tiistai 17. marraskuuta 2015

Hermoilua ajan hermolla






Viihteen kiima ei ole minun lajini. Julkinen kiima ei ole viihdettä.  
Se saa aikaan vaivautuneen, vanhan, epäkorrektiuteen asti konservatiivisen olon. Kestän huonosti myötähäpeää ja vaihdan kanavaa. Kuinka kauan löydän sen toisen kanavan? Jos yrittäisin olla ajankohtainen, hermolla, olisin vaarassa menettää hermoni.

Houkutusten saarella, unelmahotellissa, ison veljen valvonnassa, kuumakallejen  matkassa ja monessa muussa paikassa kisataan …. Niin, tehän tiedätte. Ja joku on ehkä katsonut tarkemmin.

Nolaaminen, pilkkaaminen, kaikki ne houkutukset, joihin lankeaminen on väärin, kiusaaminen ja kiusaukset – kaikkea en tiedä, enkä kaikkia tietämiäni henkisen ja fyysisen julmuuden lajeja edes julkea luetella.



Tarjonta on karskia ja kovaa. En haikaile Tarvan ja laatikkoleikin perään, mutta Spedevision kyllä. Teryleeniä ja mustavalkoisia ruutuja?

Onko vain viihde todella ’vain viihdettä’? Jos ihmistä ilta illan jälkeen alistetaan, nolataan ja pilkataan, kuinka moni alkaa uskoa, että juuri näin pitää toiselle puhua ja pitää puolensa?


Se, että koulukiusaaminen on aina vaan isompi ongelma, juontaa jostakin. Esimerkiksi siitä, miten lapsi kuulee ihmisten kesken puhuttavan. Ja jos se puhe on julkisessa sanassa, sehän on oikein ja hyväksyttyä, eikö olekin? 

On helppo juttu avata töllö ja siirtää tenavat videohoitoon. On kova juttu katsoa lapsilta kiellettyjä, kysykää kahdeksanvuotiailta, ellette usko.



Meillä kotona oli telkkari jo siihen aikaan, kun ohjelmat alkoivat kuudelta ja maanantaisin ei ollut lähetystä. Miksi, se on toinen tarina.

17-tuumainen musta-valkoinen Fenno palveli kauan. Ohjelmat olivat surkeita – vai olivatko sittenkään – vähän niitä ainakin oli. Mantovanin jouset soittivat ja hetekan reunalle kertyneet naapurintädit huokailivat komeiden soittajien valkoisia smokkeja ja tismalleen samaan tahtiin nousevia ja laskevia jousia. Oli uutisia ja uutistenlukijoita, Salmensuu, joka otti piipun suupielestä ja käytti sitä karttakeppinä säätä ennustaessaan, oli Kylli-täti.

Teija Sopanen ja Tuula Ignatius olivat kuuluttajia ja julkkiksia – kuka muistaa nykyisten kuuluttajien nimet? Välillä pidettiin ’lataamme projektoria’ –tauko.


Oli elokuvia, harmaita ja ankeita tarinoita Venäjän filmiteollisuuden suuresta ja mahtavasta koneistosta. En muista filmin nimeä, mutta suuren kirurgin saavutuksista siinä kerrottiin. Yrmeän näköinen iso mies leikkasi potilasta niin, että veri roiskui pitkin tohtorin kasvoja. Näin niistä veripisaroista monta painajaista eikä se elokuva todellakaan saanut minua innostumaan lääketieteestä. Mikään muukaan ei saanut, eipä silti. 


Sittemmin saatiin vuodesohva ja heteka jäi jonnekin varavuoteeksi, mokoma pula-ajan kakaroiden trampoliini. Uusi telkkari oli paljon neliskulmaisempi, mutta oliko se jo värillinen? En muista.  

Ne ohjelmat, jotka saivat lapsen pelkäämään, eivät aina olleet niitä, joista aikuiset olisivat kauhua aistineet – muuten tuskin olisin saanut katsoakaan.

Mietin, onko näissä nykyisissä ohjelmissa samanlaisia, lapselle pelottavia kohtia? Onko kiusaaminen ja pilkkaaminen pelkästään hauskaa, vai kertautuuko se viattomien  unissa? Oppiiko lapsi tai aikuinen, että ilkeys on fiksua, hyväksyttyä ja sallittua? Että intiimit hetket voivatkin olla julkisia ja kahden ihmisen välinen onni kaikkien silmissä?

Pelkään niitä piilokuvia, jotka piirtyvät sieluun ja tuhoavat inhimillisyyttä.
Pelkään lapsenmielen puolesta.

Mutta minähän olenkin jo iällä.

Kuvissa lumitykitystä ja lumitykkejä talvella 2012. Kuvat Timo Laurila 

maanantai 9. marraskuuta 2015

Marraskuu, harmaa kuu



Yön ja yön välillä yhä lyhyempi päivä. Sumua ilmassa ja silmissä, sumua ajatuksissa.
Kolme viikkoa ensimmäiseen adventtiin ja seitsemän jouluun. Aamu aamulta nämäkin päivät vajenevat.

Onko marraskuu ristiriitainen, kun se patistaa aloittamaan joulun valmistelut, mutta samalla kutsuu kaamoksen hämärään? Eikö juuri se, että laskeudutaan hämärään, kuunnellaan hiljaisuutta ja tavoitetaan tulen lämpöä, ole valmistautumista, voimien keräämistä?


