tiistai 22. joulukuuta 2015

Vain pari yötä…


Lähellä, onko joulu jo liian lähellä?
Miten kaikki ehditään saada kuntoon?
Tuleeko maailma valmiiksi?
Voiko joulu tulla taloon, kun ei kaikkea ole putsattu?
Saadaanko joulusäätä tänä vuonna lainkaan?
Riittääkö ruoka, kun kaupat ovat pari päivää kiinni?

Joulu on paikallaan.
Eksyneen näköiset isännät kulkevat määrätietoisten emäntiensä jäljissä marketin ruuhkassa, auttavat tyyräämään ostoskärryjä ja latomaan pusseja ja nyssäköitä kasseihin. Kaiken taustalla soi dingelingelingelingeling, kuluneimmat kalutuimmat loppusoinnut.
Jouluruokaa varaa kunnon väki eikä muona lopu, vaikka kaupat olisivat kiinni loppiaiseen asti.
Vielä viimeiset paketit, vielä tölkki kermaa, riittääkö leipä?
Missä on äidin vanha muistilista?

Joulussa on tuttu maku.
Perinteinen jouluruoka antaa paljon anteeksi.
Laatikot ja muu muona kypsyy verkkaan. Ehtii hoitaa muutakin ja tarkistaa tarkistuksen tarkistuksen, että kaikki on varmasti kunnossa.  
Kinkku ei karkaa uunista, vaikka se joutuisi olemaan siellä vähän kauemminkin.
Jouluemäntä kohtaa oman sisäisen Hyacinthinsa viimeistään siinä vaiheessa, kun serviettejä asetellaan. Kohta ne kuitenkin rypistyvät ja joutavat pesuun.
  
Joulu on tavoilleen uskollinen.
Lopussa tulee aina kiire, pieni paniikki, siitä, onko kaikki todellakin...
Ja kaikki kyllä ehditään, on aina ehditty. 
Aattoaamuna, ennen joulurauhaa, kirjakauppaan levisi aavistus konjakin tuoksua ja aromia. Viimetingan sankarit kiiruhtivat ostoksille ja me jouluapulaiset surautimme viimeiset nauharimpsut niiden somisteeksi. Muistan ne päivät parhaiten, silloin jouluruuhka helpotti.

Joulu on tunnelmallista hämärää.
Eletään vuoden pimeintä aikaa.
Eletään kynttilöiden loisteessa ja katsellaan tähtiä.
Kuunnellaan. Hiljaisuutta ja niitä lauluja, jotka tavoittavat sielun.

Keskellä kaikkea tapahtuu ihme.
Sen ihmeen me tunnemme, mutta aina se on yhtä ihana ja onnellinen.
Häikäisevä enkeli lentää maan pinnalle, antaa valon, joka valaisee sydämet, mutta armahtaa pölyiset nurkat.
Joulu tulee sydämeen, askel askeleelta, sillä joulu on sydänten juhla. 
Ihan varmasti.


Sitä ennen vielä muutama paketti pakettiin...


lauantai 19. joulukuuta 2015

Kas, tonttusilla, tosiaan



Kas, tonttusilla, tosiaan,
On lasten joulu huolenaan.
Kun kaikki kansa touhuaa,
Pikkutontut puuhaa saa.
Ne kättä lyö ja taputtaa
Ja tonttumarssin kajauttaa.


Pian marssii joukko iloinen
Luo lasten pienoisten,
Näin kuluu päivät leikkien.
Ilta saapuu sukkelaan
Ja tonttu tekee kierrostaan
Se katsoo talon ikkunaan
Ja pikkuisia muistuttaa:
Kas, lapset kaikki nukkumaan!


On uni aikaa satumaan,
Se suojaan lapset nukahtaa,
Pian tonttunenkin uinahtaa.  
On pesä sillä lämpöinen
Ja unikuoppa pehmoinen.

Pian saapuu joulu, suloinen.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Talven enteitä


Aamuisin ollaan jo pakkasella.
Päivällä lauhtuu plussalle. Odotamme lunta, talven tuojaa, valon heijastuksia pimeään. Iltakynttilät eivät jaksa polttaa pois kaikkea pimeää, tummaa.
Jospa se vielä jouluksi…

Talvi maalaa maisemaa
Puut, pensaat huurteella koristaa.
Kimallus kuuran on hopeainen
Valkea sade, satumainen.

Oikean Joulun, oikean talven
Lahjana saamme valkean lumen.
Sytytä kynttilät, ilta pian saapuu
Tähtien valossa toiveesi asuu.



