Mekkomeininkiä

Kevät tuli, ja lupaus kesästä. Katselin kaappiani ja totesin, että kaikki tamineet eivät enää ole uudenveroisia. Haalistuneet omia aikojaan, mokomat. Ompelin palttinasta uuden mekkosen.

Kevät meni, mutta kesä antoi odottaa itseään. Ompelin vielä toisenkin mekkosen. Jospa se houkuttelisi kesän… Ei siinä ollut taikaa. Vasta kolmas kesänvärinen mekkonen houkutteli helteen, mutta sitten oli jo tarvis varata mukaan koleina päivinä kesää odotellessa neulottu jakkunen, pikkumekon lämpökerros. Päivänsydän on vielä lämmin, mutta ilta viilenee nopeasti.

Tämä mekkojen määrä suhteutettuna hellepäivien tai edes kunnon kesäpäivien määrään – tiedän, jako ei mene millään matematiikalla tasan. Enkä edes yritä arvailla, kuinka vaarallinen huume kesämekot ovat. Talvi on pitempi, mutta siitä selviää vähemmällä. Loogista? Ei tietenkään!

Älkää sanoko, että pukeutuminen ei ole tärkeää tai sillä ei ole väliä. Tai jos sanotte, sanokaa se hyvillä mielin. Aina tulee tilanteita, jolloin tällainen lause on lempeintä ja tahdikkainta, mitä voi toiselle sanoa. Vaikka syyllistyisikin samalla sanomaan valkoisen valheen tai muunnettua totuutta.

Ystävä puhuu joskus ruumispeilistä. Siis sellaisesta, jossa ihminen näkyy kokonaan. Sellainen pitää hänen mielestään kaikilla olla. Ellei ole, se saattaa näkyä ihmisestä.

Pukeutumisella on merkitystä. Muodostamme mielikuvan persoonallisuudesta ulkoisen hahmon perusteella. Ensi vaikutelma on muoto, väri, kokonaisuus. Ihminen, jonka liikkuminen, passiivisuus tai eloisuus, asun liike vartalon liikettä myötäillen tai sitä vastaan, omat ja vaatteen värit, kaikki se näkyy ensin, sitten vasta tulevat silmät, hymy, käsien kieli.

Kun ensivaikutelma on saatu, vaatteilla ei ole sillä tavoin väliä. Mutta ensin on mekko, vasta sen jälkeen tulee tuntematon ihminen, johon mahdollisesti tutustun. Mekosta saan ensimmäisen vaikutelman. Mekko voi olla oven avaaja: yksi niistä maailman pienistä asioista, joilla saa keskustelun luontevaan alkuun. Loppuuko puhe siihen vai jatkuuko uskomattomiin sfääreihin – se on sitten jo kokonaan toinen juttu.

Pukeutuminen ja tyyli ovat eri asia kuin muoti. Kun on käynyt läpi minit ja maksit, opit ja popit, tietää jo omat ääriviivansa ja tuntee omat värinsä. Ja osaa pysyä siinä, mikä tuntuu omalta ja sopivalta. Vaikka joku väri tai kuosi ei olisikaan muotia, sen ei silti tarvitse olla tyylitöntä. Kun ihminen on itsensä näköinen ja sinut olemuksensa kanssa, se on kaunista ja sopivaa.

Kulunut kesä on tavallaan ollut armollinen, sillä helteet ovat olleet minimissä. Isot hikiset miehetkin ovat joutuneet kiskomaan vartalonsa suojaksi paidan ja jalkoihinsa sukat.

Siihen aikaan, kun ruuhkajuna oli lähes jokapäiväinen kulkuneuvo, opin rakastamaan jakkua. Jakkua, jonka saattoi pukea päälleen ennen kuin istui junan penkille, paikalle, jolla äsken ehkä oli ollut joku hikinen, paidaton wanna-be-adonis. Tai joku muu, lähes paidaton, mikroshortsinen. Tunsin, kuinka vaate varjeli yksityisyyttäni, ihoani. Olisin tarjennut vähemmälläkin, mutta sieluni ei. Olenko vanhanaikainen? Ehkä, mutta minä olen vanhanaikaisessa iässä. Kun minä olin lapsi, aikuiset lähtivät  kesälomalle popliinitakki päällä tai vähintään takki käsivarrelle laskostettuna. Suoja oli lähellä, yksityisyyden peite.

Sääli, että on meillä hellepäiviä ja aurinkoisia päiviä  kovin niukasti. Me emme ehdi tottua ja sopeutua lämpöön, eikä meille kehity kesäpukeutumisen kulttuuria. Me emme opi kukoistamaan emmekä näkemään kukoistusta toisissamme. Kesäistä  pukeutumiskulttuuria ei todellakaan ole se, että vain heitetään talvitamineet pois ja ollaan paljaaltaan kaikkien silmissä.

Kohta on taas talvi ja talvi on omalla tavallaan lohdullinen vuodenaika. Silloin kaikkien on pakko pukeutua, eivätkä pahimmat tyylikömmähdykset heti näy. Myöhäissyksykin on armollista aikaa: ulkona on niin hämärää, etteivät kaikki ongelmat käy silmiin.

Mutta vielä, vielä on kesää, vielä saa kukoistaa!

Minä-minä-maassa kaikki hyvin?

Syksy on tulollaan. Satoa korjataan. Se kylvö, joka tehtiin kevään vaaleissa, alkaa olla vaiheessa. Sirpit ja viikatteet heiluvat, juustohöylät säestävät.

