sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Sammatin Kirkossa 7.6.2015

Arvoisat juhlavieraat, sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet

Tahtotila, yhteisön oma tila, tunnetila…

Sammatin Kirkon Kirja hahmottelee historiaa ja tavoittaa nykyhetkeä


Sammatin kirkko täyttää tänä suvena 260 vuotta. Mutta 260 vuotta on pitkä aika, enemmän kuin neljännesvuosituhat. Se ei ihan heti yksiin kansiin suostunut.  

Ensimmäiset ajatukset Sammatin Kirkon Kirjan kokoamisesta tulivat mieleen kirkon ristikonkilla seisoessa, tiekirkon kävijöiden kanssa kirkosta ja sen vaiheista puhuessa. Haluttiin kuulla ja lukea lisää. Kirkosta on monta tarinaa ja niistä sai alkunsa moni antoisa keskustelu.

Kirkon kehitys ei ole pelkästään rakennuksen historiaa. Sammatin kirkon aika on aikaa, jolloin suomen kieli kehittyi sivistyskieleksi, sammattilainen yhteisö kehittyi ja vahvistui, elinkeinorakenne monipuolistui. Saatiin puhelin ja sähkö.

Sammatin kirkon kertomus on kertomus tahtotilasta

Sammattilaisten toive omasta jumalanpalvelushuoneesta on elänyt pitkään. Ensin piti lähteä kirkkoon Lohjalle. Lähdettiin ainakin silloin, kun tiedettiin, että päästäisiin sekä jumalanpalvelukseen että markkinoille. Sitten saatiin oma, niin sanottu kylmä kirkko, jonka yhteydessä ei ollut hautausmaata. Missä se on ollut ja millainen se on ollut, onko se ollut, siitä on vain arvauksia ja oletuksia.

Historioitsija Tuomo Tukkinen on miltei pahoillaan siitä, että sammattilaiset ovat olleet sopuisia. Mitään rettelöitä ei ole tallentunut aikakirjoihin – jos olisi, pöytäkirjoihin olisi merkitty varmaan myös tappelun  tapahtumapaikka, ja siitä olisi voitu päätellä, missä ensimmäinen kirkko on seisonut. 
Toisesta kirkosta tiedetään jo enemmän.

Historian työtapoihin kuuluu etsiä vuosilukuja ja numeraalisia kiinnekohtia. Niiden avulla suunnistetaan aikakausien läpi. Mutta vaikka ensimmäiset vuosiluvut ovatkin vain viitteellisiä, on tärkeää oivaltaa, kuinka tärkeä tavoite oman kirkon saaminen on sammattilaisille ollut. 

Sammatin kirkko on yhteinen tila 

Kun tämä kirkko vuonna 1755 valmistui, kirkkosali on varmasti tuntunut todelliselta temppeliltä, edellisessä kirkossa kun oli tilaa pienehkön hirsimökin tai kaupunkikaksion verran tilaa. Kirkon seinät olivat uutta hirttä, saarnastuoli kierrätetty edellisestä kirkosta, samoin osa ikkunalaseista.

Sammattilaiset, niin kuin muutkin suomalaiset, velvoitettiin käymään säännöllisesti kirkonmenoissa. Jokaisella oli määrätty paikkansa ja niin oli helppo tarkistaa, kuka oli kuuliaisesti taivaltanut sanankuuloon. 16 killinkiä sakkoa, jos istut väärällä paikalla!
Istumajärjestystä ei koskaan ole kumottu.

Seurakunta vastasi monista sellaisista asioista, joista nykyään yhteiskunta pitää huolen. Koulutus lienee näistä tärkein. Kirkko kantoi huolta lukutaidosta – aikana, jolloin mahdollisuuksia lukutaidon käyttämiseen oli hyvin vähän. Tärkein tavoite taisi olla virrenveisuu, mutta virsikirja oli kallis opus, tuskin sitäkään aluksi ihan kaikilla oli.

