Pohjakosketuksia

Jos olisin valinnut otsikkoni jenkkimaan bisnesoppaiden mukaan, viesti kuuluisi varmaan näin: tee työtäs laulellen, hyräily voi ehkä joskus riittää, ainakaan älä lakkaa hymyilemästä.

Jokaviikkoinen positiivisuusannos korostaa venymistä, jaksamista, hymyilemistä ja hyvää todistusta lähimmäisestä. Eikä ole pahitteeksi, jos siinä samalla voi fiksusti innovoida, uudistaa työtään ja tehdä itseään positiivisesti tykö. Viisi sanaa, joita ei koskaan saa sanoa, kolme sääntöä, joita ei pidä unohtaa, kymmenen kultaista ohjetta.

Konsulttisedät tietävät ja jakavat tietoaan. Jos olet aina raikas, rakastettava ja raadat muita enemmän… kukapa tietää. Eräänä aamuna heräät ja olet konsernin kallispalkkaisin johtaja. Ihanuutesi on huomattu, taitosi tunnustettu ja niin edelleen. Ja niin he elivät elämänsä onnellisina, hymykramppi kasvoillaan hamaan loppuun asti elleivät sitä ennen kuolleet tai simahtaneet äkilliseen burnoutiin.

Arki antaa toisenlaisia pohjakosketuksia

Muistatteko pikkupomon? Sen, jolla oli KIIRE. Aina niin kiire. Joskus teki mieli vaihtaa kadun toiselle puolelle, kun konttoripäällikkö porhalsi terhakassa etukenossa kokouksesta toiseen. Jos osuit kohdalle, saatoit saada varttitunnin esitelmän siitä, miten herralla itsellään oli niin kiire, niin kiire, taaskin ja tänäänkin – ei sekuntiakaan aikaa… Miten tavallisen arkisen kiireen voikin niin hekumallisen monisanaisesti kuvata ja kokea? Ja miten jostain aina löytyi aikaa sen kertomiseen?

Kuka uskoo, että jonkun erilaisen asian osaajana voisit täydentää oman yksikkönsä osaamistasoa. Eihän tuollaisen toisintaitajan tekemisiä voi kontrolloida? Mistä se oikeasti tietää? Jos se osaa jotain muuta kieltä kuin huonoa englantia, kuka pystyy valvomaan, että se puhuu oikeasta asiasta? Onko se ihan vaan ilkeyksissään opetellut muita juttuja kuin muut ihmiset? Vähitellen sitä alkaa oivaltaa, että ongelma ei ehkä olekaan osaajan osaaminen, vaan työtoverin heikko itsetunto. Onko siihen lääkettä?

Muistatko kollegan, jonka muisti jäi edelliseen työpaikkaan? Siellä tehtiin näin, miksi täällä ei tehdä samoin. Siellä kyllä osattiin hoitaa, tehdä, palkita – miksi et sitten mene takaisin.

Kaikilla muistin vangeilla on elinkautinen. Kun muistin jättiläiset laskeutuvat keinutuoli-ikään, he purkavat aktiivisuutensa, katkeruutensa ja kaikkitietävyytensä yhdistysten hallituksiin. Eikä muisti lopu eikä pomo pääse pomotuksestaan. Ennen meillä aina… Miksi mitään muuta tehtäisiin nykyäänkään – miksi muuten kukaan ei ole kiinnostunut näin mukavasta vapaaehtoistyöstä…

Nerous voi olla hyvin selektiivistä. Ei kuulu minun tehtäviini. Ei kuulu minulle. Ei näissä palkkaluokissa, ei kiitos. Jos se on tärkeää, mikset hoida itse. Sitä paitsi minun esimieheni on MM, ei siis NN.

Siinä ajassa, jonka spesialisti käyttää reviirinsä ja ainutlaatuisuutensa puolustamiseen, tyhmempi olisi hoitanut joutavan pikkuhomman pois päiväjärjestyksestä. Eihän se minulle kuulu, mutta kun se ei oikeasti ole mistään  poiskaan. Normaali asioiden hoitaminen ei valitettavasti aina ole hohdokasta, joskus se on silkkaa työtä, silkkoa sisältä.

