perjantai 11. syyskuuta 2015

Jos olisin ...


Kesätyöpaikassa valmistettiin knöödeleitä. Kuorittiin perunoita, raastettiin, kuivattiin raastetta, tehtiin taikinaa, kypsennettiin kuumassa vedessä. Katselin touhua, osallistuin, mutta kesti, ennen kuin ymmärsin ja hahmotin koko prosessin ja tiesin, mitä oikein oli tekeillä. Maistuivat, erilaisilta, vähitellen paremmilta.
Myöhemmin tapasin ulkomaalaisen harjoittelijapojan, joka vietti kesää Suomessa. Hän hämmästeli ruokiamme, sitä, kuinka suomalaiset vain keittävät perunansa, eivät valmistaneet niistä mitään sen erikoisempaa.

Jos olisin vieras ja ensimmäistä kertaa maailmalla, osaisinko asettua pöytään ja luontevasti maistaa kaikkea, mitä tarjolla on? Osaisinko kiittää tai kysyä?

   

Korvatulehdus iski ärhäkkänä. Sinnittelin, kunnes terveysasema avautui. Hoitaja toivotti tervetulleeksi ja pyysi tulemaan hiukan etuajassa.
Aikaa tarvittiin, sillä ennen kuin pääsin lääkärin puheille, oli selvitettävä, kuka maksaisi lääkärikäyntini kulut. Minähän olin ulkopaikkakuntalainen, toisilla säännöillä liikenteessä. Pääsin lääkärin puheille, sain reseptin ja apteekista lääkkeet. Puoli tuntia vastaanotolta palaamisen jälkeen alkoi jo tuntua helpommalta.

Jos olisin ollut pakolainen, kuinka minun olisi käynyt? Ei Kelakorttia eikä tietoa siitä, kuka maksaa ja mitä maksaa ja missä. Kuinka kauan siihen olisi mennyt? 



Ulkomaalainen ystäväni oli ostanut kaupasta pakkauksen, jonka arveli sisältävän kaurahiutaleita. Keittämisyrityksistä huolimatta ei tuloksena ollut pehmeää puuroa, jyvät kolisivat kattilassa. Tutkimme ostoksen, tattaria, ja marssimme kauppaan. Tällä kertaa saatiin kaurahiutaleita ja pian puuroakin.

Jos ystäväni olisi tullut maahan yksinään, kielitaidottomana, ilman paikallista kaveria, pakolaisena? Yksi turhaan ostettu tattaripakkaus ei kaada koulutetun asiantuntijan taloutta, mutta jos kaikki säästöt olisivat huvenneet matkaan eikä uusista euroista olisi ollut takeita?


Vanha nainen pukeutui aina huolellisesti, jos lähti kaupungille tai jonnekin pitemmälle. Siistit alusvaatteet, puhdas pusero, parempi hame. ’Jos minä vaikka pyörryn siellä tai…’ Etteivät ajattelisi, että hän ei osaa huolehtia itsestään.
Kun jouduin selvittämään jäämistöä, hätkähdin, kuinka vähän niitä parempia alusvaatteita ja puseroita lopulta oli. Arkikäytössä olleet varusteet olivat lähes loppuun hiutuneet, moitteettoman puhtaat, mutta kuluneet.

Jos olisin pakolainen, jos osaisin lukea ne mielipiteet, joissa arvostellaan maahantulijoita ulkoasun vuoksi…





torstai 10. syyskuuta 2015

Omalla ajalla


Pitäisi olla värityskirja. Sellainen uusi, naisellinen. Kun ei vieläkään ole. Ne vanhat akuankkamalliset eivät enää taida olla tallessa, pitää katsoa, kun käyn maalla. Muistaakseni ne olivat jo täynnä, jos edes tallessa. Ei siihen aikaan tosin mitään pois heitetty, ei pula-ajan nähneiden vanhempien perheessä. Siinä harmaassa pahvimatkalaukussa, mitähän siinäkin vielä? - Ai niin, onhan sitten se amerikkalainen, jossa on pikkutuhmia kuvia aikuisia naisia varten, senkin on aika ja roinan tulva näköjään sensuroinut. (Pahus!)

Saisikohan värityskirja oikukkaaksi ja kulmikkaasti liikkuvaksi muuttuneen käteni toimimaan nöyremmin? Piirtämisen ainoa pätevä ohje on nulla dies sine linea eli ei päivääkään ilman viivaa. Jos viiva jää piirtämättä, käsi oppii pois piirtämisestä ja kuvasta tulee tuhru. Niin on myös käynyt. Monta vuotta tässä on menty liian vähillä viivoilla.


