sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Tuuleen


Kannan vuodevaatteet ulos tuultumaan. Ne saavat olla kunnon tovin, kerätä itseensä paljon, paljon raikasta kevättä. Auringossa, tuulessa ja valossa ei ole kiire.


Ilma on täynnä linnunlaulua, tuoksuja, alkavaa vihreyttä. Levitän kosteat pyykit naruille, keinumaan tuulessa, auringossa. Saan sylin täyteen raikkautta, kun muutaman tunnin kuluttua kerään puhtaat ja kuivat liinavaatteeni pois. Kevään ensimmäinen tuulessa kuivattu pyykki on aina yhtä riemastuttava asia, kaukaisen ikuisuuden päässä on aika, jolloin ilta ehtii ennen kuin mikään on ehtinyt kuivua valmiiksi.  

Kevään ensimmäinen tuulikuiva pyykki. Kevään ensimmäinen ateria terassilla. Kevään ensimmäinen ilta, jolloin voi istua ystävien kanssa parantamassa maailmaa juuri niin kauan kuin on valoisaa ja asiaa riittää. Kevään ensimmäinen, eikä vielä pitkään aikaan se syksyinen, jolloin pitää paeta sisälle kylmän, sateen tai pimeän takia.

Maiseman värit ovat ainutlaatuiset. Kulottunut keltainen pelto, jonka musta multa kohta kynnetään esiin, metsät, joissa lehtipuiden vihreys on vielä läpikuultava, arka aavistus. Rantaa reunustava kaislikko ja järven puhdas sinisyys, heijastus taivaasta.

Eivät kaikki keväät ole yhtä keveitä. Joskus ei ole edes ehtinyt huomata, miten päivät pitenevät ja valo voittaa. On ollut huolta ja pelkoa, työtä, kiirettä. Katse on pysynyt maassa, viikosta toiseen.

Ja sitten, jonakin päivänä valon voima on voittanut ja sen on kyennyt tajuamaan. Ajatukset ovat saaneet siivet, siipien alla on voimakas tuuli, joka kantaa.

Unien askeleet hajoavat kevättuuleen. Ne, joiden kulku oli keveää. Ne, joiden edellä kulki ahdistava, pelottava. Ne, jotka eivät edes toteutuneet, ne, joita valveilla odotin. Ne taivaalliset, rankan päivän jälkeiseen syvään uneen uponneet.

Annan tuulen viedä mukanaan kaiken sen raskaan ja merkityksettömän, jota en huomisen painolastina kaipaa. Annan tuulen tulla ja puhdistaa. Teen työt, jotka ovat kevättöitä ja tärkeitä ja tarpeellisia.

Ihmisen väsymys on hyvää silloin, kun sen voi levon avulla voittaa.



lauantai 30. huhtikuuta 2016

Elämää, ennustuksia


Kalenteri on kevätmielellä: Vappu lähestyy, pian sen jälkeen äitien ja uusien ylioppilaiden merkkipäivät. Onko säiden haltija juonessa mukana: pitääkö koleus ja kosteus kansalaiset keväälläkin toppatakkeihin ja pipoihin sonnustautuneina?

Jos ennustaa, että Vappuna juhlitaan kesätakeissa ja hellemekoissa, leimautuu joko parantumattomaksi optimistiksi tai menestyksestä haaveilevaksi vaatekauppiaaksi.  
Jos ennustaa, että Vappuna sataa räntää ja yöllä pakastuu, on vain surkea kynäilijä, joka ei keksi edes ilmiselvästi huvittavasta aiheesta mitään omintakeista.

Aamuteeveen sääennusteista olen katsellut Afrikan suuntaa: Khartumissa olisi tarjolla häkellyttävän vakaa ja ennustettava ilmasto. Suurimman osan vuodesta noin neljäkymmentä plus, kylmimmilläänkin kolmenkymmenen lämpöasteen paikkeilla. Jos pääsisin - tai mieluumminkin joutuisin - sinne, tuskin pitkään kestäisin ilmanalaa. Mutta että täällä aamusää on aina eri juttu kuin kalenterin lukemat… Onneksi almanakka ei enää ennusta säitä, vaan meteorologi.


Arki on sarja erilaisia ennusteita ja etukäteisarvioita. niistä iso osa on kotikutoisia.
Kun perheessä on kasvuikäisiä, ruoan ja juoman menekki oli helppo arvioida: kaikki menee, kaikki kuluu. Maito ei ehdi hapantua ja arkisämpylöitä on hyödyllistä tehdä iso annos kerralla. Ensimmäinen pellillinen menee nuorisolle jo ennen ateriaa, ihan vaan maistellessa.

