Päivän sini

Siihen aikaan, kun kuvia otettiin pienellä räpsräpskameralla värifilmille, pakkasotoksista tuppasi tulemaan sinisiä. Tarkkoja ja hyviä, mutta sinisiä.

Ajattelin, että filmi on varmaan vääränlaista, vaikka tavallista kinaria olikin.

Uudempi räpsräpskamerani on digi ja pakkaskuvien sinisyys on edelleen olemassa.

Ei se siis filmistä johdu, pakkasta oli kymmenen pintaan, jänkhällä ehkä vähän kylmempääkin, mutta sinistä kaikki maisemat.

Mikä osuus on ilman laadulla? Golfkentällä ei talvituimaan ole edes pelaajien hikeä maisemaa sumentamassa? Joskus kauan sitten olin Euroopan kaupungissa talvella ja otin kuvia, tulos oli sarja sumeita puolihämäriä ruutuja. Lapissa ilma on kirkas ja puhdas ja kuva pakkasmaisemasta on kirkas – vaikka sininen.

Päivät ovat olleet sinisiä, pakkasen ryydittämiä, suksen luisto on vaihdellut, samoin ladulla liikkujien määrä. Hartioita pakottaa, mutta tuskin se on tarkemman kuvaamisen arvoista.

Ladun varren uljas kelopuu on nähnyt maiseman kaikki vaiheet, sen, miten metsä on syntynyt, miten tulvat ovat maata huuhtoneet, miten ihminen on tehnyt majansa, kaatanut puut, hakenut toimeentuloa. Uljas kelo on osa golfkentän maisemaa eikä se ehkä ole paikan ainoa ikihonka, jonka on välillä vaikea uskoa, että pienen valkoisen pallon seuraajat tuovat kylään kukoistusta, jopa enemmän kuin vanhat, luotetut elinkeinot.

Matkailuväki osaa asiakkaitaan hemmotella. Kun latukone jättää kierroksen väliin, ihmetellään jo, että mitä kansanhiihtolatua me muka nyt… Kansa, jonka kuntoa mittasi vaaleanpunaisen kortin ruudukko, se, johon äiti varmensi kilometrit, kun oli vesitornin lenkki käyty. Siihen aikaan sitä vielä uskalsi suksilla auraamatta vaikka minkälaisesta mäestä. Nykyään sitä laskee vain niin lujaa kuin uskaltaa, eikä se ole paljon.

Ladulla on aikaa ajatella, lykkimisen rytmissä.

Hiihtäminen on meditaatiota, kaiken sinisyyden keskellä.

Pakkasen sininen

Kolmetoista astetta ja pieni lumisade. 
Kamera tekee valoisasta maisemasta sinisen, kylmyys tulee kuvaan mukaan. 
Talvi on tehnyt tunnollista työtä, jokainen oksa ja varpu on kuuralla koristeltu. 

Oli se Reetari sentään

Pakkaspäivän ladulla kohtaa vain muutaman kulkijan. Eivät nekään vauhdilla sivakoi: luistoa ei tänään kiitä kukaan. Kylmää on kahdenkymmenen tietämissä, tielle putoilee verkkaista vitilunta, varjotonta valoa. Jokaisella sauvantyönnöllä pakkaslumen narskahdus, jota viti hiukan vaimentaa.

On niin kylmää, että kamera hyytyy. Melkein mustavalkoinen metsä, lumiset hongat ja haalean sininen taivas – vieläkin olisin niitä halunnut kuvata.

Puiden oksille kinostuu lunta ja välillä vastaan tulee aito Pekka Halonen, hallitun kaunis lumimaisema, rajausta vaille taideteos. Lumikinosten pyöreät posket sinisine varjoineen, tykkykuusien uljaat hahmot, pensaiden huurteiset filigraanioksat, hanki, koskematon ja puhdas. Reumaa ja muita vaivoja sitkeästi uhmanneen, ulkosalla maalanneen taitajan työ. Autenttinen.

Paras Lapin talvisen maiseman kuvaaja lienee sittenkin Reetari, Särestön mestari. Pakkaskoivuista on tallentunut  kaksi versiota; toisen sävyjä pehmentää usvainen pakastuva keli, toisessa taustalla näkyy kirkkaan pakkastaivaan roosa.

Aurinko, oranssin hehkuva, nousee kevään horisontin ylle, koko taivas saa siitä värinsä.

Särestö on museo, jonne voi pistäytyä katsomaan jänkhän koivuja ja lumoutumaan kesäyön valosta. Mestari ja velimies Anttu ovat jo poissa, kiireetön jutustelu hiljennyt. 

Mutta kuvat, niissä on elämän voimaa.

Pakkasen, lumen, auringon voimaa.

Kaikki tämän päivityksen kuvat ovat menneiden talvien lumia. 

Siniset, blues

Juhlaviikoista, alituisista pyhäpäivistä on eletty härkäviikoille, arkiseen. Vielä hetki arktista kauneutta, ennen kuin arki todella kouraisee.

Pohjoinen elpyy verkkaan kaamoksesta. Päivät ovat lyhyitä, aamun ja illan välissä on syvä sininen, kaamoksen väri. Valon määrä enenee vielä pienin askelin.

Säiden haltija ei kuuntele ladulle mielivän matkalaisen toiveita, ankara pakkanen pakottaa viettämään tupapäivää. Ulkona pärjää, kun pukeutuu kunnolla, mutta reippaammin liikkuessa kylmä salpaa hengen. Nollakeli ja syysloska eivät laiskaa kuntoilijaa ole kannustaneet, hartioissa tuntuu liikkumattomien sisätyövuorojen paino. Tänne on lähdetty palautumaan, mutta vastassa on pysähtyminen, hiljaisuus.

