Käyttöohjeita eli miten vanhaa naista pitää käsitellä

Jos törmäät vanhaan naiseen, älä riemastu ja sano: Kas siinäpä, todellakin, vanha nainen! Älä myöskään henkäise ihastuneella äänellä: Oi, miten hyvin säilynyt vanha nainen! Äläkä puhu tuonikäisestä, jos nainen on vanhempi kuin viisitoista vuotta.

Vanha nainen määrittelee itse ja vain itse oman vanhuutensa, jos on sillä tuulella. Kukaan muu ei sitä arvioi. Siinä iässä, jossa mies on charmikas, nainen on vanha. Ulkokuori voi pettää, molemmissa.

Raskaana oleville naisille on tapana puhua leperrellen ja lapsentajuisesti ikään kuin sikiön olemassaolo tuhoaisi naisen aivot ja harkintakyvyn. Vanhalle naiselle on tapana puhua kuuluvalla äänellä ja hitaasti, ikään kuin kaikki vapaana liikkuvat kuusikymppiset olisivat käveleviä muumioita. Väärin molemmat oletukset. Sekä raskaana olevien että harmaantuneiden naisten enemmistö on täyspäisiä oikeustoimikelpoisia kansalaisia, joilla aivo toimii. Kasvava ihmistaimi asuu pallean alapuolella olevissa ihmisruumiin onteloissa, aivan samoin kuin harmaantuva pää ei yleensä ravistu samaan tahtiin kuluneiden polvien kanssa.

Pitääkö vanhan naisen muistaa ikänsä? Ei pidä eikä ole aihetta. Ikä kyllä muistuttaa olemassaolostaan aina, kun on tarvis. Eikä se niin mukava aihe ole, että sitä tekisi mieli vatvoa.

Puhuvatko vanhat naiset aina vaivoistaan, kolotuksistaan, sairauksistaan? Totta kai puhuvat, jos ei heidän kanssaan mitään muuta puheeksi oteta.

Epäkohteliaisuudet sujuvat joiltakin ihmisiltä kuin toinen hengitys: Onko sinulla jo paljon lääkityksiä? Oletko ottanut sitä tai tätä? Onko sinulle määrätty ja miksi ei?

Kuka näitä yksityisasioita oikeasti haluaa tietää? Ja miksi?

Maailma siirtyy internetiin, tietoverkkoihin, pilvipalveluihin ja ties minne – kaikkialle, mutta ei reaalitodellisuuteen. Ja kuka onkaan se säälittävä ressukka, joka on kokonaan pudonnut tai putoamassa kelkasta – vanha nainen? 

Voivoi, mökin mummoa!

Niin, kyseessä saattaa olla se sama nainen, joka on työuransa aikana opetellut puhelimen, pakettinappulan, kirjoituskoneen, laskukoneen, kopiokoneen, teleksin, telefaksin, korppujen ja lerppujen käytön, tallentanut magneettinauhoille ja printannut piirtoheitinkalvoja – ainakin näitä. Mummo, joka rentoutuu kuvaruutu- ja elektroniikkavapaalla mökillä. 

Luuletteko te ihan oikeasti, että ihminen, jonka työhistoria kattaa lähes kaiken toimistotyön kehitykseen liittyvän, jaksaa ja haluaa innostua jokaisesta uudesta jiposta? Kun uudistuksilla on tutkitusti taipumus muuttua historialliseksi rojuksi nopeammin kuin keskiverto konttoripäällikkö (mies) niiden hienoudet edes ehtii oppia. Viisas katsoo ensin ja innostuu vasta sitten.

Sillä kuten mobilistit ja kaikki wanna-be-mobilistit tietävät, näyttöarvo ja käyttöarvo eivät ole sama asia. Eikä ajosuoritus ole sidoksissa kromin määrään. Rupukuoren alla voi sykkiä tehokas moottori. 

Miten käsitellä vanhaa naista? Pääsääntöisesti ja yksinomaan: aikuisena ihmisenä.

Mikä ihme tässä niin vaikeaa on?

Sietämättömän yksinkertaista

Aivan uskomattoman yksinkertaista. Katsokaa nyt itsekin. Kirjoitan tässä pöytäni ääressä, ilta on tummunut ikkunan takana, kylä hiljentynyt ja telkkari kiinni. Kohta syttyvät tähdet pihamäntyjen latvuksiin. Kirjoitan sanoja ruudulle ja puran korvien väliin kertynyttä painetta.

