Arkipäivitys

Joku on hajottanut viimeisen lumikasan. Hiekan peitossa lymynnyt aurantyöntämä sulaa vauhdilla. Käsissä tuoksuu/haisee/lemahtaa kumihanskojen ja tehopesuaineen inha sekoitus. Terassikalusteet on puhdistettu talvesta ja menneestä syksystä. Pitää vielä kerran pestä kädet. Ja vielä. Jospa jo seuraavalla kerralla tuoksuisi eikä haisisi. Ja sitten, päivitetään.

Nyt on kaupunkiekskursion aika.

Juna, siis lähi-

Aikataulut ovat muuttuneet ja kulkuvuorot harventuneet. Vipellän asemalle täydessä touhussa ja joudun kuluttamaan asemalaiturilla VIISI (lue: 5) minuuttia ainutkertaisesta elämästäni. No, onhan se tietysti niinkin, ettei lähtevää junaa juoksemalla kiinni saa, hyvä olla ajoissa.

Pitää päivittää vanha, vuosien kuluessa toiseksi luonnoksi kiteytynyt  aikataulumuisti. Sijaitsee korvien välissä, ei ole viime vuosina vaatinut huoltoa. Vaikka maailma kaatuisi, Ärrä saattaa olla aikataulussa…

Moni aikataulu on muuttunut. Vaikka kaikki keikaukset eivät olekaan suuria, ymmärrän ihmisiä, jotka ovat tolaltaan niiden takia. Itsekin melkein kuulun näihin niuhoihin. Tai siis melkein myönnän, että.

Paluumatkalla, samalla raidevälillä

Kotiinpäin junaillessa en yleensä katso aikatauluja. Siihen, joka on nopeimmin perillä. Tällä kertaa se on Koo. Vaikka Koo hukkaa aikaa kaikenlaisilla asemilla, tämä vuoro on kuitenkin nopeammin perillä Ratakaupungissa kuin Ärrä, joka ajaa muutaman pysähdyksen taktiikalla, mutta antaa tähän aikaan päivästä Koolle monen minuutin reilun etumatkan. Tämän korkeampaa matematiikkaa minä en sitten enää osaa.

Olen uppoutunut puhelinkeskusteluun tyttären kanssa, kun vaunuun saapuu kolme lipuntarkastajaa. Siistiä. Siis siistin näköisiä nuorempia naisia.

Ehdin sanoa tyttärelle: täällä on kohta enemmän tarkastajia kuin matkustajia, kun jo matkakorttini tarkastetaan. Ja sitten se tarkastetaan vielä kerran. Molemmilla kerroilla sama tulos: en minä matkusta pummilla, vaan se lähipenkin koulutyttö.

Nuori, aran ja viluisen näköinen tyttö saa sakkolapun ja koko vaunuosasto kuuntelee hiljaa, kun sitä kirjoitetaan. Ei kiva.

Arkipäivää vaan tarkastajille. Hyvä että tarkastatte, mutta sitä tyttöä kävi sääli.

Pikkuliike sivukadulla

Rouva Kauppias on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Valitsen ostokseni ja maksan. Kaupanteko kestää alle minuutin, rupatellessa kuluu aikaa. Saan lähtiäisiksi vinkin siitä, mistä voisin löytää täydentäviä tuotteita. Sekä monta hyvää neuvoa ja mielipidettä. Tuotteet ovat laatua ja niitä on kaupassa testattu, myyntipuhe ei ole myyntipuhetta vaan asiantuntemusta.

Ei päivitettävää. Pitää muistaa käydä useammin.

Tavaratalo

Suurin ja laadukkain ja palvelevin on enää vain suuri. Paikka on sama, ulkokuori on toistaiseksi ennallaan, sisällä vallitsee hävityksen kauhistus. Osastot, joille ennen osasin, ellei unissani, niin kuitenkin hektisen työpäivän jälkeisessä loppukoomassa, ovat vaihtaneet paikkaa. Osastot, joiden muutto on työn alla, valittavat satunnaisia puutteita valikoimassa. Osastot, jotka ennen löysin helposti, ovat kadonneet kokonaan. Niiden valikoimasta puuttuu siis kaikki, mutta kukaan ei pahoittele. Mitä yhden mummonhoriskon toiveilla on merkitystä isossa kuvassa?

Naapurikirjakaupat ovat muuttuneet marketeiksi ja tavaratalo seuraa perässä. Vain sitä, mikä on idioottivarma menestystarina.

Ennen käynti tavaratalossa saattoi olla pieni juhla, arjen kohottaja. Nyt se on vain ankeaa arkea.

Ei päivitettävää. Jos mikään ei muutu pian, lopetan kokonaan. Miksi minä itseäni täällä kiusaisin, kun ympärillä on ystävällisten rouvien ystävällisiä pikkuliikkeitä, palvelua ja yhä paremmaksi päivittyvää valikoimaa.

