Terveysasema on perustarve – myös osa-aikaiselle sammattilaiselle

Kiitos kutsusta Sammatin mielenosoitukseen!

Yhteensattumien vuoksi en ehtinyt tapahtumaan mukaan. Mielipide minulla silti on.

Sammatin terveysaseman apua olen tarvinnut vain pari kertaa, mutta palvelu on ollut ystävällistä, asiallista, asiantuntevaa ja – mikä on kaikkein eniten hämmästyttänyt kaupunkilaisia ystäviäni – täsmällistä.  Olen päässyt lääkärin puheille juuri silloin, kun on luvattu.

Käsittääkseni Sammatin terveysasema on hyvin varusteltu, toimiva ja moderni kokonaisuus. Pieni henkilökunta tekee isoja ihmeitä, tehokkaasti. Uskoisi, että näin hyvän hoitopaikan käyttöä kannattaisi mieluummin tehostaa kuin ajaa alas. Laitteista ja kalusteista saadaan paras hyöty, kun niitä käytetään koko elinkaarensa ajan. Voidaanko tiloja vuokrata yksityiselle palveluntarjoajalle? Voidaanko muiden kaupunginosien asukkaita ohjata Sammatin terveysaseman asiakkaiksi?

Terveyskeskusten palvelut – kuten mitkä tahansa julkiset palvelut – on suunniteltu ja mitoitettu jonkin kohderyhmän mukaan. Viime aikoina on alkanut yhä useammin tuntua siltä, että julkisen terveydenhuollon kohderyhmän muodostavat terveet ja varakkaat 40-vuotiaat tai hiukan vanhemmat miehet. Sellaiset, jotka sairastuvat harvoin ja sairainakin jaksavat porskuttaa ja ajaa omaa asiaansa ponnekkaasti ja sitkeästi. Noin nelikymppisellä miehellä on käytössään hyvä auto ja uskallusta lähteä  huonolla ja liukkaallakin kelillä mutkikkaalle tielle puolensadan kilometrin päähän, lähimpään terveyskeskukseen. Matkalle, jota sairaan lapsen kanssa liikkuva perheenäiti ei ostoskassillaan uskaltaisi tehdä, matkalle, joka lienee hauraalle vanhukselle ylivoimainen.

Vaikka hoito maksaa asiakkaalle saman verran kaikkialla, asiakkaille koituvat matkakustannukset tulisivat suunnitellun muutoksen jälkeen olemaan huomattavat. Koska matkakuluja ei asiakkaille korvata, ne eivät näy kaupungin taseissa, vaikka ne asiakkaan – useimmiten myös potilaan – taloudessa tuntuvat. Jos laskelmiin otettaisiin mukaan nämä kulut, säästöt muuttuisivat tuhlaukseksi. Rahaakin tärkeämpiä ovat vastuukysymykset: kuka vastaa, jos jotain sattuu? Puolikuntoisena tai sairaan lapsen kanssa liikkuminen voi olla riski. 

Olen pohtinut, millainen reaktio siitä seuraisi, jos lohjalaisten pitäisikin siirtyä Jorvin sairaalan tai Raaseporin terveyskeskuksen tai jonkun muun noin 50 km matkan päässä toimivan palvelupisteen asiakkaiksi. Ongelmat olisivat vähäisemmät, sillä esimerkiksi Jorviin pääsee julkisilla kulkuneuvoilla, sinne on suora ja aina aurattu ja huollettu tie.

Osa-aikaisena sammattilaisena arvostan päivittäistavarakaupan, kirjaston, apteekin ja terveysaseman palveluja. Terveysasemaa en käytä päivittäin, en ehkä vuosittainkaan, mutta tieto siitä, että apua tarvittaessa saa, rauhoittaa kummasti. En liene ainoa näin ajatteleva. Minusta on mukavaa, että kirkkoon ja kirkonkylään on sopiva matka ja siellä iloista, ihmisen huomioivaa elämää.

Vaahteranlehdet alkavat tältä suvelta kuihtua, mutta Sammatin vaahteravaakuna ei sitä saa tehdä! 

Pitäkää puolenne!

Toivoo mumminmökin asukas

Eliaksen kirkkovaellus 11.10.2015

Elias Lönnrot, suurmies lapsuudenkotinsa pihapiirissä.