Marraskuun harmaa ei ole väri, se on mielentila. Marraskuun harmaa on pehmeä peite koko maan yllä, maan mustanpuhuva grafiitti auran jäljissä, polkujen tummat uomat, kivien mykkä puhe, mustaksi maatuvat haapapuun lehdet, viimein hiljaiset. Harmaa valtaa alaa, sysää syrjään syksyn nöyrtyvät lehdet. Harmaa on miljoona sävyä, mutta ellei pysähdy katsomaan, niitä ei voi erottaa toisistaan. Harmaa on lepo ja hiljaisuus sielussa, hetki.


Marraskuun harmaa on jääriitteen hopeinen kimallus pakkasaamun valossa, hopeinen kide, joka leikkaa ilmaa. Marraskuun harmaa vaihtuu jonakin aamuna valkoiseen, valkeus palaa, pakenee, haihtuu, sitten valkoinen on muuttunut pysyväksi, marraskuusta on tullut talvi, puhdas valkoinen pesee maiseman.

Marraskuun harmaa on meissä, sielun rytminä, sointuna. Sen täytyy tulla vuorollaan, sillä muuten ei kuvio olisi täydellinen. Tämän lempeän melankolian me tarvitsemme.





lauantai 7. marraskuuta 2015

Jossiisssolisjossiis, jos?


Tämä talvikuva ei ole Kekkosen ajalta, mutta vanha kumminkin. 
Kekkosen aikaan oli kuulemma talvetkin parempia. Lumisia ja kylmiä, ohjekirjan mukaan. Kelpasi sitä silloin.
Siihen aikaan poliitikot tekivät politiikkaa, vetäytyivät juonimaan kabinetteihin ja kansa kiristeli hampaitaan, kun sai kuulla tulokset.

Nyt on Levin Maailmancup peruttu ja ensilumenladut  vielä alkutekijöissään. On sitten pitänyt ilmoja, leudonpuoleisia, ottiatuota, aika pitkään.
Nykyään poliitikot tekevät tositeeveetä ja varastavat lavashown kaikenmaailman posseilta ja putouksilta. Sitten ne ottavat aikalisää ja julistavat että nyt on radiohiljaisuus ja vetäytyvät kabinetteihinsa juonimaan ja jurputtelemaan keskenään. Niinkuin aina ennenkin.
Kun kansa saa suorassa lähetyksessä kuulla tulokset, kuuluu hampaiden kiristys. Niinkuin aina ennenkin.

Ei tämä kädenvääntö tässä vielä ole, uskokaa. Ja uskottehan te. Uusia jaksoja on luvassa ja julkista kipunointia kaikilla mausteilla.

Ainoa, mikä erottaa standupin poliitikosta, on se, että jälkimmäistä ei tällä kertaa voitukaan äänestää jatkoon tai putoamaan, oppositioon marinoitumaan. Vaalit ovat onneksi turhan kallis tyhjennysharjoitus. 

Jos joku olis oikeasti muuttunut, niin mikä se sitten olis? Jossiisolis?





perjantai 6. marraskuuta 2015

Sysisyksyinen



Puista sen näkee. Paljaaksi riisutun syksyn. Sysisyksyisen, sumusta esiin liukuvan valon, valosta hämärään askeltavan lyhyen päivän, harmaudeksi pelkistyvät värit.

Puheista sen erottaa. Sysipimeän, uupuneen, paljaan. Vihdoinkin, kaikkien hurmosviikkojen jälkeen kukaan ei enää jaksa kannatella naamiotaan, ripustaa hymyä kasvoilleen. Vakavat kasvot ja totuuden kova graniitti. Päivän ilme, karuudessaan uskottavampi kuin edelliset, auringon hellimät kasvojen asennot.


Vesi on laskenut ja kivikot paljastuvat. Keväällä, alkukesällä olisit voinut ajaa kölisi kiveen, vaarasta tietämättä. Matalan veden aikaan sinun on osattava valita väyläsi. Niukkuuden taide on vaativampaa kuin runsauden riemu. Merkit näkyvät ja niitä on pakko noudattaa, sillä vain taitava tekee kaiken oikein.


Päättäjien on pakko viimein valita oma väylänsä, sillä ne, jotka ovat heidät vastuuta kantamaan valinneet, ovat alkaneet tehdä kysymyksiä. Vastaamatta jättäminen on huonoin vaihtoehto. Puhe puheen vuoksi seuraavaksi kelvottomin. Karu vastaus ankaraan kysymykseen – sitä ei enää hoideta pelkällä selkäytimellä.

Karikot ovat näkyvissä, oikotietä ei ole, ei huolettomasti navigoitavaa, kantavaa väylää, on vain vaikeita reittejä. Joku joutuu nielemään ylpeytensä, luopumaan kaikkitietävän viitasta ja nöyrtymään, vaikka se sattuukin. On helpompaa puhua kuin kuunnella, mutta tulevaisuus on sen, joka kuuntelee.


Lapsena uskoimme, että kesä ei koskaan lopu. Opimme luottamaan, että kaikilla asioilla on myös kultainen reuna. Sitten uskoimme, että opettaja tietää kaiken. Koulussa opetettiin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja että verotus on oikeudenmukaista ja progressiivista. Uskoimme, luulimme.


Kesä on loppunut jo monta kertaa. Opettajakin on vain ihminen, yhtä rajallinen kuin kaikki muutkin. Politiikka on puolueen etujen hoitamista ja verotus on aggressiivista. Oliko vielä totuuksia, jotka eivät totta olleetkaan? Olihan toki, kaikkihan ne tietävät. Kaikki, jotka ovat uskaltaneet aikuistua.


Veden liike käy rannasta poispäin. Pohja paljastuu. Totuus.
Sysisyksyn maisemassa riittävät hiljaiset askeleet.

Kunhan ne vihdoinkin veisivät oikeaan suuntaan.