Äidinkielen päivä

Kalevalainen metsämies lähti hirvenhiihtoon kevättalven hankiaisilla. Vyötti nuttunsa ja asetti päähänsä karvareuhkan, tarkisti, että kuras, uskollinen veitsi oli tupessaan vyöllä. Työnsi pieksunsa mäystimiin, alla olivat lyly ja kalhu, pohjissa voiteena palat hirventaljasta, kädessä seiväs, joka oli sekä vauhdittaja että ase, keihäs. Jotenkin näin se kai oli.

Pukeudun softshell-hiihtopukuuni, kiskon lippalakin päähän, jätän polaroid-lasini pois, sillä lakki, joka on enemmän ruma kuin ihana, on hyvä tapa kuitata bad hair day, samalla se suojaa vesipisaroilta, häikäisyltä ja tuulelta. Otan esiin alkuperäiset suomalaiset Optigrip-sukset ja pujotan käteni suomalaisten sauvojen kädensijoihin, joissa lukee selvyyden vuoksi Right ja Left. Näillä keleillä ei tarvita voitelua, mutta joskus on aihetta vetää pohjaan luistostoppia. Oikein menee. Varmistan, että taskuissa on kaikki tarpeellinen: kamera, kännykkä, avaimet ja taukopaikkaa varten pikkurahat, puhdas nenäliina. Let’s go!

Kaikki tämä tapahtuu huhtikuussa, suomen kielen päivän aikaan. Hikinen pipokansa vaihtaa ajatuksia taukopaikoilla ja vertailee optikrippejä ja teippejä, päivittelee keliä, joka on aina päivittämisen ja päivittelyn veroinen, kyselee reittivalinnoista.

Huhtikuun yhdeksäs on kahden suomen kielen kehittäjän merkkipäivä. Mikael Agricolan kuoleman muistopäivä on samalla Elias Lönnrotin syntymäpäivä.

Mikael Agricola loi perustan kirjakielellemme, Elias Lönnrot teki siitä tieteen ja taiteen monipuolisen työvälineen.

Mitä ihmettä me olemme tekemässä kauniille äidinkielellemme?

Korvaamme hyvät suomenkieliset sanat englanninkielisillä väännöksillä, viennin nimissä. Virtaviivaistamme viestejämme ja pudotamme pois possessiivisuffiksit. Kongruessit, yksikön ja monikon yhteensovittamiset takeltelevat.

Visuaalisessa, ääneen ja musiikkiin orientoituneessa maailmassa kirjoitettu kieli on risuaitaa, harmaata massaa, välttämätön paha, jota täytyy sietää. Voisitko vähän vähentää tuota harmaata massaa, että kuville jää paremmin tilaa? Ai jaa, onko siinä sisältöäkin? En jaksanut lukea…  Et jaksakaan, yhä vähemmän jaksat, ellet harjoittele, valitan.

Minä en osaa elää ilman äidinkieltä. Ilman Paulaharjua ja Kiveä, ilman Väinö Linnan Pohjantähteä, ilman Huovista ja Hotakaista. En selviä maailmasta, jossa ei ole Leinoa eikä Mukkaa, Ollikaista tai hiljaista Hyryä. Maailmanselitykseni lähtee Waltarista ja päätyy jonnekin Joenpellon pientareille.

Kuuntelen murretta, eikä Murre ole pelkästään naapurin vahtikoira. Diggaan slangista, ainakin sen, minkä ymmärrän. Kieli on miljoona vivahdetta, tuhansia löytöretkiä mielikuvituksen ja luovuuden maailmaan, sanoja, joilla vaikutamme toisiimme ja maailmaan. Yhä edelleen kieli on tärkein työvälineemme. Hyvä niin.

Suomen kielen päivänä haluan siniristiliput saloissa, kuulla kaunista suomen kieltä ja uskoa siihen, että näin kauniilla ja ilmaisuvoimaisella kielellä on tulevaisuus!

Hyvää jatkoa, suomen kieli!

Minulle sinä olet tärkeä.

Sisään astumisen taide

Avaan oven luksusputiikkiin. Myyjätär katsoo minua, nyökkää tervehdyksen ja jatkaa tauotonta pajatustaan aikaisemmin kauppaan tulleen ystävättärensä kanssa. Se oli ja sekin, mutta sitten sen piti ja niin edelleen. Kiertelemme aikamme, minä ja kaverini, vanha tuulitakkini. Emme koske tuotteisiin, sillä ne näyttävät niin loukkaamattomilta puhtoisuudessaan. Poistumme ääneti, sillä pelkään, että myyjän katse syövyttää reiän takinselkämykseen. Niin ei vanhalle ystävälle saa käydä.

Vedä ovi auki ja astu sisään – eihän se niin mene. Ei ainakaan silloin, kun miettii kauppaan menoa. Ensin katsellaan, kursaillaan ja sitten, ehkä, shoppaillaan.