Myhäilevä Elias Lönnrot saatteli vaeltajat matkaan

Pakkasyön jälkeen maa oli valkoisessa kuurassa. Valkjärvi oli tyyni, syksyn viimeiset lehdet heijastuivat sen pintaan. Huurteinen Paikkarin torppa otti vastaan vieraat, Elias Lönnrot katseli myhäillen syksyistä maisemaa.

Näkymä Paikkarin torpan ovelta, kuuraisena lokakuun aamuna. 

Sammatin alueseurakunta oli valinnut syysloman aloittavan sunnuntain 11.10.2015 Eliaksen kirkkovaelluksen päiväksi. Aamukymmeneltä kokoontui pieni, mutta innostunut vaeltajajoukko Paikkarin torpalle. Aluepappi Raili Rantanen huolehti, että kaikilla kulkijoilla oli huomioliivit turvanaan, ennen matkaan lähtöä laulettiin yhdessä virrestä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus.

Yhdessä vaellettiin Paikkarin torpalta seurakuntatalolle, nautittiin Toini Laitisen keittämät kahvit ja siirryttiin kirkkoon kuulemaan päivän saarnaa.

Paikkarin torppa on hiljentynyt talvilepoonsa. Kun kesä saapuu, avataan ikkunaluukut. 

 Sammatin kappeliseurakunnan historiaan kuuluu niin kutsuttu kansanmiesten saarnakausi. Vuoden 1859 lopussa Sammatin kappeliseurakunta lakkautettiin senaatin päätöksellä ja se perustettiin uudelleen vasta vuonna 1871. Sammattilaiset eivät tätä päätöstä hyväksyneet. Elias Lönnrot, joka oli muuttanut Nikun taloon eläkepäiviään viettämään, aloitti yhdessä sammattilaisten kanssa taistelun kappelioikeuksista ja säännöllisistä jumalanpalveluksista. Saarnaoikeuksia ei professorille myönnetty, mutta sellaisina pyhinä, jolloin ei pappia Sammattiin saatu, kirkossa voitiin lukea postillaa ja kuulutukset. Historioitsija Reino Silvanto on arvioinut, että Elias Lönnrot on noin sata kertaa lukenut saarnan Sammatin kirkossa.

Postilla, painettu saarnakokoelma, oli 1800-luvulla suomalaisten kotien arvoteos. Ellei kirkkoon päästy, saattoi isä lukea perhekunnalleen kyseisen sunnuntain tekstiä vastaavan saarnan postillasta. Postillat olivat arvostettujen saarnamiesten käsialaa – vanhin suomalainen postilla on piispa Eerik Sorolaisen saarnakokoelma, suosittuja ovat olleet Martti Lutherin kirkkopostillat ja Anders Nohrborgin postilla.

Valkjärvi, tyyni ja puhdasvetinen.

Eliaksen kirkkovaelluksen matkalaisille aluepappi Raili Rantanen luki Espoon piispan Tapio Luoman kirjoittaman saarnan vuodelta 2012. Kuluvan vuoden tekstit kuuluvat kolmanteen vuosikertaan – jota ei vielä 1800-luvulla ollut käytössä.

Tilaisuus oli koruton, kaunis. Virret, saarna, rukous ja siunaus. Tunnelma oli varmaankin hyvin samanlainen kuin entisaikaan, kun sammattilaiset kokoontuivat sanankuuloon niinä pyhinä, jolloin pappia ei pieneen kirkkoon saatu. 

Vaellus on alkamassa. 

Saarnan jälkeen palattiin Paikkarille, syyspäivän valossa. Eliaksen kirkkovaellus oli sielua virkistävä ja reippaan liikunnallinen tapahtuma. Tapahtuma, josta voisi vaikka tulla perinne.

 

Rakkaudesta, rajoista, rohkeudesta

Ensimmäinen kappale, eläimistä

Tunnistin kivun, kun luin kuvauksen rakkaan lemmikin hiipumisesta. Olenhan itsekin tuon kivun tuntenut – ei samaa, mutta samanlaisen.

Lemmikki tulee taloon pienenä, suloisena karvapallona, kasvaa tavoille, kiintyy laumaan ja oppii luottamaan. Jokainen pieni ystävä on omansa, jokainen suhde samoin. Täynnä kiintymystä ja joskus melkein palvovaa rakkautta. Tulkitsemme sen pyyteettömyydeksi, ehkä aivan oikeinkin.

