Eliaksen kirkkovaellus 11.10.2015

Elias Lönnrot, suurmies lapsuudenkotinsa pihapiirissä.

Myhäilevä Elias Lönnrot saatteli vaeltajat matkaan

Pakkasyön jälkeen maa oli valkoisessa kuurassa. Valkjärvi oli tyyni, syksyn viimeiset lehdet heijastuivat sen pintaan. Huurteinen Paikkarin torppa otti vastaan vieraat, Elias Lönnrot katseli myhäillen syksyistä maisemaa.

Näkymä Paikkarin torpan ovelta, kuuraisena lokakuun aamuna. 

Sammatin alueseurakunta oli valinnut syysloman aloittavan sunnuntain 11.10.2015 Eliaksen kirkkovaelluksen päiväksi. Aamukymmeneltä kokoontui pieni, mutta innostunut vaeltajajoukko Paikkarin torpalle. Aluepappi Raili Rantanen huolehti, että kaikilla kulkijoilla oli huomioliivit turvanaan, ennen matkaan lähtöä laulettiin yhdessä virrestä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus.

Yhdessä vaellettiin Paikkarin torpalta seurakuntatalolle, nautittiin Toini Laitisen keittämät kahvit ja siirryttiin kirkkoon kuulemaan päivän saarnaa.

Paikkarin torppa on hiljentynyt talvilepoonsa. Kun kesä saapuu, avataan ikkunaluukut. 

 Sammatin kappeliseurakunnan historiaan kuuluu niin kutsuttu kansanmiesten saarnakausi. Vuoden 1859 lopussa Sammatin kappeliseurakunta lakkautettiin senaatin päätöksellä ja se perustettiin uudelleen vasta vuonna 1871. Sammattilaiset eivät tätä päätöstä hyväksyneet. Elias Lönnrot, joka oli muuttanut Nikun taloon eläkepäiviään viettämään, aloitti yhdessä sammattilaisten kanssa taistelun kappelioikeuksista ja säännöllisistä jumalanpalveluksista. Saarnaoikeuksia ei professorille myönnetty, mutta sellaisina pyhinä, jolloin ei pappia Sammattiin saatu, kirkossa voitiin lukea postillaa ja kuulutukset. Historioitsija Reino Silvanto on arvioinut, että Elias Lönnrot on noin sata kertaa lukenut saarnan Sammatin kirkossa.

Postilla, painettu saarnakokoelma, oli 1800-luvulla suomalaisten kotien arvoteos. Ellei kirkkoon päästy, saattoi isä lukea perhekunnalleen kyseisen sunnuntain tekstiä vastaavan saarnan postillasta. Postillat olivat arvostettujen saarnamiesten käsialaa – vanhin suomalainen postilla on piispa Eerik Sorolaisen saarnakokoelma, suosittuja ovat olleet Martti Lutherin kirkkopostillat ja Anders Nohrborgin postilla.

Valkjärvi, tyyni ja puhdasvetinen.

Eliaksen kirkkovaelluksen matkalaisille aluepappi Raili Rantanen luki Espoon piispan Tapio Luoman kirjoittaman saarnan vuodelta 2012. Kuluvan vuoden tekstit kuuluvat kolmanteen vuosikertaan – jota ei vielä 1800-luvulla ollut käytössä.

Tilaisuus oli koruton, kaunis. Virret, saarna, rukous ja siunaus. Tunnelma oli varmaankin hyvin samanlainen kuin entisaikaan, kun sammattilaiset kokoontuivat sanankuuloon niinä pyhinä, jolloin pappia ei pieneen kirkkoon saatu. 

Vaellus on alkamassa. 

Saarnan jälkeen palattiin Paikkarille, syyspäivän valossa. Eliaksen kirkkovaellus oli sielua virkistävä ja reippaan liikunnallinen tapahtuma. Tapahtuma, josta voisi vaikka tulla perinne.

 

Rakkaudesta, rajoista, rohkeudesta

Ensimmäinen kappale, eläimistä

Tunnistin kivun, kun luin kuvauksen rakkaan lemmikin hiipumisesta. Olenhan itsekin tuon kivun tuntenut – ei samaa, mutta samanlaisen.

Lemmikki tulee taloon pienenä, suloisena karvapallona, kasvaa tavoille, kiintyy laumaan ja oppii luottamaan. Jokainen pieni ystävä on omansa, jokainen suhde samoin. Täynnä kiintymystä ja joskus melkein palvovaa rakkautta. Tulkitsemme sen pyyteettömyydeksi, ehkä aivan oikeinkin.

Lemmikin aika on lyhyempi kuin ihmisen. Jäähyväiset tulevat aina liian pian.

Sitoutuminen vaatii siksi rohkeutta. Eräänä päivänä, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, on uskallettava luovuttaa.