Kirjoitustaito oli harvinaisempi, mutta jokainen isäntä osasi kyllä veistää puumerkkinsä hirrenpäähän. Se oli arkitaito, muiden nimikirjoitusten kanssa saattoi olla ongelmia. Jos sammattilaiset eivät olleet parhaita lukijoita, syynä saattoi olla se, että elämä edellytti erilaisia taitoja kuin jumaluusoppinut kirkkoherra. Sammattilaisilla on aina ollut osaamista, jolle on ollut tarvetta.

Kirkossa käyminen oli muutakin kuin vain jumalanpalvelukseen osallistumista . Kirkossa oli musiikkia, valoa, opettavaisia puheita, sillä papin tehtävä oli päästää ihmiset pirun juonista. Kirkon kuulutukset olivat viikon tärkein uutislähetys.
Oma kirkko ja siihen liittyvä säännöllisyys loi yhteisön, joka oli valmis puolustamaan oikeuksiaan, kun siihen oli tarve.

Tämä on Elias Lönnrotin kotikirkko


Elias Lönnrot (1802-1884) palasi eläkevuosinaan lapsuusmaisemiinsa. Hän muutti Nikun taloon samaan aikaan, kun kappeliseurakunnan tulevaisuus oli uhattuna. Professori ja kanslianeuvos johti sammattilaisten taistelua kappelioikeuksien puolesta.
Ensimmäiset Sammatin vuodet olivat perheen onnellisimpia.

Lönnrot oli mesenaatti, joka uhrasi varojaan ja energiaansa kirkon hyväksi. Lahjoista sammattilaisille läheisin lienee Thekla-tyttären muistoksi lahjoitettu alttaritaulu.

Elias Lönnrot oli – toisin kuin useimmat aikalaisensa – matkustanut Suomen maassa. Lönnrot oli vaeltaja, joka tapasi kansanihmisiä, krouvareita, virkamiehiä ja pappeja. Hän kävi aina myös jumalanpalveluksessa. Vuonna 1828 Heinolan kirkossa käytyään hän oivalsi, että käynti saarnastuoliin tulisi Sammatissakin järjestää sakariston kautta. Ideaan hän palasi 1879, kun hän yhdessä sammattilaisten toteutti kirkon korjauksen.

Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot oli virsikirjakomitean jäsen ja hänen ansiostaan suomalaisilla on käytössään suomalainen virsikirja. Lönnrotin virret ovat hengellisiä dokumentteja, ne kertovat suomen kehittymisestä ja samalla ne ovat hienoa runoutta.

Lönnrotin kirjallinen tuotanto hakee vertaistaan monipuolisuudessaan ja laaja-alaisuudessaan. Lönnrot kirjoitti ja julkaisi paljon ja kaikilla Lönnrotin teksteillä on ollut joku tavoite, tarkoitus. Turhaa sanahelinää ei hänen  tuotannossaan ole.

Joskus tuntuu, että tutkijat ovat virsikirjaan asti päästessään jo niin uupuneita, että virsien analyysi jää melko vähälle. Olisi mielenkiintoista pohtia paitsi virsien hengellistä ja runousopillista sisältöä, myös sitä, millaista yhteiskuntaa ja maailmankuvaa ne heijastavat.

Tuomarien virsi, kuuromykkäin virsi, palvelusväen virsi, parantumattomasti sairaan naisen hyvästijättövirsi, lasten virsi, jossa korostetaan kuuliaisuutta. Kaikki Lönnrotin ehdotukset eivät päässeet virsikirjaan, mutta se ei vähennä niiden kiinnostavuutta.
                     
Vuoden 1886 virsikirja – joka siis on Lönnrotin virsikirja – on suomalainen, suomalaisia varten koottu ja muokattu. Jos Kalevalan – jonka Lönnrot kirjoitti 32-vuotiaana - ensi painokseksi riitti 500 kappaletta, virsikirjasta tuli kirjapainotaidon kehittyessä ja varallisuuden lisääntyessä joka kodin kirja.  