Olkaa iloisia, ettei minulla ole juuri nyt kaihertavaa kaunaa tai pidäteltyä aggressiota mieltä myllertämässä. Onpahan vaan hiljainen ilta tavallisen tasaisen työpäivän jälkeen.

Kirjoitan, sillä pidän siitä tunteesta, että blogissa voi pohtia maailmaa ja asioita ja saada omiinkin ajatuksiin vauhtia. Blogi auttaa kirjoittamisen alkuun, sillä en halua rajata tätä tekemistä millään tavoin. Joskus isompi työ lähtee käyntiin itsestään, joskus se kaipaa verryttelyksi muutaman ajatelman. Toivottavasti joku jaksaa lukea. 

Palaute olisi kiva yllätys, kiitos.

Kirjoittaminen läppärin ääressä, oman ikkunan luona, on ilo, toisin kuin Remingtonilla tai pallokoneella tai Adlerilla. Korjauslakan kanssa tuhraaminen on historiaa, niin kuin latomokin. Voi julkaista, itse, suoraan, jos julkaisuttaa. Jarruja ei enää paina kukaan muu kuin kirjoittaja itse. Tekstin voi paukuttaa valmiiksi ja maailmalle, tai niin kuin nyt, jättää odottamaan ja viimeistellä seuraavana päivänä, lukea vielä kerran, hyvässä  päivänvalossa.

Julkaiseminen on sietämättömän helppoa. Varsinkin kritiikitön julkaiseminen. Todella yksinkertaista.

Olen lukenut kaikenkarvaisia purkauksia. Muistelmia, joissa käydään läpi kaikkien vastaantulijoiden nurjat katseet, huonosti valitut mielipiteet ja muut kiistattomat loukkaukset ja epäkohteliaisuudet. Vuodatukset, joissa päähenkilö purjehtii kuin valkoinen purjelaiva, ylväänä läpi kaikkien karikoiden, epäsuotuisia tuulia uhmaten. Olen lukenut liian monta aivan liian helposti maailmalle syydettyä tekstiä. Muutama hetki sitten pohdimme ystäväni kanssa omakustannetta, joka sai aikaan vain massiivisen myötähäpeän ja tirkistelyn tunteen, vaikka tavoitteena oli ollut häkellyttävä paljastus.

Ystävänpäivän aatto, joka on samalla perjantai ja kolmastoista, on hyvä päivä ottaa tätimäinen asento ja kehottaa harkintaan. Ottakaa se ystävä, joka teillä vielä on, kehiin ja kuvioihin. Luettakaa, keskustelkaa ja kuunnelkaa, millaisia ajatuksia purkauksenne toisessa herättää. Ottakaa vastaan palaute, vaikka se maistuisi karvaalta. Kaikki ei aina ole hunajaa, eikä edes saa olla.

Sillä uhka, että sykähdyttävän paljastuksen asemesta tulisikin julkaisueuforian höyryissä suoltaneeksi maailmalle kaunistelemattoman kuvan omasta sielunmaisemastaan, vaanii aina.

Sillä kirjoittaja kirjoittaa aina myös itsestään.

Ystävänpäivän kunniaksi kuvana on otos viime vuonna näihin aikoihin edesmenneestä hyvästä ystävästä. Hänestä, joka ei ikinä oppinut lukemaan eikä niin ollen myöskään kirjoittamaan tuhmuuksia. 

Muistoksi

Taivaisiin

Tuuliin ja tähtiin

Vaeltaa vapaana sielu.

Kirkkauteen

Polku vie kotiin

Kepeä uupuneen taival.

Tähtenä loistaa

Ikuinen lempeä valo

Rakkaita muistoja kantaa.

Lahja Somerojan muistoksi 

Tuulee, tässä maailmassa

Aukealla pellolla tuuli tarttuu anorakkiin ja puskee hiihtäjää eteenpäin. Vapaakyyti auttaa seuraavan vastamäen puoliväliin asti. Kun ladun päässä käännät sukset tulosuuntaan, matkanteko lähes pysähtyy. Väylällä tulee vastaan onnellisia tuulen kuljettamia, samaan suuntaan taivaltavilla on täysi työ ponnistella eteenpäin.

Tässä maailmassa tuulee, viima käy sieluun asti. Informaatio ja disinformaatio taistelevat paikasta ja herruudesta.

