tiistai 9. helmikuuta 2016

Vähäiset veljemme


Mies kulkee kylänraitilla. Askel ja ryhti ovat tutut. Mies kulkee, niin kuin on kulkenut joka päivä. Välillä hiljaa, välillä mielipiteensä meille ääneen kertoen. Sitkeä sissi, keskellä ankaraa elämää. Saatat jopa tunnistaa hänet tai jonkun hänen kohtalotovereistaan, sillä ne vahvimmat eivät aina säily kokonaan ehjinä.  

Oleellista ei ole, kuka hän on. Oleellista on, että tämäkin veljemme on osa yhteisöä. Me kiusaannumme joskus ankarista sanoista ja suutumme häiritsevän äänekkäästä olemuksesta. Me tunnemme sääliä ja myötätuntoa, mutta emme oikein tiedä, miten pitäisi toimia. Ja kaiken aikaa tämä vähäinen veljemme sinnittelee, kulkee tietään. Hyvinä hetkinään hän on hieno, isänmaallinen ihminen, joka osaa arvostaa elämän aarteita. Jonakin päivänä hän tulee ja puhumme tärkeitä, joskus luottamuksellisia, sitten on taas pitkä jono toisenlaisia päiviä ja ajatuksia.

Kun olin pieni tyttö, minulla oli Tammen kultaisia kirjoja. Siinä, jonka nimi oli Onnellinen perhe, esiteltiin nelihenkinen perhe, isä, äiti, poika ja tyttö. He asuivat kauniissa ja tilavassa talossa ja viikonlopun vapaa-aikaansa he viettivät auringossa,  meren rannalla. He ajoivat sinne autolla, levittivät huopansa tyrskyjen lähelle ja ihanan päivän jälkeen perhe ajoi kotiin eikä hymy ikinä väistynyt heidän kasvoiltaan.

Minä olin vaatimattoman perheen ainoa lapsi, meillä ei ollut lapsuusvuosinani ollut autoa eikä minulla isoa veljeä, vaikka se olisi ollut toiveeni. Ollapa isoveli! Kovin moni muukaan asia ei mennyt niin kuin kuvakirjassa.

Kuvakirja oli peili, johon toisinaan vertasin elämääni. Eihän meidän hyvä ja rakastava perheemme siinä vertailussa pärjännyt. Mutta ensin piti aikuistua, että ymmärsin, miten hyvä meillä oli. Sain monta hyvää evästä elämään, monta kuvakirjaakin, miksi pysähdyin yhteen ainoaan?

Vähäinen veljemme on peili, meille aikuisille. Katsomme häntä ja jos uskallamme katsoa, näemme omat ennakkoluulomme, omat pelkomme ja sen, kuinka kaukana toisen ihmisen todellisuudesta voi olla.

Yhteisö huolehtii hänestä karulla tavallaan. Hänelle ei tehdä pahaa. Hänen taustansa ja vaiheensa tunnetaan. Hänellä on paikkansa, ja jos avun tarve on todellinen, apua myös järjestyy. Veljeä ei jätetä, mutta kovaa tietä hän joutuu usein kulkemaan, yksin. Elämä ei muistuta kuvakirjaa, mutta elämää se silti on.

Vähäisiä veljiä on vaeltanut rajan yli maahan. Emme tunne heidän taustojaan, emme tiedä juuri mitään heidän motiiveistaan. Väsyneet, yksinäiset, ankarien vaiheiden ja koti-ikävän riivaamat miehet. Sopeutuminen on alkamassa eikä taida olla realistista odottaa, että ongelmalle saataisiin nopea ratkaisu.

Maahanmuuttajat puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä. Heidän vaiheistaan me emme tiedä mitään emmekä me aina edes osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Ajatusmaailma on erilainen, ulkoasu ja piirteet poikkeavat. Millaiseen kuvaan todellisuudesta he meidän elämäämme ovat peilanneet?