Veispuuk

Saan videolinkin ystävältä, jonka postauksiin suhtaudun aina luottamuksella ja lämmöllä. Linkki osoittautuu virukseksi. Ystäväni ei ole sitä lähettänyt, mutta ilkeä virustehdas on oivaltanut suhteemme kritiikittömän laadun.

Se siitä pyyteettömästä inhimillisyydestä ja rajattomasta ihmisrakkaudesta somessa. Näinhän siinä aina käy.

Pidän sovelluksen suljettuna ja toivon, ettei ongelmia tule lisää. Kuinka moni ystävistäni todella haluaa tietää, milloin minua ketuttaa/nukuttaa/naurattaa tai muuta? Kuinka moni tykkää vaihtelevista päivityksistäni? Koska ne suurimmaksi osaksi ovat omiani, taso saattaa vaihdella. Kuinka moni elää yhtä laadukkaasti, vaikka en postailisikaan koko ajan?

Somen siunauksellisuus on ollut viestinnän rajattomuudessa ja helppoudessa. Kun rajoja on pakko pystyttää, muuttuuko laatu? Spontaanisuus katoaa, se on varma.

Päivitän, varoen.

Uunimakkara vanhaan tapaan

Kotona odottaa lämmin ateria. Uunimakkara ei ole terveellistä eikä kaloritonta eikä trendikästä eikä hienoa. Mutta taivaallisen tuttua ja luotettavaa ja hyvää se on. Voi sitä aina välillä syödä. Otan vielä toisen annoksen salaattia, mm.

Arkipäivän paras päivitys. 

Menopaussi

Olen tuntenut epämääräistä kuvotusta ja voinut pahoin. Sitä ei näillä kymmenillä enää pitäisi olla. Olisiko se sittenkin myötähäpeää?

Kaunis nainen ja arvostettu taiteilija hymyilee viikkolehden kannessa ja otsikko kuvan alla julistaa, että menopaussi ei taiteilijaa pysäytä. Sisäsivuilla on hyvin kuvitettu juttu, jossa todetaan, että ura jatkuu ja kaikki on hyvin.

Ihminen, joka on tuonut taiteellaan monta juhlahetkeä ja huikeaa elämystä, on ehkä sivunnut haastattelussa naisen elämää, vaihdevuosivaivoja eikä sensaatiohakuinen lehdistö malta pitää tahmeita tassujaan irti aiheesta. On aika tavallista, etteivät paljon julkisuudessa olevat tähdet kaikkea heistä kirjoitettua ehdi tai halua tarkistaa. Positiiviset jutut kumoavat kumminkin omituiset juorut ja muut. Nainen on kirjoittanut naisesta, juttu on perusteellinen ja jopa analyyttinenkin, mutta kuka on sisällön runsaudesta valinnut iskulauseen lehden kanteen?

Naisena tiedän, miltä kuukautiset, raskaus, synnytys, imetys ja vaihdevuodet tuntuvat. Intiimimpää aihetta ja kokemusta ei ole eikä yhdenkään naisen yksikään kokemus ole samanlainen. Ehkä juuri siksi näistä elämänkeikauksista ja naiseuden realiteeteista käydään katkeamatonta debattia kahvihuoneissa, pukuhuoneissa, vastaanotoilla.

Mutta ovatko nämä asiat julkisia ja julkisuudessa puitavia?

On paljon sellaisia vaivoja, joihin vertaistuki tepsii yhtä hyvin kuin lääkärin neuvotkin. Tarvitseeko julkisuuden henkilö koko maan ikääntyvän naisväen vertaistuen ongelmista selvitäkseen? Pienemmälläkin lähipiirillä on sieluntuskaa ja pahaa oloa purettu ja ongelmien kanssa pärjätty. Joskus pitää kerätä rohkeutta ennen kuin lähtee lääkäriin tai apteekkiin, joskus on hyvä käydä luottoystävän kanssa läpi sitä, mitä lääkärin vastaanotolla haluaa puhua. Kun tilanne on päällä, on osattava kysyä oikeat asiat oikeassa järjestyksessä, sillä tohtoreilla on aina kumminkin kiire.

Seksuaalisuus on ikiaikaista naisen elämää. Saara nauroi, kun Herra vihjaisi raskaudesta, Neitsyt Marialla oli vanhempia naisia tukenaan, Pyhä Birgitta synnytti, mutta kuningatar Kristiina ei miestä vierelleen halunnut tai saanut. Oliko Julia kuollessaan raskaana?

Naisen elämän arvostus on yhä edelleenkin sidoksissa seksuaalisuuteen. Naisen kanssa voidaan ’luontevasti’ keskustella siitä, jatkuuko ura vaihdevuosien jälkeenkin. ’Vanha nainen’ on ihminen, joka oikeasti on vasta elämänsä puolessavälissä ja usein elämänsä luovimmassa ja työteliäimmässä vaiheessa, onkin yleisen mielipiteen mukaan jo vanha ja loppuun kulunut, kun hedelmällisyys on hiipunut. Taide, joka elää ja voi hyvin, onkin sivuasia, vaikka juuri se olisi kiinnostavaa.

