lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kerttuja



Kerttu oli komea nainen. Kookas, rintava, iso, mutta ei muodoton. Pienellä palkalla tehtaassa, vakaumuksellinen aatteensa kannattaja, mutta silti tyylikkäästä, vähän vauraammasta tulevaisuudesta unelmoiva. 
Kerttu ompeli leninkejä, höyrytti saumoja, sovitti eteisen peilin edessä, teki hienon työn, luotteli ja viimeisteli. Laittoi pinneillä laineet tukkaan ja haki pyhäpäivänä huulipunan käsilaukkunsa uumenista. Teatteriin, tehtaan laulukuoroon ja työväenopiston juhliin. Jos vielä joskus, edes se mies, joka kerran tanssi niin ihanan tanssin.
Kertun heikkous olivat mukavat, komeat ja huumorintajuiset miehet, mutta Kertun ongelma oli, että harva mies oli heikkona niin komeaan naiseen.


Kerttu oli aina ollut pieni ja siro, lujuus oli hänessä piilossa. Vanhemmiten hahmosta tuli melkein läpikuultava, vaaleaverinen kun oli, hiukset vain vaalenivat entisestään. Kertulle kaikki oli tullut eri tavalla kuin muille: kun koulut oli käyty, tuli sota ja vastusta ja työtä vuorotta ja mieheläänkin Kerttu ehti sitten vasta aikuisena. Hyvä mies se oli, hyvin huolehti Kertustansa, antoi mennä ja harrastaa ja saada kaikkea sitä oppia, jota nuorempana oli jäänyt paitsi. 
Osasi Kerttu sitä vieläkin arvostaa. Lopussa olivat yksinäiset vuodet, pieni tupa ja lesken elämä ja eläke, pieni pelko siitä, kuinka käy, jos kaatuu tai kompastuu eikä pääsekään omin voimin ylös. Ei siinä kylän komein turkki olisi paljon auttanut.


Kerttu oli kovaääninen ja rempsakka, tehtaan rivakka akka. Vanhapiika koko elämänsä, mutta tuskin mokomasta huolissaan. Kun ikäluokasta joka kymmenes mies oli mullan alla ja loput, ohiammututkin jollain lailla säröillä, mitä noista. Kerttu teki työnsä, hoiti osaston ihmissuhteita ja tuki niitä, joiden polku ei yhtä suora ja selkeä ollut.
Millaisin miettein Kerttu vetäytyi yksiöönsä tehtaan talossa, pieniin neliöihin ja kotoa perittyjen mööpeleiden keskelle? Mitä mietti silloin, kun kauppalan valot sammuivat?


Kertusta näki heti, että siinä oli emäntä, arvokas, huoliteltu, talosta, ei torpasta. Hillitty käytös ja myöntyvä mieli, kun tarjolla oli valtaa ja luottamusta, parhaat valikoi Kerttu itselleen. Isännällä oli omat juttunsa, koko kylä taisi tietää, mutta Kerttu ei sen antanut näkyä. Kutoi kankaat ja matot, paimensi perheen, oli paikalla, kun tarvittiin.
Hiipui ja hiljeni, niin kuin oli elänytkin. Eleettömästi.


Ruustinnaksikin Kerttua olisi voinut tituleerata, papin rouvaa. Sävyisä ihminen, perheen ankkuri. Hoiti kotia, lapsia, välillä sukulaistenkin lapsia. Kampasi hiukset sileiksi, pukeutui siihen kauniiseen, mutta vaatimattomaan, järkeviin kenkiin, seurasi miestään. Keskipisteeseen joutui aina rovasti, nainen hänen rinnallaan kuin varjo. Suopea, lämmin. Uskomattoman uuttera, jos olisi töitään tohtinut luetella.

Toukokuussa puut vihertävät, linnut palaavat pesäpuihinsa.
Laulavat tuttuja säkeitään.
Koko maailman kaikki Kertut.
Muistelen joskus.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Tititiiiiiii


Talitiainen toistelee kertosäettään pihapuussa.
Tiititiitii tiititiiititiiii  tiititiiiititiiiiii.
Aurinko on korkealla. Tämä on kevätaamu. 