Arjen pohjakosketuksista huomaa kasvaneensa aikuiseksi. Ei ole alaa tai ammattiryhmää, joka ei niistä kärsisi eikä paikkaa, jossa niistä pääsisi kokonaan eroon. Ei niin kauan, kuin asioita tekevät ihmiset. Laiskat, lahjattomat, loistavat, leijonat ja kyyhkyset. Ne, jotka aina tienneet, että äidin esiliinan alla on turvallista. En minä, mutta kun nuo muut. Kuka korjaisi peilin, siinä on vikaa.

Oikeilla ohjeilla pysyy pinnalla, vai pysyykö?

Todella menestyvät ja vaikutusvaltaiset ihmiset eivät koskaan tee näin tai sano noin tai valitse väärin. Heidän takaraivossaan takoa nalkuttavat viisi sääntöä, kaksitoista ohjetta ja kymmenen kieltoa. He pukeutuvat oikein, syövät hallitusti, osaavat olla empaattisia, sympaattisia. Heillä on menestyvä puoliso, kaunis koti, kohtuullinen golftasoitus, kauniit lapset, jotka tietävät, kuinka saa ja kuinka ei saa. Elämä hymyilee.

Konsulttisetien ohjeet ja esimerkit ovat iltasatuja aikuisille, illuusio paremmasta elämästä, jonka totuudellisuuden saa kyseenalaistaa. Vaikka joku nämä sadut totena julkaisisi.

Satuolennot eivät koskaan karauta kiville. Ei ikinä.

Oletko oman elämäsi Barbie? Tiedätkö, Ken olet?

Ehkä elämä satuolentona ei edes olisi hauskempaa.

Otsikkokuvassa kanavan portteja Reininmaalta. Jotta pohjakosketuksia ei tulisi, tarvittiin monimutkaista tekniikkaa. 

Minun ylpeyteni

Minulla on oma ylpeyteni. Sitä hyvin tavallista lajia.

Minä en haluaisi, että minun ylpeydestäni ja yksityisimmistä asioistani keskusteltaisiin julkisesti tai ”avoimesti”.  Se on minun juttuni, ei muiden.

Kun minä olin pieni, meidän luokalla oli tyttö, jonka kirjoitus oli kauheaa töhryä. Se oppi kyllä, mutta minä en tiedä, oppiko se tyttö ikinä esimerkiksi virkkaamaan tai neulomaan. Opettaja sanoi, että sen pitää antaa töhrätä, kun nykyään kuulemma ei saa enää poisopettaa vasenkätistä. Sille voi tulla puhevika. Vanhoina hyvinä aikoina se olisi pantu ruotuun.

Entisaikaan aikuiset kyllä saattoivat puhua seksistä ja muusta sellaisesta, mutta ne kuiskailivat ja vihjailivat tai olivat hiljaa. Sillä oli puolensa. Yksityisyyttä kunnioitettiin.

Helppoa ei ollut, kun joskus tihkui julki, että se ja se hakkaa vaimoansa tai kiusaa lapsiansa ja ryyppää perheen rahat. 

Turvalliseen kotiin ja vakaisiin ihmissuhteisiin kaikilla on oikeus. Kotietsintöjä ja tarkastuksia saa tehdä vain poliisi ja sekin luvan perästä. Hyvä niin.

Minä olen tehnyt työtä kaikenlaisten ihmisten kanssa ja meillä on sujunut ihan hyvin, vaikka yksityiselämässä on oltu erilaisia. Minä olen ylpeä kaikista kavereistani.

Puhutaan jo välillä jotain muuta.

Aamu

Ulapan viileä, karhea kosketus.

Ihoa polttaa kuin etäinen muisto.

Tarvitsen paljon ja sittenkin hiukan.

Valoa, tuulta, kimmellyksen.

Pilvien peiliin hetki, nopea piirtyy.

Luominen alkaa uudelleen.

Puut, ikuiset

Sunnuntaina luettiin profeetta Hoosean kirjasta. Ajallinen etäisyys on lähes kolmetuhatta vuotta, taival kirjoittajan luo ainakin yhtä monta kilometriä. Ankaran tekstin lopussa on suvanto, jonka voimallisina kielikuvina ovat puut. 

Libanonin setri, kaunis oliivipuu, kukoistava viiniköynnös, ikivihreä sypressi. Puut.

