Marraskuu, harmaa kuu

Yön ja yön välillä yhä lyhyempi päivä. Sumua ilmassa ja silmissä, sumua ajatuksissa.

Kolme viikkoa ensimmäiseen adventtiin ja seitsemän jouluun. Aamu aamulta nämäkin päivät vajenevat.

Onko marraskuu ristiriitainen, kun se patistaa aloittamaan joulun valmistelut, mutta samalla kutsuu kaamoksen hämärään? Eikö juuri se, että laskeudutaan hämärään, kuunnellaan hiljaisuutta ja tavoitetaan tulen lämpöä, ole valmistautumista, voimien keräämistä?

Marraskuun harmaa ei ole väri, se on mielentila. Marraskuun harmaa on pehmeä peite koko maan yllä, maan mustanpuhuva grafiitti auran jäljissä, polkujen tummat uomat, kivien mykkä puhe, mustaksi maatuvat haapapuun lehdet, viimein hiljaiset. Harmaa valtaa alaa, sysää syrjään syksyn nöyrtyvät lehdet. Harmaa on miljoona sävyä, mutta ellei pysähdy katsomaan, niitä ei voi erottaa toisistaan. Harmaa on lepo ja hiljaisuus sielussa, hetki.

Marraskuun harmaa on jääriitteen hopeinen kimallus pakkasaamun valossa, hopeinen kide, joka leikkaa ilmaa. Marraskuun harmaa vaihtuu jonakin aamuna valkoiseen, valkeus palaa, pakenee, haihtuu, sitten valkoinen on muuttunut pysyväksi, marraskuusta on tullut talvi, puhdas valkoinen pesee maiseman.

Marraskuun harmaa on meissä, sielun rytminä, sointuna. Sen täytyy tulla vuorollaan, sillä muuten ei kuvio olisi täydellinen. Tämän lempeän melankolian me tarvitsemme.

Jossiisssolisjossiis, jos?

Tämä talvikuva ei ole Kekkosen ajalta, mutta vanha kumminkin. 

Kekkosen aikaan oli kuulemma talvetkin parempia. Lumisia ja kylmiä, ohjekirjan mukaan. Kelpasi sitä silloin.

Siihen aikaan poliitikot tekivät politiikkaa, vetäytyivät juonimaan kabinetteihin ja kansa kiristeli hampaitaan, kun sai kuulla tulokset.

Nyt on Levin Maailmancup peruttu ja ensilumenladut  vielä alkutekijöissään. On sitten pitänyt ilmoja, leudonpuoleisia, ottiatuota, aika pitkään.

Nykyään poliitikot tekevät tositeeveetä ja varastavat lavashown kaikenmaailman posseilta ja putouksilta. Sitten ne ottavat aikalisää ja julistavat että nyt on radiohiljaisuus ja vetäytyvät kabinetteihinsa juonimaan ja jurputtelemaan keskenään. Niinkuin aina ennenkin.

Kun kansa saa suorassa lähetyksessä kuulla tulokset, kuuluu hampaiden kiristys. Niinkuin aina ennenkin.

Ei tämä kädenvääntö tässä vielä ole, uskokaa. Ja uskottehan te. Uusia jaksoja on luvassa ja julkista kipunointia kaikilla mausteilla.

Ainoa, mikä erottaa standupin poliitikosta, on se, että jälkimmäistä ei tällä kertaa voitukaan äänestää jatkoon tai putoamaan, oppositioon marinoitumaan. Vaalit ovat onneksi turhan kallis tyhjennysharjoitus. 

Jos joku olis oikeasti muuttunut, niin mikä se sitten olis? Jossiisolis?

Sysisyksyinen

Puista sen näkee. Paljaaksi riisutun syksyn. Sysisyksyisen, sumusta esiin liukuvan valon, valosta hämärään askeltavan lyhyen päivän, harmaudeksi pelkistyvät värit.

Puheista sen erottaa. Sysipimeän, uupuneen, paljaan. Vihdoinkin, kaikkien hurmosviikkojen jälkeen kukaan ei enää jaksa kannatella naamiotaan, ripustaa hymyä kasvoilleen. Vakavat kasvot ja totuuden kova graniitti. Päivän ilme, karuudessaan uskottavampi kuin edelliset, auringon hellimät kasvojen asennot.

Vesi on laskenut ja kivikot paljastuvat. Keväällä, alkukesällä olisit voinut ajaa kölisi kiveen, vaarasta tietämättä. Matalan veden aikaan sinun on osattava valita väyläsi. Niukkuuden taide on vaativampaa kuin runsauden riemu. Merkit näkyvät ja niitä on pakko noudattaa, sillä vain taitava tekee kaiken oikein.

Päättäjien on pakko viimein valita oma väylänsä, sillä ne, jotka ovat heidät vastuuta kantamaan valinneet, ovat alkaneet tehdä kysymyksiä. Vastaamatta jättäminen on huonoin vaihtoehto. Puhe puheen vuoksi seuraavaksi kelvottomin. Karu vastaus ankaraan kysymykseen – sitä ei enää hoideta pelkällä selkäytimellä.

