Ruokarituaalit eli luopumisen haikeudesta

Joulun alla oli kaikenlaista ylimääräistä hoidettavaa ja huolehdittavaa. Valmistelut jäivät viime hetkeen ja niinhän siinä kävi, että joulun ruokarituaaleista tingittiin. Pöydästä puuttui useampikin sortti, laatikoita ja salaatteja, sillin ostaminen unohtui.

Siihen aikaan, kun joulupöytään istui edellisen sukupolven edustajia, oli kunnia-asiana toteuttaa ruokalista tarkkaan ja tunnollisesti. Aika teki tehtävänsä ja muonitettavien joukko väheni, joulu joululta. Kunniavieraita muistetaan nykyään kirkkomaalla, kynttilöiden sytyttämisen aikaan.

Olinko aluksi pettynyt, kun kukaan ei kysellyt puuttuvien laatikoiden kohtalosta? Harmittiko, kun salaattien vähyyttä ei noteerattu? Kaipasiko kukaan leivonnaisia?

Ykkösherkut tekivät kauppansa aivan kelvollisesti.

Vähitellen pettymys, joka johtui  siitä, ettei kukaan ollut pettynyt, hiipui. Tilalle alkoi tulla vastustamaton voitonriemu. Me selvisimme tästäkin joulusta, vaikka ruokalistaa oli supistettu, me selvisimme paremmin, kun pöperöitä ei ollut tuputettavaksi asti. Meillä on vielä toivoa!

Kyllä minä jouluherkut osaan. Kun äiti oli lähtenyt tuonilmaisiin, vastuu siirtyi minulle. Etsin äidin keittokirjan, talletin tutulla käsialalla kirjoitetun muistilistan ja aloitin emännöinnin. Näinä vuosikymmeninä olen kyllä oppinut, sekä valmistamaan että varioimaan. Minä teen hyvää jouluruokaa. Se maistuu juuri siltä, miltä sen pitääkin. Mutta, sitä tulee aina enemmän kuin riittävästi.

Suurin osa perinteisistä suomalaisista jouluherkuista on hyviä, helppoja ja melko taloudellisiakin ruokia. Laatikoiden aineet ovat edullisia, niiden kypsyttely onnistuu kiertoilmauunissa sujuvasti, valmista ruokaa voi pakastaa tai jopa säilyttää ulkona paukkupakkasessa. Ongelmana onkin se, että kaupan pienimmästäkin lantusta tulee litratolkulla laatikkoa, pieni punakaali täyttää silputtuna isomman kattilan eikä sydämellisiä pikkusämpylöitä kukaan jaksa syödä niin paljon kuin soisi. Jos perheessä olisi kahdeksan nälkäistä – näinhän vanha kunnon Kotiruoka annoksensa on mitoittanut – ongelmaa ei ehkä olisi. Kun perheessä on kaksi tai kolme vähäruokaista tai nirsoa – niin kuin mitoitus nykyään aika usein on – syntyy ongelmia.

Suomalainen joulupöytä ei koskaan ole ollut vakio. Silloin, kun ruokahuolto on ollut vaatimatonta, jouluateria oli vuoden kohokohta. Pöytään kannettiin kaikki, mitä syksyn mittaan oli saatu säästettyä ja säilöttyä, kaikki, mitä ei arkena raaskittu tarjota.

Kun nykyajan emäntä yrittää hillitä tarjontaa joulun alla ja tehdä adventtiajan  ruokalistaa yksinkertaistamalla eroa aattoillan aterian hyväksi, tulos on heikko. Me syömme joka päivä jopa parempaa arkiruokaa kuin isoisiemme sukupolvi juhlissaan.

Joulupöydän antimina ovat olleet harvinaisemmat herkut, erikoisuudet, joita alettiin saada tarjolle, kun höyrylaivat toivat tavaraa siirtomaista ja muualta. Mutta onko enää olemassakaan harvinaisia herkkuja? Sellaista eksotiikkaa, jota ei paremmasta päivittäistavarakaupasta saisi mihin vuodenaikaan tahansa? Kun mämmiäkin saa pakastealtaasta ympäri vuoden.

Perinneherkuilla on arvonsa, mutta niiden keskittäminen yhdelle joulukuun lopun aterialle on järjetöntä. Perinneherkkuja pitää tarjota, eri vuodenaikoina.

