Vaahterapuu

Vaahterapuu, herättää ajatuksia.

Pilvi kulkee pihapuun oksien taitse. Valkoinen poutapilvi sinisellä kevättaivaalla. Vaahtera on täydessä kukassa, suloisen vihreä ja kevään huumaa tuoksuva, toivoa tulvillaan.

Nurmella vaahteran varjossa kurottelevat aurinkoa kohti tulppaanit, lehtien muodostama malja on avautunut, viimeisen kukoistuksensa riettaasti paljastaen. Tulppaanilla, vuoden, kahden kukalla on jo kiire, elämän viimeinen hehku.

Vaahterapuu on ollut paikoillaan yhtä kauan kuin tämä talokin, varmaan kauemminkin. Mutta puillakin on kohtalonsa ja muutaman päivän kuluttua sitä ei enää ole. Ammattimainen puunkaataja poistaa pihan mittasuhteisiin nähden aivan liian suureksi kasvaneen jättiläisen.

Pihapuun lehdet eivät enää ehdi kasvaa täysimittaisiksi, puu ei enää varjosta pihaa kesäisinä päivinä, punaisten ja keltaisten lehtien jokasyksyinen ryöpsähdys jää pois. Miten korkealle villiviini olisi kivunnut, jos se olisi voinut jäädä vaahteran oksille seikkailemaan? Vanhaa naapuria voi tulla ikävä.

Kill Your darlings, tapa rakkaimpasi, neuvotaan kirjoittajaa. Luovu siitä, johon olet kiintynyt, tapa pois se, josta tulee maneeri tai turha toisto. Kirjoita ensimmäinen kappale ensin, pudota se pois, kun juttu on valmis. Pääset suoremmin asiaan. Luovu sumeilematta, tee työsi niin kuin ammattimainen puunkaataja. Viritä liinat ja telineet, kaada pois, karsi rönsyt ja heitä oksat silppuriin. Anna liian suureksi, väärään suuntaan venähtäneelle katkaisuhoito, lopullinen tai osittainen.

Villiviini rönsyilee korkealla.

Hylättyjä ajatuksia tulee harvoin ikävä. Joskus niitä tallettaa välivarastoon, vain huomatakseen, että välivaraston olisi voinut tyhjentää roskakoriin jo ajat sitten. Maailma muuttuu ja ajatukset elävät, tulee uusia ajatuksia niin kuin lehtiä vaahterapuuhun. Ne kukoistavat, hehkuvat, maatuvat. Jos niissä on jotain, ne versovat uutta ja niistä kasvaa taimia, joita taas ajallaan koulitaan ja karsitaan.

Joskus opiskeluaikana löysin kurssikirjan antikvariaatista. Ensimmäinen omistaja oli alleviivannut sinisellä, seuraava ilmeisesti punaisella, joku oli kommentoinut lyijykynällä. Kaikki oleellinen oli alleviivattu: en muista, oliko kakkossivun tekstikään säästynyt kynänvedoilta.

Hyviä ajatuksia ei kannata alleviivata kirjan sivuille. Usein ei edes voi alleviivata, kun lähteenä on lainakirja, palautettava arkiston aarre. Revin paperista suikaleita, sijoitan suikaleen sivujen väliin, kirjoitan ehkä pienen muistiinpanon paperiliuskaan ’täällä virsikirja’ ja työn loppuvaiheessa tärkeimmät lähteet tursuavat paperisilppua. Lopuksi ne nykäistään irti ja kirjat palaavat paikoilleen. Kun seuraavan kerran suunnistan samalle lähteelle – parhaille kirjoille käy joskus näin – liuskat asettuvat eri kohtiin.  Jokaisella työllä ja ajatuskuviolla on omat lainalaisuutensa.

Vanhan vaahteran runko on rosoinen, oksisto avautuu kohti taivasta. Pintaparkki elää valossa, heijastaa ruskaa ja harmaata ja muuttuu illan hämäränä hetkenä lähes violetiksi. Kuoren alla on kova, vaalea ydinpuu, käsintekijän aaarre.

Laatikossani on vaahterapuinen helminauha, aikoinaan käsityönäyttelystä ostettu. Se ei ole pelkkä koriste, vaan muisto. Vanha mies, virolainen, puolusti Suomea ja joutui sodan jälkeen sovittamaan tekonsa vankileirillä. Siellä hän askarteli puusta helmiä, vaatimattomin työvälinein. Suomen suvessa hän muisti vanhat kädentaidot ja rakensi kauniita helminauhoja ja myi ne hinnalla, joka sai ostajan nolostumaan. Mestari on edesmennyt, uusia helmiä ei enää kukaan tee.