Elias Lönnrot on virsillään tavoittanut ja tavoittaa yhä moninkertaisesti enemmän suomalaisia kuin millään muulla työllään. Tässä kirkossa Elias Lönnrotin virret elävät, sillä tämä kirkko on suomalaisten virsien henkinen ja hengellinen koti. Täällä hän kohtasi ne ihmiset, joille hän virtensä kirjoitti.

Kirkolla on tila sydämissä


260 vuotta on tuonut muutoksia. 30 verotalon voimin pystytettyä kirkkoa on kohennettu monta kertaa, vaikka perusrakenne onkin osoittautunut kestäväksi. Lönnrotin tuella tehty vuoden 1879 korjaus, sillä silloin kirkkosali sai lähes nykyisen ulkoasunsa. Parannuksia ja uudistuksia on ollut säännöllisesti senkin jälkeen, kirkkoa on pidetty ajan tasalla, korjausvelkaa ei ole kertynyt.

Kirkkomaalla näkyy perheiden ja sukujen historia, aito juurevuus. Monien sammattilaisten sukujen historia on alkanut jo ennen edellisen kirkon aikaa. Dokumentteja, kiveen hakattuja, voi lukea kirkkomaan paasista.
                     
Sammattilaiset tekevät edelleenkin tekoja oman kirkkonsa hyväksi. Täällä näkyy sammattilainen kädentaito, monilta vuosisadoilta. Korjaustöissä ovat ahertaneet pitäjän osaavimmat ammattimiehet.
Kirkkoa on aina arvostettu ja sillä on paikkansa sammattilaisessa sielussa.

Tämä työ on ollut hyvän mielen tila

Sammatin Kirkon Kirja lähti painoon Vapun jälkeisenä maanantaina.
Suuntaan ja toiseen lepattava paperikasa muuttui painossa vedokseksi ja samalla alkoi toivo elää siitä, että ehkä se sittenkin kirjaksikin muuttuu. Heikki Marjanen oli mukana alusta loppuun, neuvonantajana, asiantuntijana, tukena, kiitos siitä.
                     
Se, mikä juuri tässä työssä on ollut ainutlaatuista, on kannustava asenne. Sammattilaiset ovat pidättyväisiä, eivätkä mielellään puhu henkilökohtaisista asioistaan, mutta apua ja tukea on riittänyt.

Unto Voutilainen on avannut pappilan oven ja huolehtinut siitä, että viileässä kansliassa näkee ja tarkenee. Heikki Orama neuvoi eteenpäin musiikin polulla. Henna Tuomola piirsi valokuvien ja luonnospiirustusten avulla kirkon pohjapiirroksen. Helena Juvankoski, Sammatin samaani oli mukana kannustamassa, rohkaisemassa ja tukemassa siinä vaiheessa kun tuntui, että mustatakkiset historian veijarit jyrää yksinkertaisen isoäidin.
                     
Isoon työhön tarttuminen on aina riski, uhkayrityskin. Mutta juuri nyt, julkistamistilaisuuden mielentilassa tuntuu siltä, että riski kannatti ottaa. Kaikkea ei ole kerrottu, seuraaville kirjoittajille jää ideoita ja ajatuksia. Paljon suurempi riski olisi, jos Sammatin kirkon ja seurakunnan ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa ei tunnettaisi tai tunnustettaisi tai jos tämän kirkon piirissä tehtävä työ ei jatkuisi. Tämä kirkko ja seurakunta tarvitsee lujaa jatkuvuutta.  Valot eivät saa sammua.

Uusi Suomalainen Wirsikirja. Armossa asetetun Komitean Toinen ehdotus. Turku 1871
534 Opistoa avattaissa

Meit’ auta, Isä armias,
Sä Luoja, elon lähde,
Noudattamaan sun tahtoas
Hyvyytes suuren tähden
Kristillisissä avuissa,
Kans tiedoissa ja tavoissa,
Rauhassa, rakkaudessa.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Sammatin Kirkon Kirja


Sammatin kirkko täyttää tänä kesänä 260 vuotta.
Kirkon tarina on kertomus sammattilaisesta työstä, uskollisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Sammatin Kirkon Kirja kertoo tätä tarinaa.