Kuvassa marraskuun 2013 lumia.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kolmas adventti


Sumua maiseman yllä.
Päivän lyhyet, valoisat hetket eivät ehdi täyteen loistoonsa, kun sumu jo taittaa niiden hehkun.
Ilmassa on raaka henkäys, liekö talvi sittenkin tulollaan?

Sytytetään kynttilöitä, poltetaan pois pimeää.
Joulun lahja on valo.
Sydämen valo.


lauantai 12. joulukuuta 2015

Tehdas








Ilmoittivat uutisissa, että Tehtaan tuotantoa suunnitellaan siirrettäväksi muualle. Halvempiin maihin. Eihän se sinänsä mikään outo uutinen ollut, onhan näitä kuultu.

Tehdas, sellaisena kuin sen olen kokenut, on kauan ollut historiaa. Kaikenlaisia muutoksia on sen jälkeen ollut, useimpia niistä olisin ehkä puoltanut, jos olisi kysytty. Kukaan ei ole kysynyt, miksi olisikaan. Olen seurannut Tehtaan vaiheita vaihtelevasti, niin kuin entistä naapuria tai lähipiirin elämän kiepauksia seurataan. Tätä viimeisintä käännettä on näilläkin eväillä vaikea hyväksyä. Vaikka perusteet ovat selkeät.


Tehdas oli silloin kauan sitten iso osa elämää. Meille tehtaalaisten kakaroillekin. Elettiin, käytiin koulua, oltiin mukana siinä missä voitiin, perheet kasvoivat, välillä joku irtautui joukosta ja lähti muualle, mutta vielä useampi jäi tuttuun porukkaan.


Mikä lopulta on halpaa ja mikä kallista? Eihän niillä palkoilla vaurastunut, mutta leipä oli varma ja turvattu, niin kauan kuin säällisesti käyttäytyi ja jaksoi saumaa ommella.  Mitä nopeammin osasi, sen paremmille urakoille pääsi. Myymälästä ostettiin risaa ja kakkossekundaa ja käytettiin kortit parempiin ostoksiin, etujakin siis oli. Tehtaalaiset oppivat venyttämään penniä ja jatkamaan elämän välttämättömyyksiä omalla kätevyydellään. Köyhyydellä kun on taipumus tehdä luovaksi.

Koulukavereista lähes jokainen – opettajien mukuloita ehkä lukuun ottamatta – oli jonkun tehtaan piiristä. Jalkineita, renkaita, trikoota, paperia. Kaikkien elämää rytmitti joku pilli tai kellokortti. Vanhempien asema ei siinä asteikossa niin kovin tärkeältä tuntunut, elämä oli suunnilleen yhtä harmaata tai vaatimatonta kaikilla. Suomea rakennettiin ja meidän koulunkäyntimme oli tärkeä osa sitä tulevaisuutta, jonka vanhemmat toivoivat olevan parempi ja vauraampi. Uskottiin, että kaikki käy lopulta hyvin, ainakin niin kauan kun on työtä.

Joka aamu tehtaan portista ajoi polkupyörien armeija. Leveitä helmoja, permanentattuja hiuksia, kauppakassi ja eväät pyörän sarvessa keikkuen. Ääntä, värejä, koko elämän vastaansanomaton energia. Monta persoonallisuutta, naiseutta kaikilla mausteilla. Työvuoron jälkeen oli kiire, kauppaan, kotiin, tekemään toinen työpäivä perheen ja huushollin hyväksi. Niillä, joilla ei ollut perhettä, oli harrastuksia. Kuoro, luottamustoimet, kangaspuut nurkassa, ompeluhommia.

Moni, joka oli tullut yksin, lähti lopulta yhtä yksin, elämäntyönsä tehneenä. Sodan murtamassa maassa oli monta yksinäistä naista, monella haava sydämessään, pettymys. Kauppalan ja lähellä olevan kaupungin työpaikoista iso osa oli naisvaltaisia, elämäntoveria ei helposti löytynyt. Jos seuraa löytyikin, rikkinäisiä sieluja oli paljon, luottamusta saattoi olla vaikea rakentaa.

Tehdas ei muistoissani koskaan ollut pelkkä tuotantolaitos. Se oli luotettava työnantaja, keskipiste. Työn loppuminen olisi niille ihmisille tehnyt todella kipeää.
Yhtä kipeää se tekee vieläkin, turvaverkoista huolimatta. Työn loppuminen ei koskaan ole uskollisten puurtajien syy. Ihmisten takia toivoisi, että parempi ratkaisu nytkin löytyisi.


Maailma on muuttumassa, tuskin helpompaan suuntaan. Tehdas on siitä valitettavan havainnollinen esimerkki. Eikä ainoa.