Minä-minä-maan viisaat, Tiukkatissiset Tilmat ja Rohkiretevät Reiskat puolustavat reviireitään. Saa sitä leikata ja höylätä, mutta ei kiitos meidän tontilta. Puhe kaikuu ja kulkee ja harvoin kuulee repliikkiä, joka ei alkaisi Minä-minä-maan tunnussanalla MINÄ.

Kai sen niin pitääkin mennä ja kai se on hyvä. Niin kauan kuin jokainen MINÄ voi pitää kiinni omastaan, meillä on vielä hyvin. Ihanassa Minä-minä-maassa. Sitten, kun kaikkien on jaettava ja kärsittävä, tämä maa voidaan toivottavasti muuttaa Sinä-sinä-maaksi. Välissä on varmaan Mulle-mulle-sulle-mulle- no ehkä vähän sulle -maan hallintojakso.

Ne Minä-minä-maan mahtavat, joiden työnä oli kehottaa alaisiaan malttiin, ahkeruuteen, pitkäjänteisyyteen, kärsivällisyyteen, tuottavuuteen ja niin edelleen, ovat paenneet lämpimän auringon alle, pakoon verottajaa ja muita murheita. Eivät kaikki, mutta näkyvimmät, suositutkin. Onko tämä esimerkki, jota pitää noudattaa vai pitääkö kavahtaa?

Parantumattomana tunteellisena hupakkona olen sitäkin miettinyt, miten nämä pakolaiset pärjäävät ilman vuodenaikoja ja vuorokausien rytmiä, pohjoista valoa. Mutta sataa se lumi Sierra Nevadaan ja Sankt Moritzin rinteillekin, ei kai talvesta nauttimiseen pohjoista hiihtolatua tarvita. Yöttömästä yöstä voi nauttia piiitkään Ruijan tundralla, ilman puiden varjoja.

Hyvän veronmaksajan osa on Minä-minä-maassa todella helppo saavuttaa ja samalla voi olla ainakin vähän itseensä tyytyväinen. Muutama vuosi sitten laskin maksaneeni – tietoisesti – ainakin seitsemää erinimistä veroa. Todennäköisesti olin tiedostamattani maksanut leegion monia muitakin veroja. Niitäkö ne pelkäsivät, isot miehet? Ai, että jotakin saisi joskus jäädä omaan kukkaroonkin? Tuhlaavaisuuteen taipuvalle se on vaikeaa, kaikissa oloissa.

Mutta ehkä on hyväksi ollakin hiukan hullu, jos tänne jää. Avaapa minkä tahansa kanavan, ihan vaan vaikka ikiomat korvat ja silmät, Tilmat ja Reiskat rementävät omaa viisauttaan ja puolustavat omiaan. Vielä siihen on onneksi varaa Minä-minä-maassa.

Mitähän tästäkin tulee?

Otsikkokuvan puu on mukana ilman omaa syytään. Se on nähnyt monta lamaa ja muuta vaihetta, mutta pysynyt paikoillaan Minä-minä-maan kamaralla. Esimerkillistä sitkeyttä vai olisiko jääräpäisyyttä? Nopsajalkaisempi olisi jo?

Maan antimet

Ne kypsyvät taas. Maan hedelmät, talven varalle talletettavaksi.

Värit ja valo, joita tarvitsemme syksyn tummina iltoina, talven sydämessä, kevään kalpeisiin päiviin asti.

Ihanat apilat pientareella, matarat ja muut. Karusta kamarasta ponnistava lämmin punainen. Talletan sen, tarvitsen näitä värejä vielä.

Karhean harmaat oksat, hauraat ja lujat. 

Koskettavat metsässä samoilevaa, tavoittavat anorakin lievettä, antavat tukea askelelle, ratisevat jalan alla. Kun tulen talvella takaisin, tuskin tapaamme. Kesemmällä taas. Koeta pysyä pystyssä!

Kirkkaat pisarat lehdillä, kaste tai sade. Taivaan heijastuksia jokaisessa pisarassa, lääkettä kauneuden janoon. Jokaisena päivänä.

Jylhä rakka, pirunpelto. Sammaleen harmaat kukat kiven pinnalla. Ikuinen reitti, jolla on ollut kulkijansa jo ennen ihmisten aikaa. Vaalimisen arvoinen.

Pieni tupa, harmaantunut. Vieläkö porot ajetaan aitaan täällä, vieläkö vietetään ettone harmaiden hirsien suojassa, kamiinatulilla. Joku on jättänyt penkille taljan… 

Kelin aikana lumi yltää lähes laipioon asti, kun hiihdän ohi, en ehkä edes huomaa.

Tupasvillat, valkeat tuulessa, jänkhän ja korven rajan valkoiset viitat.

Hilla, lakka, valokki, muurain, metsän kuningattarella on monta nimeä. Sato on kohta kypsä, vielä muutama valoisa päivä. Päivänpaisteisen polun valo. Suo pitää kulkijan nöyränä, tuskin saan pohjaakaan peittoon.

Tasaiseksi nurmeksi muuttunut rantaniitty, puistoksi parturoitu metsä. Maa, joka kasvaa väyliä, lippuja, tiiauksia. Kahvilan tytön ystävällinen hymy ja iloinen rupattelu. Maa, joka kasvaa työtä ja uusia mahdollisuuksia. Tutun tunturin kupeessa, tutussa tuulessa. Täällä on tilaa kaikille.