Toiveena ja tavoitteena oma kirkko

Nykyinen kirkko on useimpien historioitsijoiden mukaan Sammatin kolmas. Ensimmäisen kirkon koko, paikka ja muut ominaisuudet ovat jääneet arvoitukseksi, toisesta tiedetään jo hieman enemmän.
Mikä sitten on tärkeintä? Löytää tarkkaa tietoa vai oivaltaa, kuinka tärkeää oman jumalanpalvelushuoneen saaminen on ollut sammattilaisille.
Kun kirkko saatiin, siitä huolehdittiin, voimien ja varojen mukaan.

Sammatin Kirkon Kirja

Sammatin Kirkon Kirja vastaa niihin kysymyksiin, joita tiekirkon kävijät ovat esittäneet. Se on kokonaisesitys, joka kertoo Sammatin kirkon vaiheista ja kirkon liepeillä eläneistä sammattilaisista.
Tarinat ovat kiinnostaneet ja niitä on haluttu lukea lisää. Nyt kertomuksia on tallennettu Sammatin Kirkon Kirjaan. Kirjan on koonnut Liisa Laurila ja sen kustantaja on Sammatin alueseurakunta, edustajanaan aluepappi Heikki Marjanen.  

Elias Lönnrotin kotikirkko

Elias Lönnrot (1802-1884) palasi eläkevuosinaan lapsuusmaisemiinsa. Hän muutti Nikun taloon samaan aikaan, kun kappeliseurakunnan tulevaisuus oli uhattuna. Professori ja kanslianeuvos johti sammattilaisten taistelua kappelioikeuksien puolesta.
Lönnrot oli mesenaatti, joka uhrasi varojaan kirkon hyväksi. Näistä lahjoista sammattilaisille lienee läheisin Thekla-tyttären muistoksi lahjoitettu alttaritaulu.
Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot oli virsikirjakomitean jäsen. Hänen ansiostaan suomalaisilla on käytössään suomalainen virsikirja. Lönnrotin virret ovat hengellisiä dokumentteja, samalla ne ovat hienoa runoutta.

Kirkko on osa perheiden ja sukujen historiaa  

Kirkolla ja seurakunnalla on ollut tärkeä rooli sammattilaisessa elämänmuodossa. Kirkkomaalla näkyy perheiden ja sukujen historia, aito juurevuus.
Sammatin kirkossa vietetään sunnuntaina 7. kesäkuuta 2015 kello 13  Sammatin Kirkon Kirjan julkistamistilaisuutta.
Julkistamistilaisuus on kaikille kiinnostuneille avoin. Tervetuloa Sammatin kirkkoon ja kahveille seurakuntataloon. Jatkossa kirjaa on saatavana mm. tiekirkosta.

Liisa Laurila: Sammatin Kirkon Kirja,  2015.
191 sivua, kuvitettu. Myyntihinta 25 euroa, sis alv.
Kustantaja Sammatin alueseurakunta.
Saatavana Sammatin seurakuntatalolta ja tiekirkosta.


tiistai 2. kesäkuuta 2015

Vaahterapuu II


Aamukahdeksalta autot tulivat talon eteen. 
Hetken tuumaustauon jälkeen brasilialainen metsuri – pitäisikö sanoa puunkaataja – kiipesi sahoineen katolle, toinen kaveri tuli mukaan auttamaan. Kolmas otti vastaan maahan putoavaa tavaraa. 

Piikikkäin tolppakengin varustautunut kaataja kiipesi puuhun, katkaisi oksan toisensa jälkeen, pudotteli ne maahan ja siirteli työn edetessä köysiään. 

Puu harveni tasaisesti, oksat kertyivät pihalle. Pihaan tulee enemmän valoa. Lentokoneiden hahmot eivät huku oksistoon. Millaiseksi pihan äänimaailma muuttuu? 