Karikot ovat näkyvissä, oikotietä ei ole, ei huolettomasti navigoitavaa, kantavaa väylää, on vain vaikeita reittejä. Joku joutuu nielemään ylpeytensä, luopumaan kaikkitietävän viitasta ja nöyrtymään, vaikka se sattuukin. On helpompaa puhua kuin kuunnella, mutta tulevaisuus on sen, joka kuuntelee.

Lapsena uskoimme, että kesä ei koskaan lopu. Opimme luottamaan, että kaikilla asioilla on myös kultainen reuna. Sitten uskoimme, että opettaja tietää kaiken. Koulussa opetettiin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja että verotus on oikeudenmukaista ja progressiivista. Uskoimme, luulimme.

Kesä on loppunut jo monta kertaa. Opettajakin on vain ihminen, yhtä rajallinen kuin kaikki muutkin. Politiikka on puolueen etujen hoitamista ja verotus on aggressiivista. Oliko vielä totuuksia, jotka eivät totta olleetkaan? Olihan toki, kaikkihan ne tietävät. Kaikki, jotka ovat uskaltaneet aikuistua.

Veden liike käy rannasta poispäin. Pohja paljastuu. Totuus.

Sysisyksyn maisemassa riittävät hiljaiset askeleet.

Kunhan ne vihdoinkin veisivät oikeaan suuntaan.

Arkityö ja välineet – ajatuspolkuja vanhojen virsien äärellä

Se, mitä ihminen tekee, on tärkeää. Se, millaisia työvälineitä hänellä on tai on voinut olla, on kiinnostavaa. Kuinka työn tekeminen on yleensä ollut mahdollista, kun käytettävissä on ollut vain murto-osa niistä apuvälineistä, joihin nykyään turvaudutaan?

Lopulta on kuitenkin aina niin, että se, mitä ihminen tekee, ei ole koskaan niin merkittävää kuin se, mitä hän työllään saa aikaan. Hienoilla tai huonoilla työkaluilla. 

Yhä useampi päätyy omassa ammatissaan myös tulkiksi. Tietokirjallisuutta, artikkeleita ja käyttöohjeita kääntävän on tärkeää siirtää sisältö kielestä toiseen mahdollisimman oikein. Joskus lauseita joutuu rakentamaan uudelleen, joskus tarkka ilmaus löytyy vasta tietokirjasta. Kaverille on hyvä kilauttaa, jos tuntuu, että tekstiin jää kohtalokkaita virheitä. Internetin käyttö on helpottanut työtä, mutta se ei ole tehnyt sitä turhaksi. Erikielisten versioiden vertailu saattaa avata tekstin solmuja. Ja vaikka jokamiesluokan kielitaito ja kielentaju on kehittynyt huimasti, yhä edelleen tarvitaan äidinkielellä laadittuja tekstejä.

Kun tietokoneet alkoivat yleistyä, levisi huhu ja pelko siitä, ettei kääntäjiä enää tarvita, sillä tietokone hoitaisi sen puolen nopeasti, halvalla, helposti. Jokainen, joka on lukenut konekäännöstä, tietää, ettei paniikkiin ole aihetta. Käännösrobotteja on ja niitä käytetään, mutta inhimillistä tekijää koneeseen ei ole yhdistetty.

Kaunokirjallisten tekstien, erityisesti runojen suomentaminen ja muokkaaminen sujuvaan suomenkieliseen asuun on kokonaan toinen tarina. Tasokkaiden runokäännösten rinnalla julkaistaan usein myös alkuperäinen teksti, joka välittää alkutekstin melodian ja tunnelman.

Hyvässä erikoiskirjastossa on sanakirjoja hyllymetreittäin. Erikoisaloilta, lääketieteestä ja tekniikasta on säännöllisesti julkaistu sanaluetteloita, vaikka jokainen uusi tutkimustulos ja keksintö haastaakin vanhan sanaston. Kielitoimiston sanakirja ja Suomen murteiden sanakirja ovat jo siirtyneet tai siirtymässä sähköiseen muotoon, tietoverkoissa käytettäviksi. Painavat, hitaasti selattavat kirjajärkäleet jäävät historiaan – painolastiksi tai sivistyksen peruskiviksi, makuasia.

Elias Lönnrot (1802-1884) valittiin virsikirjakomiteaan vuonna 1863 ja hän työskenteli virsitekstien äärellä vielä kuolinvuoteellaankin, vaikka muodollinen vastuu oli jo komitean uudistamisen yhteydessä päättynyt. Virsistä tuli siis todellinen sydämenasia ja elämäntehtävä. Lönnrotin suomentamia virsiä lauletaan edelleenkin, vaikka kaikkien virsisuomennosten yhteydessä hänen nimeään ei tekijätiedoissa näykään, sillä korjauskierroksia on voinut olla useita.

Elias Lönnrot julkaisi eläessään kymmenen kokoelmaa virsiehdotuksia, yhdestoista postuumisti. Valikoima  ehdotuksia suomalaisen virsikirjan teksteiksi on julkaistu Valituissa teoksissa. Mukana on sekä suomennoksia että omia tekstejä, lisäksi on luettavissa työhön liittyvää pohdintaa.