Entinen esimieheni ohjeisti: kun astut sisään liikkeeseen, tee se myös mainonnan suunnittelijana, ei ainoastaan asiakkaana. Katsele ympärillesi, tee havaintoja tilasta ja palvelusta. Näe uudet ideat, mieti, mikä miellytti, mikä ei. Jonakin päivänä voit tätäkin tietoa tarvita. Uskon myös, että jokainen asiakas huomaa kaupan tunnelman, vaikka ei sitä ammattinsa takia tarkemmin analysoisikaan.

Luksusliikkeisiin olen toki uskaltautunut ennenkin. Pariisilaisen kosmetiikkatalon ovella saan ylleni parfyymipilven ja kohteliaan kysymyksen siitä, millaisia tuotteita etsin. Katsellakin saa ja silmä kiintyy myyjättärien yhtenäisiin, täysmustiin asuihin ja graafiseen linjaan, jota noudatetaan tinkimättä. Tässä liikkeessä palvelu on ystävällistä, sitä on kaikkialla tarjolla eikä hetkeksikään tule mieleen kysyä, kuka on myyjä, kuka asiakas. Kun tiedän, mitä haluan, saan sen, ystävällisen smalltalkin kera. Mistä olet kotoisin – ai Suomesta – me teemme tällaista pientä tutkimusta – hyvää päivänjatkoa!

Kahvilan isäntä tervehtii jo ovelta: Terve, eipä ole pöllömpi päivä! Eipä ole, vastataan, pöllöjä tulee tässä lisää.

En kaipaa ylenpalttista jutustelua, mutta on mukavaa, kun tervehditään ja kysellään toiveita. Hei, mitäs sulle? On mukavaa, kun lähtiessä toivotellaan päivänjatkot tai muuta ystävällistä. 

On kauppoja ja kahvipaikkoja, jotka ovat itsessään kuin tervetulotoivotus. Tonttulan kahvilassa asuu satoja tonttuja ja koko paikka on tunnelmaa. Sinne on mukava mennä ihan tavallisena asiakkaana. Mainonnan suunnittelijana voi vain ihastella sitä pieteettiä, jolla liikeidea ja toiminta-ajatus on toteutettu, viimeistä piirtoa myöten.

Parhailla palveluilla on tarina. Kertomus tontuista, jotka viettävät joulujen välistä aikaa tuvassaan. Tarina on sisustuksen ja esillepanon runko ja ydin. Uskon, että tarinan avulla on helpompi päättää siitä, mikä kuuluu valikoimaan, mikä ei. Luulen, että tarina kannustaa yrittäjää laventamaan liikeideaansa.

Suositussa ravintolassa muistellaan isoäidin aikaa, kultaista 1950-lukua. Oliko se niin kultaista aikaa – ehkä, ehkä ei, mutta vanhoista lehdistä saksitut ja seinälle kehyksiin ripustetut mainokset palauttavat mieleen mummolan ja ajan, jolloin melkein ainoa sarjakuva oli Kieku ja Kaiku. Nostalgiaa ja johdonmukaista tyyliä.

Kohtaaminen, vastaanottaminen, siinä yhdistyy taide ja taito.

Hyvän haluaa kokea toisenkin kerran.

Yksinkertaista, vai onko?

Matkaeväät

Valmiissa maailmassa on helppo matkustaa. Rakennetussa maailmassa pärjää aina. Eväitä ei enää pakata voipaperiin tai eväspulloa sujauteta villasukan sisään. Tämä kaikki on itsestään selvää ja tylsää.

Nelostie ei turhia kaarra, ei kiemurra. Jyväskylän jälkeen se kiskoo autojonot suorina raitoina kohti pohjoista, ennen Oulua on loputon metsätaipale, joka hämärään vuodenaikaan näyttää tunnelilta. 

Muutama tiehaara, yksinäinen himmeä valo jossain kaukana, täyteen sumppuuntuneet taukopaikat ja epätoivoinen epäjärjestys syöttölöissä, joille lomakausien alkaminen on aina nihkeä yllätys, ei lisämyynnin paikka. Viimeistään hiihtolomaviikoilla autojono on niin pitkä, että vähemmällä pääsee, kun pitää paikkansa eikä intoudu ohituksiin. Silti, katseen on oltava tarkka ja valpas.

Sielun eväät ja ajankulu ovat levyillä, äänikirjoilla.

Olen matkustanut pohjoiseen ja takaisin Sinuhen seurassa. Lars Svedbergin lukema Mika Waltarin klassikko on sujuva, kiinnostava ja sopivan vivahteikas metsätaipaleen tylsyyden tappaja. Sinuhen sivuja on niin paljon, ettei kahteen levypakettiin jaettu sisältö kulu yhdellä matkalla, vaan pohjoisessa on käytävä useammin.

