Pieni kertomus pärekorista

Sammattilainen Armas Luhtanen oli ammatiltaan metsätyönjohtaja. Puu oli miehen oma elementti, koko elämän ajan. Luonteeltaan hän oli rauhallinen, tasapainoinen, vanhan hyvän ajan hieno mies.

Isä oli opettanut pojalleen puutöitä ja korien tekemistä, rakkaus käsitöihin oli lapsuudenkodin perua. Kun työkiireet helpottivat, kotipihalle, entiseen saunaan perustetussa  puutyöpajassa alkoi syntyä taidokkaita koreja. Vialliset päreet poltettiin saunan uunissa, vain paras kelpasi mestarille.

Olin hankkinut kauppareissuille Armakselta jämäkän korin. Polkupyörän sarvessa se oli  paljon luotettavampi kuin vaappuva kauppakassi.

Eräänä päivänä – enkä tiedä miksi – olin ehkä kuormannut ostokset huonosti – pyörä tärähti, kori luiskahti kyydistä ja sen sanka hajosi. Oma syyni, kori oli tukeva ja hyvä.

Poikkesin Luhtaselle, kerroin tapahtuneesta ja ostin tilalle samanlaisen korin. Se oli yhtä hyvä, sopivan kokoinen, kaunis ja niin huolellisesti viimeistelty, ettei koskaan tarvinnut pelätä sukanpolvien repeytyvän sen nurkkiin.

Armas Luhtanen oli silminnähden pahoillaan ja halusi risan korin itselleen. Mikä ettei. Muutaman viikon kuluttua tuli sanaa, että kori olisi noudettavissa. Sanka oli korjattu, eikä työstä hyväksytty maksua, mestari pahoitteli edelleen tapahtunutta.

-   - Korin hajoaminen harmitti tunnollista miestä kovasti, muisteli Sirja Luhtanen vieläkin.

-   - Armas tutki koria ja pohti sitä kauan. Hän otti selvää eri puulajeista ja alkoi sen jälkeen käyttää sankoihin pihlajaa, joka on kaikkein sitkeintä puuta. Onnettomuus johti siis laadun paranemiseen.

Armaksen korit ovat minulla edelleen. Ne ovat kuluneet ja saaneet patinaa kylkeensä enkä enää pyöräile kauppaan, mutta edelleenkin ne ovat parhaat.

Lohjan seurakunnan oman lehden, Lohkareen joulunumero on ilmestynyt. 

Lehdessä kerrotaan sammattilaisesta Sirja Luhtasesta, joka harrastaa ikonien maalaamista.

Tämä pieni kertomus on kirjoitettu jutun täydennykseksi, mutta niin kuin toisinaan käy, se ei mahtunut mukaan. Lohkareen sivuille pääset tästä linkistä 

 http://www.lohjanseurakunta.fi/1355-seurakuntalehti-lohkare

Kiinnekohtia – muistoja

On esineitä. Ja esineitä. Monta, joiden parasta ennen päivä oli jo, loppuun käytettyä. Sellaisia, jonka arvo ja merkitys ovat muilta salattuja. Silti arvokkaita.

Katselen, kosketan varovasti. Avaan varovasti taitteisiinsa kellastuneen liinan, kiillotan hellästi hopean pintaa. Kosketus, joka joskus oli arkea, on pyhä muisto jostakin kaukaisesta, pois menneestä. Jos katselet minua tällä hetkellä, näet, mutta et tavoita ajatusteni ydintä. Se on vain minun, sillä ne, jotka voisivat jakaa tunteen, ovat tästä todellisuudesta kaukana.

Elämän kiinnekohdat, muistot, ovat tärkeintä pääomaa, josta voi olla kiitollinen. Muistot, jotka kiteytyvät mieleen ja heräävät eloon tällaisina päivinä. En tahdo muistoesineitä, tahdon vain pitää lähelläni ne esineet, joissa muistot asuvat.