Samanikäinen mies elää parhaita ja viriileimpiä vuosiaan.

Olisi ennenkuulumattoman törkeää kysyä varttuneemmalta herralta, haittaavatko erektio-ongelmat päätöksentekokykyä tärkeissä neuvotteluissa ja onko urasuunnitelmiin tullut muutoksia nyt, kun hiukset ovat harvenneet?

Minä en tykkää tästä. Minä en tykkää siitäkään, että tämä on ikuisuusaihe, josta on jankutettu koko minun tietoisen naisenelämäni ajan. Olisi maailma vähän fiksummaksi voinut kehittyä.

Hiukan kiinnostaa myös se, olisitko sinä, kunnioitettu lukijani, lukenut kirjoitelmani, jos olisin otsikoinut sen toisin. Esimerkiksi testosteroniongelmiin viitaten.

Äidinkielen päivä

Kalevalainen metsämies lähti hirvenhiihtoon kevättalven hankiaisilla. Vyötti nuttunsa ja asetti päähänsä karvareuhkan, tarkisti, että kuras, uskollinen veitsi oli tupessaan vyöllä. Työnsi pieksunsa mäystimiin, alla olivat lyly ja kalhu, pohjissa voiteena palat hirventaljasta, kädessä seiväs, joka oli sekä vauhdittaja että ase, keihäs. Jotenkin näin se kai oli.

Pukeudun softshell-hiihtopukuuni, kiskon lippalakin päähän, jätän polaroid-lasini pois, sillä lakki, joka on enemmän ruma kuin ihana, on hyvä tapa kuitata bad hair day, samalla se suojaa vesipisaroilta, häikäisyltä ja tuulelta. Otan esiin alkuperäiset suomalaiset Optigrip-sukset ja pujotan käteni suomalaisten sauvojen kädensijoihin, joissa lukee selvyyden vuoksi Right ja Left. Näillä keleillä ei tarvita voitelua, mutta joskus on aihetta vetää pohjaan luistostoppia. Oikein menee. Varmistan, että taskuissa on kaikki tarpeellinen: kamera, kännykkä, avaimet ja taukopaikkaa varten pikkurahat, puhdas nenäliina. Let’s go!

Kaikki tämä tapahtuu huhtikuussa, suomen kielen päivän aikaan. Hikinen pipokansa vaihtaa ajatuksia taukopaikoilla ja vertailee optikrippejä ja teippejä, päivittelee keliä, joka on aina päivittämisen ja päivittelyn veroinen, kyselee reittivalinnoista.

Huhtikuun yhdeksäs on kahden suomen kielen kehittäjän merkkipäivä. Mikael Agricolan kuoleman muistopäivä on samalla Elias Lönnrotin syntymäpäivä.

Mikael Agricola loi perustan kirjakielellemme, Elias Lönnrot teki siitä tieteen ja taiteen monipuolisen työvälineen.

Mitä ihmettä me olemme tekemässä kauniille äidinkielellemme?

Korvaamme hyvät suomenkieliset sanat englanninkielisillä väännöksillä, viennin nimissä. Virtaviivaistamme viestejämme ja pudotamme pois possessiivisuffiksit. Kongruessit, yksikön ja monikon yhteensovittamiset takeltelevat.

Visuaalisessa, ääneen ja musiikkiin orientoituneessa maailmassa kirjoitettu kieli on risuaitaa, harmaata massaa, välttämätön paha, jota täytyy sietää. Voisitko vähän vähentää tuota harmaata massaa, että kuville jää paremmin tilaa? Ai jaa, onko siinä sisältöäkin? En jaksanut lukea…  Et jaksakaan, yhä vähemmän jaksat, ellet harjoittele, valitan.

Minä en osaa elää ilman äidinkieltä. Ilman Paulaharjua ja Kiveä, ilman Väinö Linnan Pohjantähteä, ilman Huovista ja Hotakaista. En selviä maailmasta, jossa ei ole Leinoa eikä Mukkaa, Ollikaista tai hiljaista Hyryä. Maailmanselitykseni lähtee Waltarista ja päätyy jonnekin Joenpellon pientareille.

Kuuntelen murretta, eikä Murre ole pelkästään naapurin vahtikoira. Diggaan slangista, ainakin sen, minkä ymmärrän. Kieli on miljoona vivahdetta, tuhansia löytöretkiä mielikuvituksen ja luovuuden maailmaan, sanoja, joilla vaikutamme toisiimme ja maailmaan. Yhä edelleen kieli on tärkein työvälineemme. Hyvä niin.

Suomen kielen päivänä haluan siniristiliput saloissa, kuulla kaunista suomen kieltä ja uskoa siihen, että näin kauniilla ja ilmaisuvoimaisella kielellä on tulevaisuus!

Hyvää jatkoa, suomen kieli!

Minulle sinä olet tärkeä.