Kun pääluku supistuu kahteen, vaikka ei edes niin kovin pieniruokaiseen eläkeläiseen, leivän kulutus vähenee radikaalisti. Määrä, joka ennen humahti parissa päivässä, riittää ja riittää ja kuivuu ja koppuroituu ja riittää ja niin edelleen.
Maitoa ei voi varata tarpeeksi vähän, mutta onneksi on pannukakku. Vanhenemisuhan alla sinnittelevästä tölkillisestä voi aina turauttaa pannarin ja sitten voi ihmetellä, miten pannarin paljouden kanssa toimitaan. Ennen kaikki hupeni kerralla ja vauhdikkaasti, nyt riittää ja riittää. Sitäkin.

Kauppojen aukiolon vapautumisesta en vanhana äitinä vielä osaa olla kauhean huolissani. Muistan ajan, jolloin oli iloinen asia oli pyöräillä sunnuntai-iltana, mökiltä paluun jälkeen, kauppaan ja hakea jääkaappiin täydennystä. Vaikka pöperöitä olisi viikonlopuksi varannut kuinka, kaikki kuluivat. Ulkoilma, järvessä polskuttelu ja metsäleikit saivat sapuskan maistumaan.

Ennustan, tai oikeastaan esitän valistuneen arvauksen, että eräänä päivänä kauppiaat huomaavat, että vapaat aukioloajat eivät tarkoitakaan ehdotonta pakkoa pitää puoti auki yötä myöten. Vapaa aukioloaika voi merkitä myös sitä, että hiljaisena aikana ovet saavat olla kiinni. Samalla vapaa aukioloaika voi jopa merkitä erilaisten automaatioon perustuvien ratkaisujen yleistymistä. Mitä, miten ja milloin, sitä en osaa ennustaa. Mutta ehkä tulevaisuuden kaupassa on miehittämätön kassa, kun lähes kaikki muu henkilökunta on jo minimoitu. Ainoa varmasti ennustettava asia taitaa olla, että muutos, mikä tahansa muutos, tuo vanavedessään melkoisen porun ja kalabaliikin.

Muutos tarkoittaa yleensä aina sitä, että asiat muuttuvat, erilaisiksi. Sekin riski kannattaa ottaa, että muutos vie parempaan. Joskus se on jopa ennustettavaa.

Meitä ohjataan ennusteilla. Maitotölkin koko tai jauhopussin suuruus perustuu paitsi mittausoppiin, myös jossain tehtyyn ennusteeseen siitä, kuinka paljon yhden jääkaapin ympärillä elävät ihmiset kuluttavat ja kuinka kauan tölkin sisällön pitää riittää tai kuinka kauan se voi riittää, laadun kärsimättä. Yleensä ennustaja on optimisti, joka arvioi kulutuksen yläkanttiin. Kyllä ne varmaan tuonkin pakkauksen jaksavat tyhjentää.

Muistan, millainen ilonaihe perheen ensimmäinen jääkaappi oli. Tiedän, että keskivertosinkullakin on paljon enemmän ja tehokkaampaa kylmäsäilytystilaa keittiössään kuin äidilläni ruuhkavuosinaan. Silti. Kaikkea ei haluaisi säilöä.


Ennuste siitä, että kotitaloudet koko ajan pienenevät tai ymmärrys siitä, että yksin tai kaksin elävät aikuiset eivät halua tehdä pitemmän kaavan mukaan kaikkia huushollin huoltopuuhia, alkaa näkyä tarjonnassa, mutta viiveellä.


Otsikkokuvassa Sammatin herkullisen tuoreita vappuleivonnaisia. 
Katoavat parempiin suihin nopeammin kuin kukaan ehtii blogia lukea!
Tämä ennustus toteutuu varmasti! 


Hauskaa Vappua! 


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Ihmisen kuva - 27.4. Veteraanipäivänä



Ihmisen kuva ei ole valokuva eikä elokuva. Ihmisen oikea kuva on muistikuva, mielen otos. Ihmisen kuva piirtyy koko elämän ajan ja vaikka se muuttuu ja muovautuu, olisi julmaa pelkistää se liikkuvan tai pysähtyneen kuvan ulottuvuuksiin. Ihmisen kuva ei tule valmiiksi, se on luomisen työtä, joka jatkuu elämän jälkeenkin.

Elämänmittainen kertomus polveilee, kohtaa tyvenet ja ajautuu myrskyihin. Kertomuksessa on paljon työtä, oppivuosia ja, vihdoin, vuosia, joina omaa oppia on voinut jakaa nuoremmille.
Veteraanien osana on ollut olla yhdessä toteuttamassa isänmaan antamaa velvollisuutta, yhteistä suurta tehtävää. Vastuu, joka sodan ja pulan sukupolven kannettavaksi silloin lankesi, on ollut uskomaton.