Ihmiset, kohtaamiset ja heidän lähellään eläminen ovat kasvattaneet. Enkä enää usko, että vanhempi voisi lapselle voisi opettaa sellaisia elämän arvoja, joita hän itse ei hyväksy tai noudata. Sillä vain hyväksytty ja yhdessä noudatettu normi voi toimia.

Voiko lasta edes kasvattaa, eikö puukin kasva kasvattamatta, siihen suuntaan, jonka tuuli ja maaperä ja valo sille näyttävät. Vanhemman rooli on rakastaa, yrittää suojata tuulelta, olla tukena ja varjona ja huolehtia ravinnosta. Siinä on kyllin, jos tekee parhaansa.

Kasvattaja on vanhempi, sisarus, isovanhempi, mutta yhtä hyvin kasvattaja on naapuri, läheinen, tuttu. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä – ainakin, jos kylä on arvoiltaan ja arvostuksiltaan riittävän yhtenäinen.

Kylän merkitys tuskin vähenee, vaikka lapsi aikuistuukin, sillä koko elämän mittaisen  matkan me teemme yhdessä toisten kanssa. Sama huolenpito, joka saattelee lasta, tukee vanhusta viimeisellä taipaleella. Elämä on kehä, jolla me vaellamme.

Puhutaan yhteisöllisyydestä, sillä ennen itsestään selville asioille pitää tässä maailmassa on yhteiskunnallisesti hyvältä kalskahtava nimi.

Muistan hymyn, äänenvärin, naurun. Mieleeni on jäänyt tyylitaju, sydämen sivistys, luonteva arvokkuus. Muistan huolenpidon, joka konkretisoitui keittiön pitkän pöydän ääressä, nauruna, jutteluna, tunteena siitä, että kuului joukkoon ja oli hetken osa isoa perhettä. Muistan tuoksun, joka oli aivan omanlaisensa sekoitus puhdistusaineita ja työmatkoilta tuotuja aromeja. Muistan, enkä voi luovuttaa muistojani kenellekään, ne ovat vain minun.

Tänä päivänä olen surullinen, vaikka olen tiennyt, että tämäkin päivä joskus tulisi. Elämää ei voi harjoitella, sitä voi vain elää. Vaikka on ikävä, tästäkin päivästä on lupa olla kiitollinen.

Kun minua ei enää ole, monet rakkaat, kuluneet tavarat muuttuvat pelkiksi kuluneiksi tavaroiksi. Vielä ne ovat muistoja, jotka koen kaikilla aisteilla. Voin vain yrittää kirjoittaa niitä näkyviin, mutta en tiedä, osaanko, onnistunko. Minun on luotettava siihen, että yrittäminenkin merkitsee jo jotain.

Kiitos muistoista, hyvää taivasmatkaa!

Käsin, vai koneella? Tutkivan juoruilijan tutkimuksia

Ongelman rajausta

Tämä on pinnalla juuri NYT.  Eletään kiivainta myyjäissesonkia ja emännät leipovat, paistavat ja neuloa nakuttavat hyvää ja herkullista voidakseen sitten myydä tavaroita  toisilleen. Mutta miten pitää työ tehdä, käsin vai koneella?

Historiallista taustaa

Sähkövalo syttyi ensimmäisen kerran 15.3.1882 Finlaysonin tehdassalissa Tammerkosken tuntumassa. Kun sähköverkko eli valo levittäytyi yli Suomenniemen, emännätkin saivat sähköisiä apuvälineitä kyökkeihinsä ja kammareihinsa – kun ensin oli myyty lehmä ja ostettu isännälle radiokone.  

Jokaista keksintöä on saatellut äkäinen polemiikki siitä, mitä kannattaa tehdä käsin ja mitä koneella ja mikä kone talossa on tarpeen ja mikä ei. Jokainen uusi keksintö on horjuttanut  emännän omanarvontuntoa ja ammattiylpeyttä: mitä sitä nyt koneella, kun käsin ja kotikonstein on aina osattu ja jaksettu –  tiskattu, luututtu, kirjoitettu, laskettu, lakaistu, yliluoteltu, naputettu, vatkattu, viipaloitu, kaulattu, pyykätty, harjattu hampaita, soitettu musiikkia… lista on loputon.