Murteiden tuntija, suomenkielen uudistaja ja paras taitaja on tietysti monta askelta edellä tavallista kynäniekkaa, mutta työvälineitä ja apuneuvoja suurmieskin on tarvinnut. Pelkkään kielitaitoon ei kukaan vastuuntuntoinen suomentaja tai kääntäjä luota. Apuvälineitä tarvitaan, mutta millaisia 1800-luvun suomalaisella akateemisesti sivistyneellä suomentajalla on ollut käytössään? Suomennokset ovat tarkkoja, ilmeikkäitä, hienoja. Mitä muuta kuin suurta lahjakkuutta niiden laatiminen on edellyttänyt?

Se, millaisia lähdekirjoja 1800-luvun suomalaisuusmiehillä, erityisesti Lönnrotilla oli käytössään, on kysymys, johon edelleen etsin vastausta - ehkä en ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä oikeilta ihmisiltä, oikeista paikoista.

Elias Lönnrotin eläkevuosien suurtyö oli suomalais-ruotsalaisen sanakirja. Työprosessiin liittyvää kirjeenvaihtoa on sitäkin julkaistu Valituissa teoksissa. Lönnrot keskustelee työtovereidensa kanssa esimerkiksi Renvallin Suomalaisessa sana-kirjasta (1826).

Sanakirjoja on tehty jo ennen Lönnrotin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 1787 valmistuneen Christfrid Gananderin sanakirjan Nytt finsk lexicon käsikirjoitus kulki kauan kädestä käteen ja se julkaistiin näköispainoksena vuosina 1937-1940 ja painettuna 1997.

Onko suomalaisten tiedemiesten käytössä ollut vuonna 1801 painettu, kunnioitettavan paksu J.G.P. Möllerin laatima Tysk och Swensk Ord-Bok, tarkkaa tietoa en ole onnistunut löytämään. Kirjan on julkaissut Kongl. Academiska Bokhandel, siis Uppsalan kuninkaallinen akateeminen kirjakauppa. Se ei ole vanhin saksalais-ruotsalainen sanakirja, sillä esipuheessaan tekijä kiittää vuonna 1749 julkaistusta Olof Lindin sanakirjasta saamaansa apua.

Suomalaisten sanakirjoja alkoi ilmestyä enemmän vasta Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jälkeen, Lönnrot ei niitä ehtinyt käyttää.

Helsingin normaalilyseon yliopettajan, Karl Erwastin laatima Suomalais-saksalainen sanakirja lienee yksi varhaisimmista, se on painettu vuonna 1888 Hämeenlinnassa.

Karl Erwast toteaa esipuheessaan, että työ on kestänyt yhdeksän vuotta – ja innoittajana on ollut Elias Lönnrotin sanakirjatyö. B.F: Godenhjelmin kunnianhimoinen Saksalais-suomalainen sanakirja ilmestyi 1906, kahtena niteenä.

Sanakirjat ovat hienoja painotöitä. Niiden kokoaminen on ollut vuosien työ, mutta painaminenkin on varmasti vaatinut aikaa. Oliko vuonna 1886 keksitty latomakone jo käytössä, kun sanakirjoja alkoi enemmän ilmestyä?  Vanhan sanakirjan ladelma ilahduttaa silmää. Suomalais-saksalaisen sanakirjan tekstit on julkaistu kahdella palstalla. Hakusanat on ladottu lihavoidulla fontilla, selitykset kursiivilla ja saksankielinen merkitys vanhalla fraktuuralla. Painotyö on taidokasta, kirjat ovat jo esineinä häkellyttävän kauniita.

Virsikirjaa täydennetään. Toivoisi, että menneiden sukupolvien hienot tekstit ja harkitut sanamuodot saisivat ansaitsemansa arvon. Niiden laatiminen on edellyttänyt lahjakkuutta, sivistystä, taitoa. Koko kansakuntaa sykähdyttävä työ on tehty nykykatsannon mukaan vaatimattomin välinein. Silti, se on tehty hienosti.

Pidä huolta pihapolusta

Pidä huolta pihapolusta, älä anna sen nurmettua.

Sillä siinä ovat kaikki entiset askeleet.

Pihan tuttujen kulkijoiden.

Pidä huolta pihapuusta, anna sen tavoittaa taivasta.

Sen oksalla asuvat iltatähdet, kirkkaimmat.

Sen latvassa viihtyy tuttu tuuli.

Pidä huolta tuvasta, joka rakennettiin rakkaudella,

Siinä on monta muistoa ja työtä.

Sillä se, mikä on arvokasta, ei aina ole helppoa.

Sytytän valot ja lyhdyt, tuon valon pihaan.

Niin että hän, joka tänä päivänä monta vuotta sitten

Muutti tähdeksi taivaaseen

Voi nähdä ja muistaa

Niin kuin me muistamme.

Pidä huolta pihapolusta.

Kaikki tärkeä on tässä, lähellä.