Seuraava tämän ajatusketjun haaraumista onkin sitten ankarampi ja vaikeampi. Millaisia muita aikansa eläneitä rutiineja ja rituaaleja meillä on? Mistä muusta me voimme luopua, mistä meidän pitää uskaltaa luopua? 

Tuleva vuosi tuo supistuksia ja leikkauksia. Kaikkea en hyväksy ja suurta osaa en ymmärrä. Saadaanko aikaan todellisia säästöjä ja tehokkuutta? Kuka poliitikoista on niin kaukaa viisas, että osaa tehdä oikeita ratkaisuja ja – mikä ehkä tärkeintä – osaa markkinoida ne edistysaskelina meille pienille veronmaksajille?

Onko supistusten hyväksyminen yhtä takkuista kuin joulupöydän ruokarituaalin saneeraus? Meidän pitää uskaltaa uudistua ja ajatella monta asiaa toisella tavalla.

Helppoa se ei tule olemaan, toivottavasti edes mielenkiintoista ja opettavaista.

Joulurauhaa

  

Hiljaisuus.

Lumen sini ja valkoisuus.

Rauhassa maa ja avaruus.

Täynnä tähtiä, rajattomuus.

Onnellisuus.

Talven polulla hohde on uus.

Kimmeltää talvi, juhlallisuus.

Mieleen käy tyyni rauhallisuus.

Autereisuus.

Lempeän aamun levollisuus.

Pilvien takana ajattomuus.

Rakkaimman, joulun ihanuus.

Joulun rauhaa ja tunnelmaa!

Pian se on jo täällä

Hiirimuori katseli fiikuksen oksalta tapahtumia. ”Vaari hyvä”, se kuiskasi, ”tuolla on joku, joka loistaa ja valaisee.”

”Taas se on siellä”, huomasi Hiirivaarikin. ”Onkohan se taas tullut, se joulu?”

”Tuleeko Joulupukkikin tänne?”

”Etkös huomannut uutista, Joulupukki on jo matkalla”, tuhahti Hiirivaari.

Hiirimuori ei viitsinyt sanoa mitään. Kuka sitä telkkaria ehtisi, kun talonväen touhut ovat kotihiirten kannalta niin paljon mielenkiintoisempia.

Mutta voi se Joulupukki tännekin tulla. Tai ainakin jättää paketteja kuusen alle.

On se ihan hyvin mahdollista.

Askeleet vakaat on porraspuulla

Pukki näin kolkuttaa, voithan jo kuulla.

Kilttien pilttien jouluinen tuttu

Ovelta pilkistää punainen nuttu.

Säkki on matkassa, lahjoja kantaa

Risuja voisiko tuhmille antaa?

Tuskinpa sentään. Toiveita, haaveita,

unelmia, säkki on täynnä, toteutuvia.

Valkoista partaa ja tuiketta katseen

Muistelen, palaan taas lapseen.

Entisten joulujen kertomus meille

Arkeen tuo lämpöä, uupuneille.

Pieni värssy joulukorttiin

Alakansakoulun ensimmäisellä luokalla opin lukemisen ja kirjoittamisen perusteet. Sitä taitoa hion ja harjoittelen edelleenkin.

Opettaja Katri Rissanen antoi joskus ylimääräisen, tyhjän vihkon. Siihen sai kirjoittaa ihan mitä halusi. Sinisellä viivoitetut sivut olivat tyhjiä, puhtaita, odottivat vain kynää. Enimmäkseen kaunokirjoitin runoja. Tarkkaan loppusoinnutettuja. Lapsellisia, niin kuin lapsen on lupa.

Viime vuosina olen kirjoittanut joulurunoja. Sillä samalla loppusoinnullisella otteella kuin kauan sitten alakoulussa. Kortteihin ja näille sivuille. Jouluna on lupa.

Kun tämän kortin availet

Ja pienen värssyn tavailet

Joulun enteet havaitset.

Tuuli tuulee talvisemmin

Taivas tummuu sinisemmin

Sydän toivoo suloisemmin.

Joulun tähden syttyessä

Lämmin tunne sydämessä

Muista lasta kätkyessä.

  

Kuvituksena on näkymiä sammattilaisen Sirja Luhtasen ikoninäyttelystä Lohjalla, kahvila St. Honoressa. Näyttely on avoinna vuoden loppuun.