Kymmenen aikaan saha ulvahti viimeisen kerran, paksu rungontynkä kaatui ja kantoa viimeisteltiin. Jälkisiivous sujui tyylikkäästi, haravalla ja lehtipuhaltimella. 

Was it difficult? 

Quite normal, vastasi brasilialainen.







Ainoatakaan linnunpesää ei oksistosta löytynyt. 



maanantai 1. kesäkuuta 2015

Oikeasti minä olen


Kun pieni tyttö saa riittävän annoksen prinsessasatuja ja röyhelöitä, hän tietää itsekin olevansa ihan jotain muuta kuin on.
Jos tarina jatkuu, miten se jatkuu? Onko isä vallasta syösty komea kuningas, viattoman lapsen kaapannut rosvo vai sikopaimen, joka rakastui ihanaan kuningattareen? Onko äiti Kunigunda vai Pahatar vai Tuhkimo? Mielikuvitusleikin pohjalle katsova voi nähdä liiankin tarkan kuvan todellisuudesta.

Oikeasti minä olen … millaisen kohtalon päälle aikuisen pitää liimata peitetarina? Miksi?

Vanha, köyhä nainen puhuu auki ahdistustaan. Me olemme kyllä oikeasti aatelisia, niitä rikkaita, mutta näin tämä elämä on mennyt. Ei ne tiedä, ei kaikkea.
Ulkopuolisen oli vaikea nähdä, mikä juuri siinä elämässä olisi ollut pielessä. Tavallista, vaatimatonta, kyllä, mutta aika moni toive oli toteutunut ja rehellinen työnteko tuonut – ellei rikkautta, niin turvallisen elämänillan.

Minä olisin nuorena voinut – päässyt – saanut – mutta kun tämä, tuo, nuo, ne estivät. Ei ymmärretty, ei osattu, ei sallittu.

Elämänvalhe. Niin kestävä ja tinkimätön, että sen jo itsekin uskoo todeksi.
Minä olin nuorena. Minun piti nuorena. Minä oli kaunis, kaunein ja ihanin. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen ei ole enää ketään, joka tuntisi ja tietäisi, korjaisi lausuman, kopauttaisi asiat kohdilleen. Jarru on ollut päällä niin pitkään, ettei sitä enää jarruksi miellä. Tunne vangitsee järjen, sillä tunne on aina voimakkaampi.

Entä jos elämänvalhe ei olekaan valhe, vaan perimmäinen totuus? Että asiat ovat niin, kuin asianomainen kertoo. Niin, että kaikki muu, koko elämä ympärillä on valhetta. Totuus piilee siellä takana.

Rehellisesti omana itsenään ei aina ole suotavaa olla. Kun pitää olla tehokas, positiivinen, kaunis, huoliteltu. Tuoda itsensä esiin aina parhaalla tavalla. Pukeutua oikein ja toivottuun rooliin, sillä asu on signaali, käsilaukku merkki tyylitajusta ja kengät, niin…  Luo kulissit, markkinoi itseäsi, niin me uskomme sinusta sen, mitä haluammekin uskoa.
Todellisuus voi olla pettymys, mutta antaa sen nyt vielä toistaiseksi olla.

Uimahallissa, löylyhuoneen puolella, kaikki on riisuttava. Alastomat, elämän kuluttamat naiset puhuvat kohtaloistaan, miehistään, vaiheistaan. Alastomuus on yhtä tehokas suoja kuin valeasu: tuskin me toisiamme vaatteet päällä edes tunnistaisimme. Ja alastomina, vain pieni pefletti pyrstön alla me olemme tasaveroisia. Löylyhuoneessa ei auta, vaikka olisi millaiset vuittonin vermeet, kun ne kuitenkin on jätettävä pukuhuoneen komeroon.

Oikeasti minä olen … jos se sitten jotakuta oikeasti kiinnostaa.
Oikeasti minä olen prinsessa.

Joskus tosin on molemmat kengät hukassa.