perjantai 20. marraskuuta 2015

Puumerkki


Yksitoista vuotta ehti kulua, ennen kuin kirjailijan omakustanteena julkaisema näytelmä sai kantaesityksensä syrjäisessä Oulun kaupungissa. Näytelmän tekijä oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin, unohdettuna, sairaana. Ensimmäinen suomenkielinen ammattiteatteri perustettiin samana vuonna, jona kirjoittajan hiipuva elämänliekki sammui.


Nummisuutarit ei kuitenkaan jäänyt huomiotta. Se julkaistiin 1864 ja seuraavana vuonna teokselle myönnettiin valtionpalkinto. Vaikka teos sai kiitosta, aikaa kului, ennen kuin se pääsi näyttämölle.


Osasiko Aleksis Kivi (1834–1872) edes kuvitella, millainen Nummisuutarien esitys teatterissa voisi olla? Uskalsiko hän toivoa, että tarina todella pääsisi näyttämölle? Millaista lavastusta tai puvustusta hän sille toivoi?

Nummisuutarit oli kirjoitettu paitsi teatterille, myös lukijalle, joka tutkailee sitä kammiossaan, oman mielikuvituksensa valossa. Näytelmätekstiin kuuluu tiiveys eikä tapahtumakulkujen hahmottaminen aina ole helppoa, ainakaan tottumattomalle lukijalle. Tekstiä on SKS:n julkaisemassa kriittisessä editiossa yli sata sivua – jykevää ja ilmaisuvoimaista kerrontaa, joka ilmeikkyydellään palkitsee lukijaansa. Sanoja, sanoja on liikaa, ainakin nykyajan näyttämölle. Jos joutuisin tekstiä lyhentämään, en onnistuisi tehtävässä, niin hienoa Kiven kieli on.   

Nummisuutarit on merkillinen näytelmä. Samalla, kun se on yhden ihmisen kehitystarina, se kertoo syvin sanoin suomalaisuudesta ja ammentaa voimaa tämän maankolkan ihmisten juurevasta arvopohjasta.

Laittamattomasti haasteltu ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa. Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kivi-aidan turpeella kunnian käki.
Toinen näytös, Eskon puheesta Karrin häissä.


Nummisuutarit on elävää, elinvoimaista historiaa. Koululaitos on alkuvaiheissaan, kansan lukutaidosta kantaa vastuun kirkko ja lukemisen opettaminen on yksi lukkarin monista tehtävistä. Lukutaito opitaan, jonkinlainen, kirjoittaa vain harva osaa, nimikirjoituksen sijaan piirretään puumerkki. Puumerkki on tekijän signeeraus veistetyn hirren pinnassa, tärkeä merkki maailmassa, jossa miehen useammin pitää tarttua kirveeseen kuin kynään.

Tuvan kirjahyllyssä ovat virsikirja ja almanakka, varakkaammissa taloissa Biblia. Laulujen ja sanontojen viitekehyksenä ovat Raamatun kertomukset, vuoden 1701 virsikirjan virret ja rekilaulut. Suomalainen kulttuuri on astumassa konkari-askeleensa kohti nykyaikaa ja yhtenä kirjallisuuden perustan luojista on Aleksis Kivi.

Nummisuutarit lienee edelleenkin Suomen esitetyin näytelmä. Tänä syksynä se on tehnyt komean uuden tulemisen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Estradille, jolle  se kuuluu.

Janne Reinikaisen ohjaus ja dramaturgi Eva Buchwaldin sovitus klassikkotekstistä on upeaa Aleksis Kiven kieltä. Niitä repliikkejä, jotka tunnemme aikaisemmista sovituksista, kuullaan, mutta samalla kuullaan musiikkia ja hiljaisuutta. Kaikki puhe ei mahdu näytelmään, mutta vuorosanoissa on tuttua paatosta ja painokkuutta, Kiven kieli pääsee hienosti oikeuksiinsa.

Visuaalinen kokonaisuus on häkellyttävä. Rohdinpaidat ja harjastukat ovat jääneet syrjään, Eskon kaulalla riippuu leijona. Lavastus luo illuusioita, joita Aleksis Kivi tuskin osasi edes kuvitella. Suutarimestari Topias puhuttelee poikaansa saunan lauteilla, Karrin häissä liikutaan bisnesmaailman tasoilla, erilaisuutta alleviivaten, kohmeloisen Eskon tuska riipaisee sydäntä. Näytelmän valot ja varjotkin ovat elämys.

Minulla on aikuiseen ikään ehtineen suomalaisen tuntuma Nummisuutareihin, elämän pituinen. Olen Pyynikillä katsellut harjastukkaisten hahmojen koheltamista Joselininniemen maisemassa. Olen nähnyt elokuvia ja teatterisovituksia, lukenut Kiveä ja Kiven tekstejä. Avautuuko tämä versio niille, joilla ei samanlaista tuntumaa ole? Saako se innostumaan Aleksis Kivestä ja mestarillisen kielen hienouksista?


Aleksis Kivi luokitteli näytelmänsä komediaksi, vaikka siinä nauru sekoittuukin kyyneliin. On niin kuin lukkari Sepeteuksen kuvauksessa edellisen sunnuntain jumalanpalveluksesta, ensimmäisessä näytöksessä.

Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. – Oih, oih! sitä poikaa, Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein: kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit niinkuin sanan sattuessa tapahtuvan tiedämme.
– – –
Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että ”tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili”, ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä tutisi  joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja ukkonen pauhaa, herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikän silmä ei kuivaksi jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä, Topias, et saanut maistaa.

Nummisuutarit-näytelmän kriittinen editio on julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla. Tekstiä täydentävät tarkat kommentit ja selitykset. Kannattaa tutustua!
http://elias.finlit.fi/nummisuutarit/index.php?action=text#itemId=1



tiistai 17. marraskuuta 2015

Hermoilua ajan hermolla






Viihteen kiima ei ole minun lajini. Julkinen kiima ei ole viihdettä.  
Se saa aikaan vaivautuneen, vanhan, epäkorrektiuteen asti konservatiivisen olon. Kestän huonosti myötähäpeää ja vaihdan kanavaa. Kuinka kauan löydän sen toisen kanavan? Jos yrittäisin olla ajankohtainen, hermolla, olisin vaarassa menettää hermoni.

Houkutusten saarella, unelmahotellissa, ison veljen valvonnassa, kuumakallejen  matkassa ja monessa muussa paikassa kisataan …. Niin, tehän tiedätte. Ja joku on ehkä katsonut tarkemmin.

Nolaaminen, pilkkaaminen, kaikki ne houkutukset, joihin lankeaminen on väärin, kiusaaminen ja kiusaukset – kaikkea en tiedä, enkä kaikkia tietämiäni henkisen ja fyysisen julmuuden lajeja edes julkea luetella.



Tarjonta on karskia ja kovaa. En haikaile Tarvan ja laatikkoleikin perään, mutta Spedevision kyllä. Teryleeniä ja mustavalkoisia ruutuja?

Onko vain viihde todella ’vain viihdettä’? Jos ihmistä ilta illan jälkeen alistetaan, nolataan ja pilkataan, kuinka moni alkaa uskoa, että juuri näin pitää toiselle puhua ja pitää puolensa?


Se, että koulukiusaaminen on aina vaan isompi ongelma, juontaa jostakin. Esimerkiksi siitä, miten lapsi kuulee ihmisten kesken puhuttavan. Ja jos se puhe on julkisessa sanassa, sehän on oikein ja hyväksyttyä, eikö olekin? 

On helppo juttu avata töllö ja siirtää tenavat videohoitoon. On kova juttu katsoa lapsilta kiellettyjä, kysykää kahdeksanvuotiailta, ellette usko.



Meillä kotona oli telkkari jo siihen aikaan, kun ohjelmat alkoivat kuudelta ja maanantaisin ei ollut lähetystä. Miksi, se on toinen tarina.

17-tuumainen musta-valkoinen Fenno palveli kauan. Ohjelmat olivat surkeita – vai olivatko sittenkään – vähän niitä ainakin oli. Mantovanin jouset soittivat ja hetekan reunalle kertyneet naapurintädit huokailivat komeiden soittajien valkoisia smokkeja ja tismalleen samaan tahtiin nousevia ja laskevia jousia. Oli uutisia ja uutistenlukijoita, Salmensuu, joka otti piipun suupielestä ja käytti sitä karttakeppinä säätä ennustaessaan, oli Kylli-täti.

Teija Sopanen ja Tuula Ignatius olivat kuuluttajia ja julkkiksia – kuka muistaa nykyisten kuuluttajien nimet? Välillä pidettiin ’lataamme projektoria’ –tauko.


Oli elokuvia, harmaita ja ankeita tarinoita Venäjän filmiteollisuuden suuresta ja mahtavasta koneistosta. En muista filmin nimeä, mutta suuren kirurgin saavutuksista siinä kerrottiin. Yrmeän näköinen iso mies leikkasi potilasta niin, että veri roiskui pitkin tohtorin kasvoja. Näin niistä veripisaroista monta painajaista eikä se elokuva todellakaan saanut minua innostumaan lääketieteestä. Mikään muukaan ei saanut, eipä silti. 


Sittemmin saatiin vuodesohva ja heteka jäi jonnekin varavuoteeksi, mokoma pula-ajan kakaroiden trampoliini. Uusi telkkari oli paljon neliskulmaisempi, mutta oliko se jo värillinen? En muista.  

Ne ohjelmat, jotka saivat lapsen pelkäämään, eivät aina olleet niitä, joista aikuiset olisivat kauhua aistineet – muuten tuskin olisin saanut katsoakaan.

Mietin, onko näissä nykyisissä ohjelmissa samanlaisia, lapselle pelottavia kohtia? Onko kiusaaminen ja pilkkaaminen pelkästään hauskaa, vai kertautuuko se viattomien  unissa? Oppiiko lapsi tai aikuinen, että ilkeys on fiksua, hyväksyttyä ja sallittua? Että intiimit hetket voivatkin olla julkisia ja kahden ihmisen välinen onni kaikkien silmissä?

Pelkään niitä piilokuvia, jotka piirtyvät sieluun ja tuhoavat inhimillisyyttä.
Pelkään lapsenmielen puolesta.

Mutta minähän olenkin jo iällä.

Kuvissa lumitykitystä ja lumitykkejä talvella 2012. Kuvat Timo Laurila