Ilmoittivat uutisissa, että Tehtaan tuotantoa suunnitellaan
siirrettäväksi muualle. Halvempiin maihin. Eihän se sinänsä mikään outo uutinen
ollut, onhan näitä kuultu.
Tehdas, sellaisena kuin sen olen kokenut, on kauan ollut
historiaa. Kaikenlaisia muutoksia on sen jälkeen ollut, useimpia niistä olisin ehkä
puoltanut, jos olisi kysytty. Kukaan ei ole kysynyt, miksi olisikaan. Olen
seurannut Tehtaan vaiheita vaihtelevasti, niin kuin entistä naapuria tai
lähipiirin elämän kiepauksia seurataan. Tätä viimeisintä käännettä on näilläkin
eväillä vaikea hyväksyä. Vaikka perusteet ovat selkeät.
Tehdas oli silloin kauan sitten iso osa elämää. Meille
tehtaalaisten kakaroillekin. Elettiin, käytiin koulua, oltiin mukana siinä
missä voitiin, perheet kasvoivat, välillä joku irtautui joukosta ja lähti
muualle, mutta vielä useampi jäi tuttuun porukkaan.
Mikä lopulta on halpaa ja mikä kallista? Eihän niillä
palkoilla vaurastunut, mutta leipä oli varma ja turvattu, niin kauan kuin säällisesti
käyttäytyi ja jaksoi saumaa ommella. Mitä
nopeammin osasi, sen paremmille urakoille pääsi. Myymälästä ostettiin risaa ja
kakkossekundaa ja käytettiin kortit parempiin ostoksiin, etujakin siis oli. Tehtaalaiset
oppivat venyttämään penniä ja jatkamaan elämän välttämättömyyksiä omalla
kätevyydellään. Köyhyydellä kun on taipumus tehdä luovaksi.
Koulukavereista lähes jokainen – opettajien mukuloita ehkä lukuun
ottamatta – oli jonkun tehtaan piiristä. Jalkineita, renkaita, trikoota,
paperia. Kaikkien elämää rytmitti joku pilli tai kellokortti. Vanhempien asema
ei siinä asteikossa niin kovin tärkeältä tuntunut, elämä oli suunnilleen yhtä
harmaata tai vaatimatonta kaikilla. Suomea rakennettiin ja meidän
koulunkäyntimme oli tärkeä osa sitä tulevaisuutta, jonka vanhemmat toivoivat
olevan parempi ja vauraampi. Uskottiin, että kaikki käy lopulta hyvin, ainakin niin
kauan kun on työtä.
Joka aamu tehtaan portista ajoi polkupyörien armeija.
Leveitä helmoja, permanentattuja hiuksia, kauppakassi ja eväät pyörän sarvessa
keikkuen. Ääntä, värejä, koko elämän vastaansanomaton energia. Monta persoonallisuutta, naiseutta kaikilla mausteilla. Työvuoron
jälkeen oli kiire, kauppaan, kotiin, tekemään toinen työpäivä perheen ja
huushollin hyväksi. Niillä, joilla ei ollut perhettä, oli harrastuksia. Kuoro,
luottamustoimet, kangaspuut nurkassa, ompeluhommia.
Moni, joka oli tullut yksin, lähti lopulta yhtä yksin,
elämäntyönsä tehneenä. Sodan murtamassa maassa oli monta yksinäistä naista,
monella haava sydämessään, pettymys. Kauppalan ja lähellä olevan kaupungin
työpaikoista iso osa oli naisvaltaisia, elämäntoveria ei helposti löytynyt. Jos
seuraa löytyikin, rikkinäisiä sieluja oli paljon, luottamusta saattoi olla
vaikea rakentaa.
Tehdas ei muistoissani koskaan ollut pelkkä tuotantolaitos.
Se oli luotettava työnantaja, keskipiste. Työn loppuminen olisi niille
ihmisille tehnyt todella kipeää.
Yhtä kipeää se tekee vieläkin, turvaverkoista huolimatta.
Työn loppuminen ei koskaan ole uskollisten puurtajien syy. Ihmisten takia
toivoisi, että parempi ratkaisu nytkin löytyisi.
Maailma on muuttumassa, tuskin helpompaan suuntaan. Tehdas
on siitä valitettavan havainnollinen esimerkki. Eikä ainoa.