Maahanmuuttajilla on oikeus saada apua, mutta mitään kestävää ei synny, jos ihmisen on jatkuvasti elettävä kokonaan riippuvaisena toisen avusta. On ehkä helpompi ottaa vastaan pienokainen ja äiti, heidän kanssaan me osaamme. Mutta pieni lapsikin haluaa nousta omille jaloilleen, päättää itse menemisistään, miksi ei siis aikuinen. Uhma, tahto ja itsenäisyys on selviytymisen edellytys.

Kuinka nämä veljet selviytyvät tässä maassa, joka voi olla tylyn ankara omilleenkin, joskus tahtomattaankin? Osaavatko he tulkita oikein täkäläisten juron tavan olla lähellä? Pelottaako heitä se, joka meidän sielujamme lääkitsee: rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus?

Löytävätkö nämä kulkijat oman polkunsa? Kuinka he jaksavat kohdata ennakkoluulot, joista osa toki on perusteltuja ja aiheellisia, mutta iso osa pelkkää verhottua pelkoa. Me epäilemme, he epäilevät ja hiljaisuus ja etäisyys kasvavat.  




torstai 4. helmikuuta 2016

Arkipyhiä ajatuksia


Neljä erilaista vokaalia, yhtä monta konsonanttia. Sana on taitava kiteytys, tiivis ja vahvasti ajatuksia manipuloiva. Voisi jopa antaa tunnustusta sen muodostajalle, ellei lopputulos olisi niin mielenvastainen. Arkipyhä.

Mikä voisikaan olla arkipyhän synonyymi? Riesa, kivi kengässä, haitta, turhake.Samantapaisia sanoja sinkoilee ajankohtaisessa keskustelussa: pakkolaki, haittavero, uhkakuva – sikanauta ja Mauri Sariolan lanseeraama hiuskampa jäävät tässä leikissä häntäpäähän, siis peränpitäjiksi.

Kirkkovuoden tärkeisiin tapahtumiin, tietäjien saapumisen ja lähetystyön juhlaan, loppiaiseen sekä Kristuksen taivaaseenastumisen päivään, helatorstaihin on liitetty arkipyhän käsite. Arkipyhiä eivät ole pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä,  Vapunpäivä, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä tai jouluajan päivät, vaikka ne osuvatkin välillä arkipäiville. Mikä tässä on loogista?

Arkipyhä on sana, jossa maistuu ensin arki ja työnteko, lopun pyhä ei ole pyhyyttä, vaan jotain ylimääräistä. Arkipyhä on virtaviivaisen ansaintalogiikan tiellä, harmillinen ja näennäisen ylimääräinen vapaapäivä. Se katkaisee työrytmin ja voi jopa houkuttaa työntekijää nauttimaan pidennetystä viikonloppuvapaasta.

Alkuaan on varmaan ollut tavoitteena antaa ihmisille mahdollisuus viettää pyhää, kokoontua jumalanpalvelukseen ja hiljentyä. Jumalanpalvelukseen osallistuu yhä harvempi, joten vapaapäivää ei tämän logiikan mukaan tarvita. Ja jos kirkossa käyminen olisi tärkeää, voitaisiin jäljitellä katolisten maiden käytäntöä, jossa arkipäivään osuvissa aamupäivän palveluksissa käydään, mutta iltapäivällä ollaan taas työn ääressä. Se, että pyhäpäivä katkaisee arjen ja antaa luvan palautua ja kerätä voimia, ei ole keskustelun aihe.

Pyhäpäivä ei ole ainoastaan vapaapäivä. Uskon, että ihminen tarvitsee elämänsä rakennusaineeksi pyhää. Uskontoa, kulttuuria, perinteitä, taidetta. Elämänilon siemeniä ja syvien ajatusten aiheita. Niissä kulttuureissa, joissa uskonnolla on luja rooli, ymmärretään pyhän tärkeys. Vaikka pyhä ei olisikaan kaikille sama.