Ulkona tuoksuu vielä pakkaselta, kun ripustan puhtaat paitani kuivumaan. Kun päivä etenee, aurinko alkaa lämmittää ja saan pukeutua kevättuulen tuoksuun.



Mustikanvarvut alkavat vihertää ja rakennan – jonkun mielestä ehkä tarpeettoman kauan – asetelmaa puhtaalle liinalle. Tuoretta vehreyttä, päivä päivältä pyöreämmät nuput lehtien lomassa. Valitsin parhaan, en kerro, kumman.

Aamupäiväkahvin voi jo juoda ulkona, ovisyvennyksessä, sinne osuu aurinko, mutta ei mahdu tuuli. Kun pakkasyöt hellittävät, rekvisiitan saa vaihtaa keväisempään. 
Arjen aurinkoisia iloja. Ihan tavallisena päivänä.

Tititiiiiii, se laulaa taas!

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Syntymäpäivä


Itsekin olen sen kokenut, minulla on ollut etuoikeus. Olen tuntenut, kuinka elämä kasvaa, aristaa, kipristää, ahdistaa, valloittaa, raivaa tilaa itselleen, kuuntelee, herää, nukahtaa, ottaa paikkansa, antaa odottaa itseään, saa kärsimättömäksi, saa onnelliseksi, potkii tietään maailmaan ja saa kylkiluut helliksi. Vihdoin, kun aika on täysi, syntyy. Täydellisenä, jokaista sormenpäätä myöten omana ihmisenään. Olen ylpeä, että minusta on syntynyt jotain tällaista, uutta ainutkertaista elämää.

Kevään syntymäpäivistä ensimmäinen on muistojen päivä. Kuljen kirkolle, sytytän kynttilän haudalle, lyhtyyn, muistan muistelemattakin. Kaikki kertomukset, kaikki kosketukset, koko se läheisyys, joka oli turvana ja tukena. Pisin ihmissuhde tähänastisessa elämässäni.  Lämmin huolenpito, joka jatkui vielä silloinkin, kun itse jo otin arjen asioita huolekseni. Rakkaus.

Seuraava merkkipäivät ovat iloiset, riehakkaat, ihanat. Lapset, jotka minä sain tuoda tähän maailmaan, ovat varttuneet aikuisiksi, asettuneet omaan elämäänsä, juhlivat tahoillaan ja tavoillaan, mutta muistavat onneksi vielä myös vanhempansa. Kaiken kruunaa pieni pojantytär, joka osaa pieniä lauseita, osaa rakentaa palikoista taloja ja hajottaa ne. Pieni ihminen, jolla on jo kaikki isot tunteet, apea ikävä, täydellinen onnellisuus, itku ja kirkas nauru. Lapsi, joka ujostelee, tulee lähelle, nauttii elämästä ja elämän ja huomion keskellä olemisesta.

Mitä enemmän tätä kaikkea pohdin, sitä vähemmän uskon kasvatukseen. Lasta ei voi kasvattaa, sillä lapsi kasvaa. Lasta voi ohjata kasvussa oikeaan suuntaan, antaa esimerkin – tiedostaa oman roolinsa esimerkkinä ja mallina. Myöntää, ettei aina onnistu antamaan parasta mahdollista esimerkkiä. Huomata aikuisena omat virheensä ja yrittää korjata tilanne.

Lapsi kasvaa ja kasvattaa vanhempiaan. Uhmaikä ja murkkuvaihe ovat yhteisiä kokemuksia, joista yhdessä mennään läpi. Lapsen syntyessä syntyvät vanhemmat, lapsen kasvaessa kasvavat ja aikuistuvat vanhemmat. Me olisimme vähemmän ihmisinä, jos me emme olisi kokeneet tätä kaikkea. Jos emme olisi kokeneet tätä kaikkea, polku aikuisuuteen olisi ollut paljon mutkikkaampi.

Syntymäpäivistä pitää olla kiitollinen.





perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kevättä, lennossa


Nuhjuinen on puku, lakki
koko talven sama takki
harmaa kuosi hartioilla
vanhan kirkon vartijoilla.