Illalla pakkanen kiristyy, nurkissa paukkuu ja kaikkialla on tummaa taivasta. Sinistä, sinisistä kaikkein tumminta. Valkoisen lumen peittämät tykkykuuset hukkuvat pimeään, erottuvat vain himmeinä hahmoina. Yö on kuvaamaton.

Kirkkaina öinä taivaankansi on täynnä loistavia tähtiä, kuun sirpale kaiken yllä. Kirkkaina tähtiöinä muistan rakkaita. Pois lähteneitä. Ystävää, jonka voimat ovat hiipumassa. Läheistä, jonka ajatuksia on yhä vaikeampi tavoittaa. Ihmistä isompia asioita.

Aale Tynnin Jotakin jatkuvuudesta päättyy tähtitaivaaseen.

Katselen Linnunrataa

Muistan vainajat.

Muisto on valoa täynnä,

koska he rakastivat.

Olen kiintynyt moniin heistä,

tuttuihin, etäisiin.

Elän osana suuremmasta.

Liityn galaksiin.

Kokoelmasta Tarinain lähde, 1974

Jatkuvuus, loputon tähtitaivas. Tähdet, joiden joukkoon läheinen ihminen hetkeä ennen matkaa ehti liittyä. Lämmin sininen katse ja tuikkiva sydän, kaukana taivaan kaarella.

Tämän taivaan alla ne ovat kaikki totta, näkyvissä. Suojelemassa, katselemassa, kaukana, mutta turvallisina läsnä. Kaikki rakkaat.

Talven takana odottaa uusi kevät, kerää voimia lumen ja jään alla. Vielä siihen on pitkä matka, vielä pitää jaksaa elää läpi surun, kaipauksen ja ikävän kolean ajan. Odottaa ja katsella, miten sininen vähitellen kirkastuu ja vaalenee, vaihtuu uusiin väreihin.

Toivo lämmittää, sinisen keskellä, elämän soittaessa bluesia.

Gretchen on menettänyt kasvonsa

Yksi varomaton kädenliike ja Gretchen luiskahti lattialle. Haurastunut guttaperkka ei enää kestänyt, Gretchenin kasvot olivat sekunnissa säpäleinä. Vartalo on edelleen kunnossa, mutta leuan yläpuolella näkyy pelkkää rosoista aukkoa siinä, missä ennen olivat rusoposket ja hohtavan punainen suu, siniset, uneksivanoloiset silmät mekanismeineen ovat irti.

Ei Gretchenin kanssa koskaan oikeasti raatsittu leikkiä. Sininen ruutumekkokin oli pysynyt puhtaana, se ei ollut edes kellastunut niin kuin Brigitten kolttu. Letit taisivat olla hiukan takkuiset, mutta kasvottomanakin Gretchenillä on siisti kampaus.

Gretchen on hyvin säilynyt kuusikymppinen. Pakkasin tyttöparan pehmeään kangaskassiin, pitää ehkä selvittää (joskus), olisiko nukketohtorista apua.

Suurten ikäluokkien lapsuusmuistot ovat ihania, mutta niistä on jäänyt vain vähän materiaa. Leikkikaluja oli muutama – ja osalla niistä ei edes leikitty, kun ulkomaan tuliaisena saatu nukke oli niin hieno ja ylhäinen. Sitä ei voinut ottaa mukaansa puron rantaan, hiekkalaatikolle tai viltille, sen kanssa korkeintaan puhuttiin ulkomaata, leikisti. 

Suurten ikäluokkien lapsuudesta on muutenkin vähän todisteita. Joku satunnainen mustavalkokuva, pätkä lettinauhaa, punaiset muovihelmet.

Älkää kuvitelko, että kierrätys olisi nykyajan keksintö. Ainoastaan fiini sana vanhojen romppeiden uutta käyttämistä varten on keksitty myöhemmin. Meidän äitimme osasivat tehdä vanhasta uutta, kääntää ja entrata, parsia ja paikata. Ja juuri kun luuli, että nyt se kittana mekko näki viimeisen hetkensä, se pakattiin kassiin ja vietiin seuraaville tarvitsijoille. Kumisaappaat,  hiihtohousut, pipolakit, kaikki kiersi jonnekin, mutta kukaan ei älynnyt kutsua normaalia nuukuutta kierrätykseksi.

Nukke voi menettää kasvonsa, aivan yhtä nopeasti kuin ihminenkin. Yksi varomaton sana, ja siinä se oli, räks ja pum, maine ja luottamus. Kasvot jäävät ehjiksi, mutta niiden takana oleva sielu ei enää ole uskottava. Vaikka silmät toimivat, niiden säteilyyn ei halua uskoa.

Gretchen oli koko elämänsä ajan koriste. Ehkä se oli julma kohtalo, sillä sielu ei kasva aikuiseksi, ellei sitä käytetä ja kuluteta, altisteta iloille ja suruille. Jos Gretchen olisi päässyt pihaleikkeihin kunnolla mukaan, millaiseksi sen elämä olisi muodostunut?

Sielun kasvamiseen kuuluu sekin, että elämää voi elää vain yhteen suuntaan, eteenpäin. Oli lähtökohta mikä tahansa. Elämää ei myöskään voi kierrättää.