Kirkon pyhäpäivistä keskusteltaessa on myös puhuttava kirkon roolista. Se, että kansa ei vaella sanankuuloon, ei ole yksin kansan vika. Maailmassa, jossa ohjelmaa ja ajankulua on runsaasti tarjolla kaikkina vuorokauden tunteina, yhteinen hetki kirkossa ei ole ykköslistan menovinkki. Ei ainakaan silloin, kun päivän ohjelmasta annetaan vain niukimmat mahdolliset tiedot. Ellei maksettuun lehti-ilmoitukseen mahdu, mahtuisiko seurakunnan verkkosivulle enemmän tietoa ja taustaa? Mikä on päivän aihe, kenen sanat ja musiikkiesitykset saavat aikaan yhteisen flow-kokemuksen? Onko erityisen pyhän kunniaksi luvassa jotain erityistä? Koskettaako hiljaisuus, tavoittaako ihminen rauhan ja tyyneyden, syntyykö ja syttyykö tunne? Suhtautuuko palvelija tehtäväänsä yhtä intohimoisesti kuin esiintyvä taiteilija?

Pidän itseäni hyvin arkisena ihmisenä. Olen oppinut siihen, että kun arjen saa uomiinsa, pyhät ja juhlatkin järjestyvät. Eläkeläisenä – aivan samoin kuin aikanaan freelancerina – teen toki kaiken omalla ajalla, samalla korvauksella kaikenmerkkiset päivät, keskustelu näistä eduista on minun osaltani onneksi ohi.

Arjessa voi olla pyhääkin. Kun lapsenlapsi saapuu hoitamaan isovanhempiensa sydämiä, asettuu tutulle paikalleen ja aloittaa leikkinsä, pyhä on lähellä. Pienen ihmisen iloinen liverrys, kertomukset satuolennoista, pikkuinen pilpatus ja nauru – niistä leijailee sieluun kultaista enkelintomua, yksinkertaisen isovanhemman arkea valaisemaan.

Asiat eivät ole yksinkertaisia, siinä niiden viehätys.

Hakotukki, lujan arjen elementti. 



maanantai 1. helmikuuta 2016

Sinä, Mökin akka…



Lahjoitamme Sinulle nyt ilon olla edelläkävijä, sillä tähän joukkoon voimme kutsua vain parhaat asiakkaat. 

Sinulla on kunnia kuulua ensimmäiseen miljoonan eniten höynäytettävän hölmön joukkoon ja tulla meille superpreemium-asiakkaaksi. 

Olet varmaan jo odottanutkin  tätä kirjekuorta. Teimme siihen kultareunat ja taiten sen taittelimme parhaasta paperista, Sinun kunniaksesi. Oheisena kultareunainen jäsenkorttisi, arvontaesite sekä vihkonen, joka kertoo Sinulle lisää toiminnastamme.


Olemme kutsuneet juuri sinut, rakas Mökin akka vain parhaille asiakkaillemme tarkoitettuun arvontaan. Palauta oheinen arpalipuke, ja osallistut Karibian-risteilyn arvontaan yhdessä kymmenien miljoonien muiden onnekkaiden kanssa. Käytä mahdollisuutesi! Olet jo voinut voittaa… 

Muista täyttää arvontakorttiin pankkitilisi numero, sosiaaliturvatunnuksesi äläkä unohda allekirjoittaa lomaketta, sillä samalla se on kattava valtakirja.

… eikä tässä vielä kaikki. Tultuasi näin yhtiömme superpreemium-asiakkaaksi, saat ensimmäisenä ottaa osaa ainutlaatuiseen sponsoreillemme varattuun tapahtumaan. Olet parhaiden asiakkaidemme mukana tukemassa kansainvälisten pääomasijoittajien pyyteetöntä toimintaa ja edistät merkittävästi paratiiseissa asuvien kansalaisten hyvinvointia. Valtiovalta jää kateellisena nuolemaan näppejään ja sehän on niille oikein. Kuinka usein Sinä itse oletkaan joutunut pettymään, kun verot kansan verta juovat? Varasi eivät enää uppoa verottajan pohjattomaan nieluun tai typeriin yhteiskunnallisiin aktiviteetteihin, vaan sillä luodaan luomakuntamme jaloimmille edustajille puhdasta iloa ja nautintoa