Pihavaahteran rungosta tuskin löytyy helminauhoja, toivottavasti jotain muuta kuitenkin.

Tulppaanin sipuleita istutetaan syksyllä taas uusia.

Tyhjä

Pesänrakentaja löysi paikan liiterin seinustalta. Asukkaat ovat muuttaneet. 

Paikka vapaana, tilaa tarjolla.

Työ, jonka kanssa elin puolitoista vuotta, valmistuu. Vielä muutama hermostuttava päivä odotusta ja sitten, se on valmiina. Tuntuu tyhjältä. 

Toisinaan, kesken kaiken, pullahtaa mieleen epäilys: olikohan se kohta sittenkään oikein, muistinko, osasinko? Kun työ on valmis, se on valmis, kaikkine virheineen ja vajavaisuuksineen. Tätä se on joka kerta ja aina se on yhtä kamalaa. Jotain varmaan on jäänyt, jotain aina jää, mutta ehkä niin käy joskus muillekin.

Kieloja ne ovat, täynnä tunnetta, vaikka ei vielä kukassa. 

Olen yhdistänyt järkeä ja tunnetta. Rationaalista ja emotionaalista. Jokaisella aiheella on särmänsä, sanoilla olen veistänyt näköistä kuvaa, mutta tunnistaako lukija saman kuvan? Jokainen kirjoittaa, paitsi aiheensa kuvaa, myös omaa kuvaansa. Näin olen tälle palstalle kirjoittanut ennenkin.

Kaksi asuntoa, toinen niistä on jo aktiivikäytössä. Yksiöistä on pulaa. 

Kun jokin loppuu, paras lääke on aloittaa uutta. Näin meitä on aina neuvottu.

Kun jokin loppuu, on hetki tyhjää ja taukoa, ajatus on marto eikä mikään lähde itämään tai kasvamaan. Tyhjää tilaa ajatusten tilalla, ensin pitää sopeutua, odottaa.

Matka on tehty, kirjat järjestetty hyllyyn, ylimääräiset printtipaperit pakattu pois, loppuiäkseni minulla on kauppalappuja, joissa vain toisella puolella on jotain tekstiä. Hyvä niin, ei näin tyhjällä päällä kannattaisi lähteä edes maitokauppaan. Kun vaan muistaisi kirjoittaa muistiin.

Vaahtera on oikeasti vahtera, vaakunapuu. 

Samaan aikaan toisaalla: kevät on tullut. Maa versoo vihreää, työhuoneen ikkunan alla keinuvat tuulessa tulppaanien kukat, puut puhkeavat lehteen, vaahtera tuoksuu. Vieläkö pikkutytöt tähyilevät järvelle ja odottavat jäiden lähtöä? Siitä tiesi, että kevät tulee ja saa lähteä kouluun polvisukissa. Vieläkö niillä on polvisukat?

Tuoksut vanamon ja varjot veen...
Runonsäkeiden voimaa ei kannata aliarvioida.

Ne puhkeavat, kohta.

Sade, musiikki

Kuuntelen Klassista. Jouset ja puhaltimet vuorottelevat, sitten rummuniskuihin kertyy voimaa ja kepeän iloittelun tilalle tulee ryhtiä. Hengästyttävä vauhti muuttuu rauhalliseksi tunnelmaksi, taas kohoaa jousien tuulenpuuska, sen jälkeen levolliset laineet vaeltavat musiikin pinnalla… Sade äänien maailmassa ryöpsähtelee, tyyntyy, aavistelee, arvaa, aloittaa uuden nousun…

Jos tämä kaikki olisi värejä tai puhetta, minulla olisi tarkat sanat ja osaisin kertoa siitä, mitä koen ympärilläni. Musiikilla on oma kielensä. Andantet, adagiot, lento prestot ja muut, tunnistettavissa latinan tunneilla opituista sanoista ja kauniin soljuvia kuin pienet melodiat. En silti tiedä, osaisinko yhdistää oikeat sanat oikeisiin tempoihin.

Kaikkea ei voi tietää. Kukaan ei tiedä kaikkea. Oleellista ei ole tietää, vaan osata rehellisesti myöntää, ettei tiedä ja uskaltaa kysyä. Ja sitten, käsitellä tieto.