Tehtävä, jonka he saivat, ei ollut sellainen, josta kieltäydytään. Käsi, joka halusi tarttua työhön ja itse ansaittuun leipään, joutui tarttumaan aseeseen.
Tapa, jolla he vastuunsa kantoivat, on ollut ainutlaatuinen. Elämä, johon he astuivat, oli tyystin toisenlainen kuin se elämä, jota varten heillä oli suunnitelmat.

Tutussa talossa ei kukaan enää tule yön tunteina ikkunan ääreen eikä kuuntele särkyä, joka kyllä osaa pitää puolensa.
Kukaan ei sytytä kynttilää yövaloksi maailmassa, jota ympäröi sydänyön tumma taivas. Kukaan ei valvo aamun sarastukseen asti.
Askeleet, joista tiesi, että nuoresta sotilaasta oli tullut veteraani, ovat hiipuneet. Ei ole aikaa, on vain elämää, hiljaisuus.

Kuva rakkaasta ihmisestä elää muistoissa.
Jaksammeko me, jälkipolvet ja meidän lapsemme? Jaksaisimmeko me samalla tavalla, vuodesta toiseen, läpi ankarien talvien ja kipeiden kesien? Riittäisikö meillä samaa sitkeyttä ja rohkeutta?
Osaammeko me, jälkipolvet, meidän lapsemme, ottaa opiksi?
Osaammeko me arvostaa elämää ja antaa sille anteeksi kipeät päivät?




maanantai 25. huhtikuuta 2016

Sekalaista kärttyisyyttä



Miten tyhjästä nyhjästään? Ei tämä ole improvisaation paikka, vaan politiikan. Kun vain tietäisi, minkä ja kenen politiikan.

Huomaan yhä useammin, että taidoissani ja tiedoissani on puutteita. Olen monella tavalla toistaitoinen.
Kun ihminen valitaan poliittiseen tehtävään, hänestä tulee kaikkitietävä ja kaiken osaava. Pitäisikö minun pyrkiä politiikkaan? Ihan vaan oman henkilökohtaisen kehittymiseni vuoksi? Mutta mihin politiikkaan?

Kun aloitin pienyrittäjänä monta kymmentä vuotta sitten, hyvä ystävä antoi hyvän neuvon: ”Niin kauan kuin et palkkaa ketään, menee hyvin.”
On mennyt vaihtelevasti, ketään en ole palkannut. Sama neuvo näyttää pätevän  edelleenkin. Olen pahoillani, mutta en pienyrittäjänä voi asialle mitään.

Tietäminen ei enää ole trendikästä. Väinölinnat ja Aleksiskivet saa sekoittaa ihan vapaasti. Miksi minä sitten tunnen itseni tyhmäksi joka kerta kun huomaan, että parempi tietämykseni viihdemusiikista kattaa hädin tuskin Beatlesit ja Abban?

Viime yönä sain luettua loppuun menestyskirjan. Koko lukuprosessin ajan minua häiritsi se, että teksti jo oli analysoitu pitkin ja poikin puhki kaikenlaisissa artikkeleissa ja arvosteluissa, paneeleissa ja kirjaesittelyissä. Eivätkö ne enää luota minuun ja minun kykyihin lukijana? Luulevatko, etten löydä oikeita jyväsiä ilman, että minua kaikin tavoin neuvotaan. Seuraavaksi otan yöpöydälleni täysin tuntemattoman kirjan.

Jenkkipoliisi astuu pimeään taloon vain ladattu ase kädessään. Monta kertaa illassa. Kaikilla kanavilla samaan aikaan. Sitten kysytään, mistä me tämän aggressiivisen ja epäluuloisen asenteen olemme oppineet. Hi, c’moon, juu siiii!

Valitettavasti maailman yleisin kieli on juuri äsken soveltamani huono englanti.

Eräällä kylänmiehellä oli tapana kertoa rehvakkaita neekerivitsejä. Vaikka ne jutut kerrottaisiin korostaen afroamerikkalaisia henkilöitä, ne eivät sittenkään muuttuisi hyviksi vitseiksi. Myötähäpeä säilyisi. Rasismia ei voi hoitaa pehmohuuhtelulla, se on pestävä ja juurittava kokonaan pois.

Ellet ole kiltisti, minä lähetän sinut matkalle. Pakkaan laukunkin puolestasi ja annan suunnaksi Temptation Island. Saammehan sitten nähdä!
Ai jaa, sinä päätitkin olla kiltisti.

Ennen saattoi valita parhaan ja sopivimman. Nykyään valitaan usein vain se luultavasti vähiten huono vaihtoehto. Kaikki ei johdu siitä, että minusta on tullut ikääntynyt kärttytäti. On kai maailmassakin jotain korjattavaa?


PS. Kirjahyllyni on kyllä hiukan päivittynyt, mutta minulla ei ole siitä uudempaa kuvaa. Minua tämä kuva ei tosin lainkaan häiritse. Olen näet siinä iässä.