… ellei onni suosi Sinua tällä kertaa, olet automaattisesti, omalla panoksellasi mukana kaikissa seuraavissa arvonnoissa. Juuri allekirjoittamasi superpreemium-asiakkuuden varmistava valtakirja tekee osallistumisen todella helpoksi. Annat vain meidän nylkeä Sinut ja lypsää kuiviin. Ellei onni edelleenkään suosi Sinua, voit iloita siitä, ettei sinulla enää olisi varaa tai voimia nauttia risteilystä tai mistään muustakaan iloa tuottavasta harrastuksesta, kun me käytämme varasi viisaasti ja valppaasti, aina uusia investointeja ja tyhmiä lahjoittajia kärkkyen…

… uusi palvelukonseptimme merkitsee Sinulle todellista etua, saat hyötytietoa joka kuukausi. Kerromme Sinulle, kuinka voit edelleen alentaa asuntosi lämpötilaa ja siirtyä raikkaan kylmään käyttöveteen. Näin eivät energiakulusi kohoa suuremmiksi kuin palkkasi tai eläkkeesi ja samalla hoikistut aivan silmissä, kun lämpimiksesi jumppaat viileässä talossasi. Superpreemium-asiakkaana todella erotut joukosta. Viisitoista astetta oli varsin käypä suositus huonelämmöksi vielä lähihistoriassa, esimerkiksi isonvihan aikana…

…uskomme, että tulet olemaan tyytyväinen valintaan, jonka olemme puolestasi tehneet. Sinulle superpreemium-asiakkuus on helppo ja yksinkertainen. Riittää, kun maksat laskusi ajallaan. Ellet maksa, emme vastaa seurauksista…

…omaksumamme superpreemium-asiakkuus on toimintamallina uusi ja edistyksellinen, mutta sitä tullaan soveltamaan suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin. Nyt Sinä, Mökin akka, saat olla ensimmäisten joukossa ottamassa uutta toimintamallia käyttöön, sähkönsäteilevät onnittelumme  uranuurtajalle ja ensimmäisen sukupolven superpreemium-asiakkaalle!


… toimi heti ja palauta arvontakorttisi/valtakirjasi ja varmista, että olet mukana arvonnassa!


Ystävällisin energiaterveisin
Energinen palvelijasi

PS.  Olet varmaan kuullut vanhasta viisaudesta, jonka mukaan Mökin akka lopulta aina maksaa herrojen viulut, huilut ja klaneetit. Nyt pääset mukaan kunniakkaaseen perinteitä kunnioittavaan joukkoon! Onnea!

PS. 2. Ellet kuule meistä tai superpreemium-asiakkuudestasi lähikuukausina, tarkista pankkitilisi saldo, jos se silloin vielä on olemassa! Kiitos hyvästä yhteistyöstä!


 PS. 3. Muistithan täyttää ja postittaa arvontalipukkeesi/valtakirjasi. Kiitos rahoistasi!






torstai 28. tammikuuta 2016

Talven urhoilua


Nyt on se aika. Tai piti olla, ennen tammikuun lopun vesisateita. Tähän aikaan vuodesta se aika kyllä on, ainakin jossain päin maailmaa.

Muistatteko millaista oli ennen?  Silloin, kun mäkihyppyä ja viestihiihtoa selostettiin radiossa tai mustavalkotelevisiossa. Minäpäs muistan, on nääs ikää…

Talvella harrastetaan urheilua, mutta ularadion aikaan se taisi olla enemmänkin urhoilua. Talven urhoilua harrastivat mäkihyppääjät ja hiihtäjät.

Mäkihypyssä oli ainakin kaksi koulukuntaa, vaikka kaikilla hyppääjillä oli pääsääntöisesti pipo päässä, sillä tavalla hassusti – miten se niin pysyikin paikoillaan koko lennon ajan? Haalaria ei käytetty, sen asemesta hyppyasuna oli villapaita, jossa valkoiset raidat hihansuussa ja kauluksessa. Hyppääjä piti kädet eteen ojennettuna, niin kuin uimarit ja uimahyppääjät nykyään ja toisen koulukunnan edustajilla oli kädet vartalon sivulla, sormet hiihtohousujen sivusaumassa. Siis aerodynaamisesti. Ja sitten oli vielä Recknagel, Itä-Saksan Helmut. Joka onnistui omaperäisellä tyylilläänkin.  