Lemmikin aika on lyhyempi kuin ihmisen. Jäähyväiset tulevat aina liian pian.

Sitoutuminen vaatii siksi rohkeutta. Eräänä päivänä, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, on uskallettava luovuttaa.

Viisas tietää, että aika on rajallinen ja oivaltaa, että väistämätön on ajallaan hyväksyttävä. Mutta ennen sitä taipaleella on niin monta hyvää rastia, vastuun ottamiseen kasvattavaa, lämmintä ja hellää hetkeä, yhdessäoloa, välittämisen kokemusta, että leikkiin lähteminen on hyvä valinta. Rakkauden riskiarvioissa rakkaus lemmikkiin saa kaikki plussapisteet.  

Välikappale, luonnonvoimista

Suurten merien rannikoilla elämää säätää vuorovesi, vuoksi ja luode. Kun vesi nousee, pinta- ja pohjavedet syöksyvät kohti rannikkoa. Uimari liikkuu turvallisemmilla vesillä, sillä jos voimat loppuvat, nousuveden vesimassat työntävät kohti rantaa.

Laskuveden aikaan pintavesi saattaa nopeasti katsoen näyttää siltä, kuin se liikkuisi kohti rantaa, mutta pohjavirta vie ulapalle, voimakkaana ja arvaamattomana. Uimaan ei ole hyvä mennä, sillä virtaus voi viedä mukanaan. Vesi paljastaa meren pohjaa ja näyttää harvinaiset aarteet – mutta myös kaiken sen, minkä joku on halunnut kätkeä.

Toinen kappale, lähimmäisistä

Turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, pakolaiset, evakot, seikkailijat. Rajojen yli tulvivalla ihmiskansalla on monta nimeä ja lajia. Nimillä luokitellaan, kategorisoidaan, ärsytetään, liennytetään – tavoitteesta ja taustasta riippuen. Toistaiseksi useimmat nimet ovat olleet suomenkielisiä: voi olla, että ne eivät siirry muihin kieliin täsmälleen samansisältöisinä. Onneksi?

Ensin näkyvä kerros on kuin laskuveden pinta,  yksiselitteinen: viluisia, väsyneitä, reissussa nuhjaantuneita. Lähimmäisiä, joilla on hätä. Onko virran alla pohjavirta, joka viekin jollekin tuntemattomalle ulapalle, ankariin tuuliin?

Turvapaikanhakijaa ei voi ottaa lemmikiksi, luottaa siihen, että kulttuurit kohtaavat sopuisasti ja tulokas sopeutuu laumaan mukisematta. Turvapaikanhakija on aikuinen ihminen, jolla on jo oma kulttuurinsa, tapansa, perheensä. Sielu voi olla rikki, sydän lyö vielä kauan toisen maailman tahtiin.

Millainen on se rakkaus, jonka kohde on tuntematon lähimmäinen, joka tulee lähelle, paljaana, pelokkaana, epäluuloisena, pettyneenä? Lähimmäisenrakkaus, humaani asenne. Ellei rakkaus, niin ainakin rehellinen yritys oppia rakastamaan tai ainakin elämään sovussa rinnakkain.

Ehkä on hyväksyttävä sekin, että lähimmäisenrakkaudelle ei heti voi odottaa vastarakkautta. Tuskin kaikki edes haluavat ottaa meidän positiivisiksi tarkoitettuja ajatuksiamme ja tekojamme vastaan. Mutta isäntämaan kansalaisella tuskin on muuta vaihtoehtoa kuin lähimmäisenrakkaus. Silti: siihen saa sisältyä lujuutta ja rajojen asettamista.

Yhteen sopeutuminen on kuin vuorovesi, joka vuoroin peittää eroavaisuuksia, vuoroin tekee kipeitä paljastuksia. Pinnan alla voi olla terävä kivi, iholla vihlova meduusa. Jonakin päivänä voi olla parasta tunnustaa tosiasiat, kipeät.

Lähimmäisenrakkaus edellyttää rohkeutta. Kaikilta. 

Lopuksi pieni runo 

Syksy on matka ja mahdollisuus 

Tummuvat illat, yön hiljaisuus.

Sytytän kynttilän, lyhtyni valon

Taivaiset tähdet turvana talon. 

Myrskyjen, tuulien maailmassa

Lämmössä, suojassa kotoisassa

Kuuntelen tarinaa muukalaisen

Koskettaa sielua lähimmäinen.