Sinuhe kestää kuuntelua, vaikka sen olisi lukenutkin. Sinuhe kestää monta lukemista, se on klassikko, todellinen klassikko. Ja lukijan suoritus hieno.

Meitä on saatellut Maria Kallio ja Leena Lehtolainen. Jos äänikirjat hakee kirjastosta, ei niitä koskaan saa ilmestymisjärjestyksessä, vaan siksaksikinsokin. Edellisellä kerralla Maria ratkoo ensimmäistä murhaa, seuraavalla viimeistään ja sitten jotain, joka on ollut uran keskivaiheilla ja johon on myöhemmissä tarinoissa jo usein viitattu. 

Väliäkös tuolla, Maria napostelee iänikuisia lohtusalmiakkejaan, naukkailee joskus viskiä, pukeutuu peitehommissa vanhaan minihameeseen ja valmistaa epäkronologisen lähestymistavan vuoksi vaihtelevan kokoiselle perheelleen pastaa. Vaikka yhtenä teemana on työuran ja äitiyden yhdistäminen, juonien polveilu on joskus turhauttavaa. Erja Manto ja Krista Putkonen-Örn lukevat hyvin, muut heikommin. 

Lehtolaisen kolmiosainen Hilja Ilveskero –sarja on jäntevämpi, se on ilmeisesti jo suunniteltukin rajalliseksi kokonaisuudeksi ja Krista Putkonen-Örnin napakka lukutapa tekee sille oikeutta.

Loistava näyttelijä on aina loistava tulkki. Havukka-Ahon ajattelijan lukee Risto Mäkelä ja suoritus on niin mehevä ja mainio, että sen mukana matka joutuu. Kylän koiria tulkitsee hersyvästi Esa Saario.

Joskus äänikirja uudistaa kirjan, jonka jo luuli perinpohjin tuntevansa. Veikko Sinisalon tulkinta Täällä Pohjantähden alla –trilogiasta on häkellyttävä kokonaisuus. Kolme tukevaa laatikollista levyjä, tuntikaupalla yhden miehen teatteria, jossa kirja elää tuoreena. Miten voi yhdellä miehellä olla hallussaan sellainen rekisteri, joka tavoittaa niin Laurilan Anttoon uhman, nuoren Leppäsen Aunen hempeyden viettelykohtauksessa ja räätäli Halmeen viisauden. 

Pohjantähti on luettu, minun ikäluokkani niitä, jotka ovat sen lukeneet useamminkin ja silti, kuuntelu tuo uusia sävyjä taideteokseen, luenta on oma taideteoksensa.

Seppo Jokisen sankari, Komisario Koskinen ratkoo tamperelaisia rikoksia. Matka Hervannasta Sorin piiriin, myöhempien vaiheiden asunto Rautatienkadulla on helppo sijoittaa mielikuviin Mansen keskustan kortteleista. Ola Tuominen tulkitsee, Jokista on helppo kuunnella rapaisella talvitiellä.

Viimeisten automatkojen ajankulu on ollut Henning Mankell ja Kurt Wallander. Onko Eero Saarisen lukemien äänkirjojen Kurt Wallander se mies, jota Krister Hendriksson esittää vai Rolf Lassgårdin rosoisempi hahmo – siitä keskustellaan välillä etupenkillä.

Mutta kumpi vaan, Martinssonin ja Svedbergin hahmot ovat samat kuin televisiossa.

Wallander on tietysti teeveestä tuttu, mutta kirjat ovat aivan jotain muuta kuin puoleentoista tuntiin puristetut, viilatut ja höylätyt rikosjuonet. Mankell kirjoittaa ja kuvaa tarkasti, laventaa ja perustelee. Rikostutkimus polveilee, juoneen liittyy ensin täydelliseltä poikkeamalta vaikuttavia sivujuonia, jotka lopulta liittyvät yhteen.

Rikoskirja on viihdettä ja rikoskirja on rakentamisen taidetta. Siksi juonen on oltava tarkka rakennelma ja looginen, jotta lukija/kuulija viihtyisi. Henning Mankell on tehnyt taustatyönsä tarkasti ja huolella. Kiitos siitä, vaikka kiitos tuleekin postuumisti.

Äänikirjat ovat suosittuja. Kirjaston äänikirjaosasto on suppea ja välillä uutta kuultavaa on etsittävä kauan, parhaat ovat aina lainassa. Vielä on löytynyt.

Niin, että jos kysytte, mitä te siellä automatkalla teette, tässä on pieni osa vastauksesta. Kuunnellaan.

Jutun kuvissa on naavanuttu näre, muita puita, maisemia ja jänkhää. Niillä ei ole mitään osuutta jutun sisältöön, mutta ne ovat usein matkan päämäärä.