Onko disinformaatio se ihana ja helppo myötäinen, joka ei kuluta voimia eikä rasita hartioita. Ja totuus kuin vastatuuli, jonka kanssa on taisteltava ja nähtävä vaivaa? Tuskin nämäkään asiat mekaanisen yksinkertaisia ovat. Todellisuus on mutkikas, vaativa väylä.

Tuulenpuuskat ravistelevat metsää ja väylälle karisee roskaa, oksanpätkiä, neulasia, kuolleita lehtiä. Irtonainen lumi pöllyää ja kinostuu. Täydellinen puhdistus on käynnissä, tuulen kuorma ei pysähdy kuin hetkeksi.

Mieli tarttuu helposti toisarvoiseen, pysähtyy yksityiskohtiin, vaikka tärkeintä olisi liike, vauhdikas eteneminen. Epäoleelliset ajatukset pitäisi osata tunnistaa ja rajata pois, sillä tärkeissä ja arvokkaissa on kyllin. Siivoaminen on paitsi puhdistusta, myös uudelleen järjestämistä. Katso kaukaa niin kuin tuuli, puhalla ilmaan ja mieti, onko kaikki se, mihin takerrut, sittenkään sen arvoista. Kuuletko oikeita asioita, kuunteletko oikein?

Syöksylaskija tasapainoilee jyrkällä, jäisellä rinteellä. Joskus valo häivyttää varjot ja pakottaa etenemään enemmän vaiston varassa kuin todellisiin havaintoihin luottaen. Kukaan ei huuda väliaikoja tai anna viime hetken ohjeita, laskija toimi kykyjensä varassa. Pieni virhearvio kostautuu menetettyinä sadasosina, huonona sijoituksena, iso virhearvio voi kostautua päivien, viikkojen, kuukausien mittaisella toipumisella.

En osaa edes pujotella, syöksylaskuun ei rohkeuteni riittäisi milloinkaan. Olen rauhallisten latujen kulkija ja enemmän taipuvainen hitaisiin ratkaisuihin kuin nopeisiin suunnantarkistuksiin.

Tässä tuulisessa maailmassa ei ole tarjolla sellaista matkapakettia, jossa olisi vain helppoja väyliä.

Matkalla tapaa uusia kavereita. Valitettavasti emme vaihtaneet puhelinnumeroita. 

Nolo olo, voi nolo

Jokainen tuntee vanhuksen, jolta varastetaan, aina vaan varastetaan, joku käy ja vie, pyyheliinoja, lakanoita, sukkia, arkista kamaa. Epäilys on vahva, vaikka epäilyksenalainen olisi miten nuhteeton kansalainen tahansa. Nolottaa, varkauksien uhrin puolesta, epäilyksenalaisen puolesta ja nolottaa vaikka miten, mutta silti ei voi ääneen sanoa, mikä on oikea syy. Epäilyksen harmaa harakka liihottelee katonrajassa eikä sitä voi kovin tyylikkäästi alas ampua.

Voi olla, että tähän vielä törmätään. Omissa kotinurkissakin, askelmerkkien tiivistyessä, käsityskyvyn pienemmiksi kuroutuvissa ympyröissä, hallinta voi pettää. Ajatus ei enää jaksa mukana, kun käsi etsii kaapeista entistä aikaa, unohtuneita unelmia, jokapäiväisiä välttämättömyyksiä. Jos joku silloin sanoisi, ettei muissa ihmisissä mitään vikaa ole, päässäsi sinulla fiiraa…  ja onhan sillä nimikin, vanhuudenhöperyys. Lääkärin asiana on tarkentaa diagnoosi.

Naisen – usein miehenkin – elämästä iso osa kuluu tavaravirran hallintaan, halusi tai ei. Soppaa, saippuaa, pyykkiä, putsaamista, parsimista ja uuden hankkimista. Kun vastuulla on kasvavia tenavia, niitä, joiden varusteet jäävät tavan takaa pieniksi, nainen pitää huolta jos jonkinlaisista tarpeista. Tätä voi joku vielä joskus tarvita. Äidiltä ne kumminkin tätä vielä kysyy. Tämä saa mennä vielä seuraavalle. Otanpa talteen seuraavaa talvea varten. Parin vuoden päästä on taas rippijuhlat… ja niin edelleen. Ei ihme, että huoltovarmuusvaihe jää jumiin, vaikka huollettavat olisivatkin jo omillaan.