Lentää liitää räpistelee
oksistossa rähistelee
lauma naakkain harmaapäiden
suulaimpien siivekkäiden.

Mielipiteet sinkoilevat
lennossa kun praakailevat
päivittelyt kuulee tienoo
kuka onkin taas niin hienoo.

Naakka muistaa asemansa
arvonsa ja kunniansa
siivet kantaa yläoksiin
ääni maisiin askelluksiin.

Oksallansa istuskellen
naakkapari kinastellen
kevään tuloon perehtyy
voi sitä, jolla askel erehtyy!

Ihmisväki kiireissään
tallaa tiellä, painaa pään
tapuliin ja ylemmäs
liitää naakka, siivekäs.



torstai 12. maaliskuuta 2015

Harmaat mummot


Eduskuntavaalit lähestyvät. Se salskeanoloinen mies, joka Oulun seudulla ajellessa hymyili ohikulkijoille, ei ollut tangokuningas, ei osuuskaupan mainosmies vaan eduskuntavaaleissa ehdolla. Hiukan kasvot sinersivät, vaikuttiko sävyyn aateväri, graafikon oivallus vai keväinen ahava.

Poliitikkoja on taas tarjolla joka lähtöön. Ja joka lähtöön löytyy poliitikkoja, jotka politiikan keinoin lupaavat tehdä meidän kaikkien elämästä poliittisesti paremman ja poliittisesti turvatumman. Valta, voima ja hyvinvointi ovat meidän kaikkien ulottuvilla, kunhan käymme vetämässä punaisen viivamme oikeaan paikkaan. Tai siis numeron.

Vaalien alla on hyvä olla kansalainen. Minullakin on jotain kiinnostavaa taskussani, nimittäin ääni. Minun oma, pieni puheäänenikö – ei, ei tietenkään. Vaan tietysti se ääni, jonka antamiseen riittää pieni lyijykynän rahistus. Se takaa huomion ja suopean suostuttelun. Joskus saattaa saada mariannekarkin tai pahvimukillisen painunutta kahvia. Kyniä tai muuta oikeaa käyttötavaraa on yhä harvemmin jaossa.

Media kertoo päivittäin, että huonosti menee. Poliitikot lyövät löylyä lisää ja kertovat, että vielä huonommin menee, jos ja kun ja siksi ja vaikka. Ne samat poliitikot, jotka ovat ohjanneet valtiolaivan vaarallisen lähelle karikoita, lupaavat pelastaa kaiken, jos vain minä annan ääneni. Yhdessä (vaali)yössä näistä tunareista tulee aikaansaavia duunareita, jotka uhraavat energiansa ja taitonsa yhteiseksi hyväksi.

Se, että harmaille mummoille luvataan tarkasti mitattua ja punnittua hyvää sopivina annoksina ei takaa sitä, että kaikki tämä hyvä koituisi harmaiden mummojen hyväksi vaalien jälkeen. Miten nyt ne voisivat olla tärkeitä, eihän niitä juuri taustasta erota? 

Epäilyttävintä ovat suuret uudistukset. Sellaiset, joiden luvataan poistavan ongelmat ja kipukohdat ja tehostavan toimintaa ja jotka sitten aikanaan rämähtävät syliin, tuplaavat kustannukset ja byrokratian, mutta eivät arjen tasolla paranna mitään.

Politiikan touhoilusta voisi kirjoittaa vaikka koomisen oopperan. Mutta tosikkomainen lompakkoni ei sitä valitettavasti hyväksy, eivätkä taidotkaan taida riittää. Tosikkomainen mieleni ei jaksa juuri nyt lompakkoa uhmata. Tämän lystin, puoluekantaan katsomatta, maksavat lopulta äänestäjät, myös pikku roposillaan harmaat mummot.

Ei ole synti, että lupaa liikaa. Ainakaan silloin, jos on varannut takataskuun vedenpitävän selityksen. Oma vika, jos olet sinisilmäinen ja uskot. Puoluekannasta riippumatta.


Aion kyllä käydä äänestämässä. Aikanaan. 

Villapaidan tuulettaminen onnistuu hyvin myös vaalien alla.
Kuva ei muuten liity aiheeseen.