Tärkeintä oli varma alastulo. Joskus radioselostuksesta saattoi saada sellaisen kuvan, että osa hyppääjistä jäi maan ja taivaan välille räpiköimään niin kuin naakkalauma, mutta luultavasti painovoima hoiti kaikki tavalla tai toisella alas. Teelemarkkeja ja tasajalkoja ja muita ei tunnettu vielä silloin, niiden aika alkoi vasta sen jälkeen, kun televisiokamerat saatiin raahattua mäkiin. Kaikki hyppääjät tulivat alas, sen saattoi jokainen katsoja todeta.

Siihen aikaan ei ohjelmassa ikinä ollut mäen karsintaa, vaikka kaikki hyppyrimäet oli rakennettu natisevasta puusta. Betonimäkien aikaan alettiin järjestää mäkien karsintoja, vaikka luulisi, ettei betoni niin helposti yhdessä suvessa vesakoidu. Vesurihommia.

Hiihtäminen tapahtui tervattujen puusuksien ja mustikkasopan voimalla ja eniten mustikkasoppaa rinnuksilleen roiskuttanut julistettiin voittajaksi. Naisten kisoissa roiskittiin vähemmän, mutta hiihdettiin pakoon venäläisiä, miesten kisoissa pelotteena oli Ruotsin Siksten Jäärnperi. Minulla oli ruskeat Karhut, joita isä tervasi tulen ääressä. Jos halusi seurata kilpailuja, piti olla hiljaa ja kuunnella, korva melkein radiossa kiinni. Hiihtämään ehti kisan jälkeen. 

Radioselostuksissa taituroivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen. Tiilikainen oli Aunuksen radion veteraani, Noponen nuori ja innokas maisteri. Kuuntelija näki sielunsa silmin matkamuistomerkeistä kirjaviin anorakkeihin sonnustautuneen kaksikon seisomassa melkein polviaan myöten hankeen vajonneena ja hehkuttamassa, kuinka väliajat riittivät ja voi, jos eivät riittäneetkään, silloin kilpailija lyötiin. Kaikki kisat päättyivät hevosenkenkään ja vaikka voittaja oli jo maalissa, vielä piti jännittää väliaikoja. Ja jos aikaa jäi, Paavon ajatus karkasi Kuusamon lumille.

Myöhemmin tapasin Noposen ja jouduin luopumaan illuusiosta. Eivät ne veijarit olleet hangessa seisoneet, vaan selostuskopissa istuivat ja tutkailivat kilpailun etenemistä  katsomalla paitsi ikkunasta, myös tulosliuskoista. Selostaminen vaati valmistautumista ja mielikuvitusta, mutta mukana oli aina myös nippu hyvin teroitettuja lyijykyniä.

Noposen jälkeen tullut selostajapolvi teki työtään televisiolle ja tuskaili tuskailemistaan sitä, ettei monitorista näkynyt mitään. Ilmeisesti selostamoihin ei enää rakennettu ikkunoita, joista katsoa. Nykyään monitorit on kai saatu toimimaan, sillä enää ei niitä sadatella. Joskus – tai aika usein – tuntuu siltä, että selostaja selostaa liikaa tai että selostaja selostaa sitä, minkä valpas katsoja muutenkin näkisi kuvaruudustaan.

Väliaikalähdöistä alettiin puhua siinä vaiheessa, kun väliaikalähtöjen rinnalle tuli yhteislähtöjä. Sen jälkeen on taas palattu kivikaudelle. Naisten takaa-ajo on kuvaruutujen aikanakin suosittua myös urheiluruudussa, miesten takaa-ajosta puhumattakaan. Samoja lajeja tapaa muuallakin arkitodellisuudessa, mutta ladulla ne ilmeisesti ovat kiehtovimmillaan? 


Kirjoittajalla on kahdet käytetyt sukset ja hitaanpuoleinen hiihtotyyli. 
Muuta asiantuntemusta on aika vähän.