Tutkivan juoruilijan havaintoja

Kun tekniikka tulee elämään, se hakee paikkaansa ja rooliansa, joskus jopa yllättävän kauan. Enää tuskin missään keskustellaan siitä, kannattaako huusholliin hankkia tiskikone tai vatkain, mutta moninaisia keskusteluja käydään, edelleenkin. Sähkövatkain, joka maksaa aika vähän ja on käytössä usein, saa aikaan pitemmän polemiikin kuin sähköpora, jota tarvitaan vuosittain.

Käsin tekeminen on eri asia kuin koneen käyttö. Käsityö ei aina ole parempaa, arvokkaampaa tai hienompaa kuin koneella tehty. Käsitys näiden laatuerojen suuruudesta on vaihdellut ja erot ovat hiipuneet. Se on tapahtunut suunnilleen samaan aikaan kun kädentaidot ovat harvinaistuneet tai hävinneet. Ne osaavat sen kyllä, ainakin teoriassa, mutta.

Käsin vatkaamalla saa kuohkeampaa, mutta hitaammin ja kylkiäisenä voi olla tenniskyynärpää. Muutaman perunan kuorii käsipelilläkin, mutta ison taikinan vaivaa vaivattomammin koneella.

Koneella ommeltu voi olla krouvimpaa, mutta usein kestävämpää ja nopeammin tehtyä kuin käsityö. Kokeilkaa vaikka farkkujen paikkauksessa.

Mikään ei voita käsin neulottua saapassukkaa, mutta ergonomisesti suunniteltu vaellussukka tulee kyllä aika lähelle.

Kirjoitukset, käsin vai koneella?

Naputtelen tätä kirjoitelmaa tietokoneella. Urani alkupuolella kirjoitin usein ensin käsin, sitten vasta koneella. Molemmat tavat olivat äänettömiä, joten saatoin tehdä hommia lasten nukkuessa.

Kun kirjoittaa käsin, motoriikka, kynän liike painuu jonnekin alitajunnan syövereihin ja auttaa muistamaan. Jos olen kirjoittanut kunnon muistiinpanot haastattelusta, tarvitsen vain vähän nauhuria. Enkä en edes tykkää omasta äänestäni.

Kun kirjoitan koneella, teksti tulee ruudulle neutraalina. Se ei ole samalla tavalla henkilökohtaista kuin käsikopelolla tehdyt koukerot. Sitä on helpompi muokata ja karsia. Putsata pois minäminätaudin tuomia itsetehosteita. Veistellä pois ylimääräisiä sanoja. Välitulosteet ja punakynä auttavat usein asiaa.

Käsin kirjoittamisessa on muistettava ainakin kaksi sääntöä. Ulkotöissä, pakkasella toimii parhaiten lyijykynä, joka ei hyydy missään asennossa. Kentällä, liikkuvia haastatteluja keräillessä, on hyvä olla vihko, jossa on tukevat pahvikannet, sillä kaikissa paikoissa ei ole pöytiä, vaikka penkkejä voikin olla. Voi joutua kirjoittamaan muistiinpanot vihko sylissä tai seisaaltaan.

Loppupäätelmät

Hommia on aina enemmän kuin aikaa, joten: kiitos avusta, koneet. Ja isännät, hakekaa niille emännille järkeviä värkkejä arjessa auttamaan.  Vaikka vähän vastustelisivatkin. Sillä nykyaikaa on se, että piikoja on helpointa etsiä koneliikkeestä. Ja voi niitä koneita mieskin käyttää, pitääkin käyttää, näin tasa-arvon aikaan. Saa sieltä sitten muutaman ruuvinvääntimenkin hankkia.

Käsin neulottujen lapasten langanpäät pitää päätellä, muuten lopputulos ei kestä. Käsityö kunniaan siinä kohdassa!