Oleellista on myös tulkita vastaukset. Yksi sanoo aina jotain, sanoakseen, toinen ei puhu, koska pelkää, ettei se sittenkään mene oikein. Jälkimmäiseltä saa parhaan tiedon, kunhan sen osaa suostutella esiin.

Sade kattaa koko taivaan harmaaseen vaippaan. Pihan lätäköissä väreilee. Nurmikko vihertyy. Tämä on kevätsadetta, joka tuo kesän taas askelta lähemmäs. Ulkotöitä ei juuri nyt voi tehdä.

Kuuntelen musiikkia, kauniita ääniä, pianoa, joka laulaa ja tarinoi kuin puiden oksilta sateen jälkeen putoavat pisarat, kun pieni tuulenvire niitä tanssittaa.

Musiikki on ympärilläni, koneen toistamana, näkymättömänä. Paha ja varottava sana tässä yhteydessä olisi äänikulissi. Parempi voisi olla ääniympäristö, miltä maistuisi melodiasisustus? Ei sentään. Musiikki on niin kuin sade, viipyvä, vaihteleva, hyvää tekevä. Miksi kaiken pitäisi olla selitettävää?

Musiikki on myös kauniita, taidokkaita esineitä, niin kuin prahalaisen viuluntekijän tuotteet. Niiden näkeminen ei ole enää välttämätöntä, mutta tavoittelemisen arvoista.

Kurssi se on …

… törmäyskurssikin.

Se ui syvässä vedessä, ääneti ja melua itsestään pitämättä. Kun ajolinjamme risteävät, olen törmäyskurssilla. Kiinni ja karilla. Lastut lentävät, vesi roiskuu, tulee kolhuja.

                      Ei puhettakaan diplomatiasta, keskustelusta tai sovittelusta. Ei ja vielä kerran ei.

Oma syysi, miksi törmäilit. Olisit ottanut selvää. Mistä? Miten? Niin, mutta: olisit ottanut selvää. Kaikkeen ei ole kompassia.

                      Kun on kyse byrokratiasta, törmäyskursseja on vaikka kuinka monta: Järjestelmiä, joissa anotaan, pyydetään, haetaan. Poltetaan aikaa ja voimavaroja, annetaan ajan kulua ja laskun kasvaa, vaikka lopputulos olisi ollut itsestään selvä heti ensimmäisen yhteydenoton aikana. Pitää sietää pomotusta ja pitää osata olla (näytellä) nöyrää.

                      Jos urakka kusee, sitä sanotaan fiinimmällä kielellä tuottavuuden äkilliseksi alenemiseksi. Yhtä paljon se kaikilla tavoilla sanottuna keljuttaa.

… konkurssikin.

Putkimies oli varmasti pätevä. Kurssin käynyt, nimittäin konkurssin.

                      Onko se siitä sitten jotain oppinut, on eri asia ja tavallisen hanankäyttäjän mahdotonta tietää, ennen kuin työ on tehty. Toimiiko vai vuotaako, tiedetään vasta sitten, kun perävalot eivät enää näy.

                      Ei silti, ei kaikkien putkimiesten kanssa ongelmia ole ollut. Kunpa niiden äänestä kuulisi, onko puhtaat jauhot ja missä.

… täydennyskurssikin.

Elämä opettaa, joka ikinen päivä.           

                      Taas eletään niitä päiviä, jolloin huomaa, ettei mikään kurssi, jonka elämänsä aikana on käynyt, ole valmentanut juuri tähän. Elämä on oppimistapahtuma. Tässä iässä.

Kaikista ei ole pakko tykätä.

                      Kaikista ei koskaan tule sydänystäviä. Eikä pidäkään, sieluansa jokainen jakaa harkiten. Aina on ihmisiä, joiden kanssa asialliset välit ovat käypä tavoite. Se, että ei käytetä luuvitosta eikä yläfemmaa, vaan hoidetaan asialliset hommat asiallisesti ja liikoja tunteilematta. Kun saadaan homma pois päiväjärjestyksestä, huomenna ei enää tarvitse veljeillä.

                      Kaikkien kanssa ei voi jakaa samaa arvomaailmaa, intohimojen kohteita ja hämäriä tunnelmia. Mutta sittenkin. Voi sanoa päivää, vaikka ihan tavallinen kiitos hyvää riittääkin kuulumisiksi.

                      On tässä vielä kurssia käytävänä. Kaikilla.