Viisas tietää, että aika on rajallinen ja oivaltaa, että väistämätön on ajallaan hyväksyttävä. Mutta ennen sitä taipaleella on niin monta hyvää rastia, vastuun ottamiseen kasvattavaa, lämmintä ja hellää hetkeä, yhdessäoloa, välittämisen kokemusta, että leikkiin lähteminen on hyvä valinta. Rakkauden riskiarvioissa rakkaus lemmikkiin saa kaikki plussapisteet.  

Välikappale, luonnonvoimista

Suurten merien rannikoilla elämää säätää vuorovesi, vuoksi ja luode. Kun vesi nousee, pinta- ja pohjavedet syöksyvät kohti rannikkoa. Uimari liikkuu turvallisemmilla vesillä, sillä jos voimat loppuvat, nousuveden vesimassat työntävät kohti rantaa.

Laskuveden aikaan pintavesi saattaa nopeasti katsoen näyttää siltä, kuin se liikkuisi kohti rantaa, mutta pohjavirta vie ulapalle, voimakkaana ja arvaamattomana. Uimaan ei ole hyvä mennä, sillä virtaus voi viedä mukanaan. Vesi paljastaa meren pohjaa ja näyttää harvinaiset aarteet – mutta myös kaiken sen, minkä joku on halunnut kätkeä.

Toinen kappale, lähimmäisistä

Turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, pakolaiset, evakot, seikkailijat. Rajojen yli tulvivalla ihmiskansalla on monta nimeä ja lajia. Nimillä luokitellaan, kategorisoidaan, ärsytetään, liennytetään – tavoitteesta ja taustasta riippuen. Toistaiseksi useimmat nimet ovat olleet suomenkielisiä: voi olla, että ne eivät siirry muihin kieliin täsmälleen samansisältöisinä. Onneksi?

Ensin näkyvä kerros on kuin laskuveden pinta,  yksiselitteinen: viluisia, väsyneitä, reissussa nuhjaantuneita. Lähimmäisiä, joilla on hätä. Onko virran alla pohjavirta, joka viekin jollekin tuntemattomalle ulapalle, ankariin tuuliin?

Turvapaikanhakijaa ei voi ottaa lemmikiksi, luottaa siihen, että kulttuurit kohtaavat sopuisasti ja tulokas sopeutuu laumaan mukisematta. Turvapaikanhakija on aikuinen ihminen, jolla on jo oma kulttuurinsa, tapansa, perheensä. Sielu voi olla rikki, sydän lyö vielä kauan toisen maailman tahtiin.

Millainen on se rakkaus, jonka kohde on tuntematon lähimmäinen, joka tulee lähelle, paljaana, pelokkaana, epäluuloisena, pettyneenä? Lähimmäisenrakkaus, humaani asenne. Ellei rakkaus, niin ainakin rehellinen yritys oppia rakastamaan tai ainakin elämään sovussa rinnakkain.

Ehkä on hyväksyttävä sekin, että lähimmäisenrakkaudelle ei heti voi odottaa vastarakkautta. Tuskin kaikki edes haluavat ottaa meidän positiivisiksi tarkoitettuja ajatuksiamme ja tekojamme vastaan. Mutta isäntämaan kansalaisella tuskin on muuta vaihtoehtoa kuin lähimmäisenrakkaus. Silti: siihen saa sisältyä lujuutta ja rajojen asettamista.

Yhteen sopeutuminen on kuin vuorovesi, joka vuoroin peittää eroavaisuuksia, vuoroin tekee kipeitä paljastuksia. Pinnan alla voi olla terävä kivi, iholla vihlova meduusa. Jonakin päivänä voi olla parasta tunnustaa tosiasiat, kipeät.

Lähimmäisenrakkaus edellyttää rohkeutta. Kaikilta. 

Lopuksi pieni runo 

Syksy on matka ja mahdollisuus 

Tummuvat illat, yön hiljaisuus.

Sytytän kynttilän, lyhtyni valon

Taivaiset tähdet turvana talon. 

Myrskyjen, tuulien maailmassa

Lämmössä, suojassa kotoisassa

Kuuntelen tarinaa muukalaisen

Koskettaa sielua lähimmäinen. 

Kiitollisena

Kun tulee täyteen, ihanaan ikään

Ei hämmennä kukaan, ei mikään.

Voi vuotensa huoleti unohtaa

Ja tehdä – mitä ikinä huvittaa.

Vapaarouvana lupa on olla vaan –

Tai puuhasta toiseen porhaltaa.

Saat matkaasi lämpimän kiitoksen

Palkkio työstäs, sen tiedän, on vähäinen.

Kukaan Mailaa ei täysin voi korvata

Sydämen lämmöllä soittoihin vastata.

Oli asia tyhmä – tosityhmä – tai järkevä

Maila koskaan ei ollut kärkevä.

Olen aina ihaillut Mailan karismaa

Eikä eläke saa sille loppua tarkoittaa.

Mailan kanssa vielä me tavataan

Eivät ampujat unohda parhaintaan!

Maila Pynnösen eläkekahveilla 30.9.2015 SAL:ssa. 

Kukat ovat arkistokuva, mutta Mailan kukkapöytä oli täynnä värejä ja tuoksuja.