.


Mutta, takaisin asiaan. Jos Prysselin kaavailut toteutuvat, kesäkeittiössäkin pitää jatkossa keittää jollain muulla tuliaineella kuin kirveskäsitellyillä puilla. Mustan nokikylkikattilan nostaminen pois nuotion päältä on lähes mahdoton, tuskin edes siisti homma. Mutta saattaa olla, että kesäkeittäminen itsepilkottujen klapien turvin/turmin onkin äkkiä yllättäen saastuttavaa puuhaa ja turmelee luonnon.

Totta, keittiössä on välillä savuista. Mutta savu haihtuu, tuuli vie sen ja sitä voi väistää.  Kaikkein kovimmalla tuulella ei tulta edes tehdä. Kaikki keittiön ympärillä olevat puut ovat elinvoimaisia ja terveitä. Kaikki keittiön tarjoomuksilla ruokitut ihmiset ovat edelleen hengissä. Tuntuu melkein, etteivät puut savusta edes piittaa. Kasvaa rehottavat, vaikka ehkä vähän pelkäävät sitä päivää, jolloin ne kaadetaan ja pilkotaan ja heitetään tulen ruoaksi.

Sanotaan, että meilläpäin otetaan kaikki prysselinpitsit ja nypläykset liian kirjaimellisesti eikä osata rennosti laistaa toteutuksesta tai oikaista direktiiviä. Moittikoot vaan, mutta minulla on suunnitelma sen varalta, että Cuisine Noir olisi uhattuna.


Jos herra prysselinherra päättää kieltää keittiöni energianlähteet, tulkoon itse paikan päälle kertomaan ja selvittämään kantansa. Minä sitten kerron omani.

Mutta ennen kuin päästän byrokraatin irti ja jakamaan ilosanomaansa, olen ajatellut tarjota tulokahvit, lämmittää rantasaunan (puilla) ja kylvyn jälkeen tarjota aterian – suoraan mustasta keittiöstäni. Pitää varmaan kysellä kavereilta, olisiko kylällä saatavana ruokajuomaksi  kunnollista kotipolttoista, finnish wine, special moonshine, tai onko turvauduttava pitkäripaiseen.

Seuraavana aamuna, päänsäryn hellitettyä, voisi olla aiheellista perehtyä syvällisemmin bioenergiaan. Pokasahalla runko nurin ja palasiksi, hienovaraisempaa jaottelua varten on vajassa hyväteräinen Pohjan pitäjässä suunniteltu ja valmistettu kirves. Yhden puun voimme keittiömme ja kaikkien maailman mökkikeittiöiden hyväksi kyllä uhrata. Kun byrokratian edustajan voimat uupuvat, annetaan elvytystä saunassa, järvessä ja ruokapöydässä. Julmureita emme ole, olkaamme siis valistajia.

Tulentekoa on syytä myös harjoitella. Siinäpä seuraavaksi päiväksi tekemistä. Olen ymmärtänyt, että pykälänikkareilla on päreet tai oikeammin sytykepaperit kainalossa. Siitä vaan, livekokeiluun. Ellei tyhmä idea omia aikojaa leimahda liekkiin, voidaan kokeilla tulitikuilla. Voin opastaa tai olla opastamatta, savunhallinnassa nimittäin.

Aikaisintaan kolmantena päivänä voidaan sitten ottaa puheeksi direktiivit ja muut prysselinpitsit. Jos se sitten enää olisi ajankohtaista.


Tässä suunnitelmani. Se on naiivi, yhtä yksinkertainen kuin itsekin olen ja poliittisesti epäkelpo. Niinhän tosin on suurin osa elämästäkin on, ihmisten väliset tapahtumat eivät tapahdu poliittisen ulottuvuuden, vaan inhimillisyyden ehdoilla. Ja kirjoitus kertoo aina tekijästään, joskus jopa enemmän kuin itse aiheesta.

Tuntuu yhä enemmän siltä, etteivät ne herrat siellä hallintohimmelien korkeuksissa ihan tarkkaan tiedä, mitä, mistä ja missä aikahaarukassa tai mittakaavassa puhuvat.

Byrokraattien kiusaaminen ja kurmottaminen voisi vaihteeksi olla hauskaa. Ne kun tekevät sitä samaa meille, ihan yhtenään.

Vuoroin siis vieraissa, toivottavasti.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Tunnelma ennen iltaa



Veden vapaus on rajaton, rannasta rantaan väreilee valo, toistaa taivaan ja rantojen ääriviivat. Tuulen hengitys näkyy ulappaa kirjovina raitoina. 


Rannan paljaat puut ovat grafiikkaa, abstrakteja piirustuksia, luontoäidin riimukirjoitusta, elämän rakennekaavioita. Kaiken toistaa uskollinen vesi. 


Oksa oksalta puu kurottaa kohti taivasta, yhä sirommin viivoin. Kun silmut kasvavat kesään, vihertyvät, ääriviivat muuttuvat.

 

Nuotiokattila pääsee hoitamaan tehtäviään: hiiltyvät puut luovuttavat monien kesien aikana varastoimansa lämmön.


Kiertokulku toteutuu, kun järven viileä vesi kuumenee luonnon energialla.



Vene on työnnetty vesille. Soutaja näkyy pisteenä ulapan tuolla puolen, lähenee ja rapsahtaa kotilaituriin. Kevät on korkattu, pian se muuttuu kesäksi.