Enää ei kenenkään tarvitse olla sitä mieltä, että värittäminen on luksusta ja ajanhukkaa ja joutenoloa. Se on ihan yhtä hyvä tapa käyttää ja täyttää omaa aikaa kuin sukankudin tai puutarhan perkaaminen tai veneen veistäminen tai ompelus tai vaikka kirjoitelman kirjoittaminen.


Oleellista on, että meillä 2000-luvun äiti-ihmisillä on omaa aikaa, jonka käytöstä itse päätämme. Alituiseen ei tarvitse olla kustannustehokas ja aikaansaapa. Jos se oma aika on piilossa töiden lomassa, se pitää sieltä löytää ja ottaa omakseen. Ei vapaa-aikaa koskaan ole tarjoamalla tarjoamaan tultu, itse se on järjestettävä. Siitä, onko oikein, että järjestää itselleen omaa aikaa ja käyttää sen sielulleen sopivalla tavalla, ei tarvitse onneksi keskustella.

Isoäitini taidetta – jonkun mielestä arkitaidetta - olivat riemuraitaiset räsymatot. Pehmeitä lapsen jalan alla ja täynnä muistoja. Tavarakulttuuria, jonka avulla varmistettiin, ettei mitään käyttökelpoista mennyt hukkaan. Loppuun kulunut riepu sai vielä yhden  elämän käytävämatossa. Kierrätystä, silloin, kun kierrätys oli vielä keksimistään odottava sana.

Mummulla oli aikaa ja voimia hakata kuteet piukkaan, taito tehdä kuluneista kuteista harmoninen kokonaisuus. Sellaiselle taiteelle oli kyllä ottajansa, vaikka muuten arvostus saattoi olla nirkosessa. Taidetta nautittiin joskus niin, että köllöteltiin lattialla ja tutkittiin raita raidalta, millaisesta paidasta tai mekosta tuokin raita oli kotoisin. Se voitti, joka tunnisti useimmat.

Tai oliko matontekijän tulos sittenkin ernomanen? Ernomanen ei ole erinomainen, vaikka sitähän se ovelasti muistuttaa, ehkä tarkoituksella. Jos emäntä on kutoa paukuttanut taidokkaan ja tiukan räsymaton, mutta sukkulaan on osunut outoja värejä, lopputulos saattaa jonkun mielestä olla ernomanen. Ei huono, mutta ei kädet ojossa hyväksyttykään.

Mummun matoissa ei ollut ernomasen vikaa, värit olivat kohdallaan ja sointuivat. Joku pieni nyanssi sen aina teki, sopivasti harmaata ja hillittyä, värikkäämmän vastapainona. Punaista piti käyttää harkiten, kun se saattoi pesussa värjätä eikä huonoa riepua kärsinyt käyttää ollenkaan. Mitähän mummu olisi tuuminut väriäpäästävistä farkuista? On niistäkin mattoja paukutettu, farkkukuteista. Olisiko silloin mietitty, kuinka ihmeen kauan niistä jaksaa indigo pyykkilaiturille tihkua?

Naisten työt ovat olleet uusintamista. Tehdään uutta pöperöä vanhoista perunoista, puhdistetaan käyttökelpoisiksi tupa ja tekstiilit, kopistellaan kuntoon vanhat tarvekalut ja järjestetään piha uuteen uskoon. Pestään ja paikataan, silitetään,loputtomiin.  Tehdään työtä, josta ainoana varmana tietää sen, että vaikka kuinka hyvin tekisi, viikon tai kahden päästä sama homma on edessä taas.

Siksikö me niin mielellämme tuunaamme ja askartelemme? Virkkaamme ja värkkäämme juomatölkin nipsuja mitä kummallisempiin asentoihin ja asetuksiin? Rakennamme rintarosseja vanhojen keittiökalujen osista? Puramme ja paketoimme jämälangat lapasiksi? Ompelemme tilkkukopan sisältöä pieniksi mekoiksi?

Kuinkahan kauan elämästä selviää ilman värityskirjaa?



nulla dies sine linea  Lauseen kirjoitti muistiin jälkipolville historioitsija Plinius vanhempi.  Apelles, kreikkalainen kuvataiteilija eli neljännellä vuosisadalla e.Kr. Siis noin 2500 vuotta sitten. Yksinkertaisen isoäidin bloggaukset tuskin kestävät aikaa yhtä hyvin. Vaikka ne on kirjoitettu omalla ajalla.