Kuulolaite ei ole ymmärtääkseni ole mukava kumppani. Siihen kuulemma (kuulen ma) kuuluu sopeutua ja opetella uudelleen kuulemaan. Voisi olla tarpeen, vielä ei ole ehdotettu. Kuulen huonosti, jos minua puhutteleva on selin ja puhuu vastatuuleen. Sanat tulevat puurona perille. Kuulemiseen vaikuttaa paitsi terveydentila, myös vire ja kiinnostus, paremmin saa selvää, kun puhutaan kohti. Ja onhan se kohteliastakin.

Mutta kuulolaitteen kammo, usko omaan ikuiseen viriliteettiin ja heikko itsetunto muodostavat arvaamattoman yhdistelmän. Mukava mies, joka nyökkää oikeassa kohdassa, mutta ei oikeasti ole kuin vaistonnut, että toinen varmaan lopetti repliikkinsä.  Seuraava repliikki paljastaa, että ohi meni, yli maalin tai jopa rangaistusalueelle. Viittomillako sille pitäisi puhua?

Sama mukava mies pahoittaa mielensä, kun on ensin ymmärtänyt väärin tai tajunnut vain osan, siis väärän osan, tai vain pessimistinä tulkinnut naamanilmeitä väärin. Jos ne vaikka nauraa minulle, eihän kukaan voi olla meikäläiselle ystävällinen. Kun eivät vastaa kysymyksiinkään, muuten kuin mumisemalla tai suun liikkeillä.

Sitten marssii esiin täti-ihminen, joka ei seuratalon tilaisuutta varten kehtaa laittaa kojetta korvaan, kun kaikki sen näkee nutturan alta, mutta ei myöskään kehtaa istua reilusti eturiviin, missä puhe kuuluisi. Kyllä tässä talossa sitten kuuluu huonosti, mikseivät puhu lujempaa että takanakin kuultaisiin… No, istu ihmeessä eturiviin – en kai minä sentään – se on ruustinnalle ja insinöörien rouville.

Marilyn jätti rillit kotiin, kun halusi näyttää haluttavalta. Tästä on onneksi opittu pois: lasit voivat olla juuri se jokin, joka tekee asusta ilmeikkään. Piilolinsseillä ja leikkauksilla voidaan korjata taittoa ja likinäköisyyttä.

En tiedä, millainen minusta tulee vanhuksena. Kärttyinen vai leppoisa? Känkkäränkkä ja kremppojensa keskelle muusta elämästä eristäytyvä kummajainen? Itsekäs ja huomionkipeä, piloille hemmoteltu riivinrauta? En tiedä, mutta ette te muutkaan tiedä. Toivottavasti oman omituisuutensa edes tiedostaa sitten, kun se on jo todellisuutta! Vai onko se jo? Miksei kukaan kertonut?

Elämänkeikauksia ei vielä ole näkyvissä ja haluaisin elää täysillä ja kommunikoida tuttujeni kanssa niin kuin ennenkin. Jokainen meistä ravistuu ja ravistumisen oireita on lupa kompensoida apuvälineillä, lääkkeillä, uudella elämänjärjestyksellä.

Miten se voi olla niin vaikeaa ja miksi luonnollista kehitystä pitää niin ankarasti vastustaa?

Niin, voi olla, että osaan jonakin päivänä vastata.

Sitä odotellessa, kirjoittelen. 

Kaikkein Kallein päivä

Tänään se taas on, onnea vain kaikki Kallet ja Kaarlot ja Kaarlet!

Eilen oli Viljon päivä eikä Paavon päiviinkään pitkä matka ole, viime pyhänä niitä juhlittiin. Tosimiesten nimipäivärypäs irrottaa ajatukset lopullisesti joulusta ja loppiaisesta, nyt eletään totista talvea, paukkupakkaset vain alkaneelta vuodelta puuttuvat. Helistääkö helmikuu, tuoko se talven tullessaan? Pian se tiedetään.

Kallet ja Kaarlot ja Paavot, Viljoista puhumattakaan, olivat jokin aika sitten katoava luonnonvara. Nyt vanhat hyvät nimet näyttävät olevan taas suositumpia, onneksi.

Tosimiesten nimipäiville mennään harkituin tuomisin. Untonpäiville, kesällä, vietiin joskus muistiaiset tammenlehvien kera, olihan Unto veteraani. Pihatammen oksista napattiin kimppu, jonka sisään pullon kullanvärisine sisältöineen kätkettiin. Kallenpäivän viemisiä piti oikein miettiä, kun tammenlehviä ei saanut.

Nimipäivät ovat hyvä perinne, kunnia sille. 

Hyvää nimipäivää, kaikki sankarit!