Mielikuva ajallisesti ja paikallisesti kaukaisista maista on karu, hiekkakiven keltainen, tuleentunut. Puut, profeettojen ajan metsät, kuinka tuuheita ne ovat olleet? Millaiselta on tuntunut niiden siimes, lempeä varjo polttavan auringon alla?

Puut. Ystävät, elämän kiinnekohdat. Puut, yhä edelleen tärkeät. Pihapuut, joiden turviin me rakennamme elämämme, metsät, joiden rauhaan voi samota.

Lapsuusikkunasta katselin honkapuun latvusta. Sen petäjän on aika vienyt, mutta yhä edelleen tuntuu hyvältä katsella, kuinka tähdet talvi-iltoina syttyvät taivaalle, kimmeltävät kotipihan puissa, oksien lomassa. Saada nukahtaa puiden suojaan, turvaan.

Harmaatakkinen vaahtera on meidän öljypuumme. Sen sato on kuorma kahisevia lehtiä, sen oksiin kasvaa karaktääriä ja karhea pinta vanhenee kauniisti. Kesän varjot tihenevät pihanurmella, vaahteroiden alla. Samaa tunnetta ei tuo koivupuu eikä korkeuksia hapuileva, levoton haapa. 

Mökkirannan tervaleppien kanssa olemme vieläkin hieman seurusteluvaiheessa: pitäisikö minun oppia pitämään teistä, te kiiltävälehtiset keikarit vai jatkaa epätoivoisia yrityksiäni juurruttaa tähän maastoon tammia, vaahteroita, pähkinäpensas. 

Metsä kehystää mielenmaiseman. Metsä, ikuinen. Tumma, syvä vihreä, joka kaukaisuudessa taittuu siniseksi ja sulautuu jossain katseen tuolla puolen taivaaseen. 

Hongistoiset harjanteet – kiitos sanoista, Aleksis Kivi – jotka rajaavat maan ja taivaan. 

Ihmisen lämmössä

Elämän voima on läheisyydessä. Taidossa olla ihminen lähimmäiselleen.

Vanhan kirkon penkissä istuttiin lähekkäin. Ei ollut lämmityslaitetta, ei  nokista kamiinaakaan, ikkunoissa vain yhdet ruudut ja hirsien raoista huokui pakkasella sisään kylmää. Joku varakas emäntä saattoi kätkeä helmojensa alle savesta valetun lämmittimen, jonka sisällä paloi kynttilä. Kynttilöihin ei kaikilla olisi ollut varaa, jos sellaisen olisi jostain voinut ostaakin, pimeän ajan askareissa sinniteltiin nopeasti palavan ja nokisen pärevalkean turvin.

Aikakirjoihin ei kuitenkaan ole tallentunut, että olisi kylmää valitettu.

Jokainen tupa oli talvella kylmä ja kolea, vaikka tuli tuvan muurissa paloikin. Talvi oli pomppatakkien ja pässinpökkimien aikaa, piti osata pukea, ettei palellut. Ja kyllähän ankarassa työssä karaistui ja oppi kestämään kylmää. Kirkon penkissä istuttiin tiiviisti vierekkäin, ihminen toisen ihmisen lämmössä. 

Lämmitetyissä, kuivissa huoneissa elävän on vaikea kuvitella entistä. Sillä se, mikä tulee iholle, on erilainen tunne kuin se, joka ennen tunkeutui sieluun. Se, että me yhä olemme toisistamme riippuvaisia, tarvitsemme toistemme läsnäoloa, on onneksi jäljellä.

Läheisyys on aitoa rakkautta. Pariskunta kulkee hellästi vierekkäin, mies vaimoaan huomaavaisesti luotsaten. Vasta läheltä näet, että yhteiset muistot ovat jo hiipumassa. Nuoren kihlatun, suloisen morsiamen lemmikinsininen katse, joka kerran hurmasi ja sai hullaantumaan, harhailee jo muiden ulottumattomissa. Muisto haalistuu niin kuin kiiltokuva vanhassa vihkossa, elämän tuuli repii lemmikeistä hennoimmat kukkaset. Rakkaus on muuttunut huolenpidoksi, mutta yhä se on vahvana tallella.

Kosketusta, ihmisen lämpöä me tarvitsemme koko elämän. Aitoa, rehellistä halausta, hellää silitystä. Kosketusta sanoilla ja teoilla.

Pian on juhannus. Ajatelkaa, sanokaa kauniita ajatuksia.