Nolo olo, voi nolo

Jokainen tuntee vanhuksen, jolta varastetaan, aina vaan varastetaan, joku käy ja vie, pyyheliinoja, lakanoita, sukkia, arkista kamaa. Epäilys on vahva, vaikka epäilyksenalainen olisi miten nuhteeton kansalainen tahansa. Nolottaa, varkauksien uhrin puolesta, epäilyksenalaisen puolesta ja nolottaa vaikka miten, mutta silti ei voi ääneen sanoa, mikä on oikea syy. Epäilyksen harmaa harakka liihottelee katonrajassa eikä sitä voi kovin tyylikkäästi alas ampua.

Voi olla, että tähän vielä törmätään. Omissa kotinurkissakin, askelmerkkien tiivistyessä, käsityskyvyn pienemmiksi kuroutuvissa ympyröissä, hallinta voi pettää. Ajatus ei enää jaksa mukana, kun käsi etsii kaapeista entistä aikaa, unohtuneita unelmia, jokapäiväisiä välttämättömyyksiä. Jos joku silloin sanoisi, ettei muissa ihmisissä mitään vikaa ole, päässäsi sinulla fiiraa…  ja onhan sillä nimikin, vanhuudenhöperyys. Lääkärin asiana on tarkentaa diagnoosi.

Naisen – usein miehenkin – elämästä iso osa kuluu tavaravirran hallintaan, halusi tai ei. Soppaa, saippuaa, pyykkiä, putsaamista, parsimista ja uuden hankkimista. Kun vastuulla on kasvavia tenavia, niitä, joiden varusteet jäävät tavan takaa pieniksi, nainen pitää huolta jos jonkinlaisista tarpeista. Tätä voi joku vielä joskus tarvita. Äidiltä ne kumminkin tätä vielä kysyy. Tämä saa mennä vielä seuraavalle. Otanpa talteen seuraavaa talvea varten. Parin vuoden päästä on taas rippijuhlat… ja niin edelleen. Ei ihme, että huoltovarmuusvaihe jää jumiin, vaikka huollettavat olisivatkin jo omillaan.

Kuulolaite ei ole ymmärtääkseni ole mukava kumppani. Siihen kuulemma (kuulen ma) kuuluu sopeutua ja opetella uudelleen kuulemaan. Voisi olla tarpeen, vielä ei ole ehdotettu. Kuulen huonosti, jos minua puhutteleva on selin ja puhuu vastatuuleen. Sanat tulevat puurona perille. Kuulemiseen vaikuttaa paitsi terveydentila, myös vire ja kiinnostus, paremmin saa selvää, kun puhutaan kohti. Ja onhan se kohteliastakin.

Mutta kuulolaitteen kammo, usko omaan ikuiseen viriliteettiin ja heikko itsetunto muodostavat arvaamattoman yhdistelmän. Mukava mies, joka nyökkää oikeassa kohdassa, mutta ei oikeasti ole kuin vaistonnut, että toinen varmaan lopetti repliikkinsä.  Seuraava repliikki paljastaa, että ohi meni, yli maalin tai jopa rangaistusalueelle. Viittomillako sille pitäisi puhua?

Sama mukava mies pahoittaa mielensä, kun on ensin ymmärtänyt väärin tai tajunnut vain osan, siis väärän osan, tai vain pessimistinä tulkinnut naamanilmeitä väärin. Jos ne vaikka nauraa minulle, eihän kukaan voi olla meikäläiselle ystävällinen. Kun eivät vastaa kysymyksiinkään, muuten kuin mumisemalla tai suun liikkeillä.

Sitten marssii esiin täti-ihminen, joka ei seuratalon tilaisuutta varten kehtaa laittaa kojetta korvaan, kun kaikki sen näkee nutturan alta, mutta ei myöskään kehtaa istua reilusti eturiviin, missä puhe kuuluisi. Kyllä tässä talossa sitten kuuluu huonosti, mikseivät puhu lujempaa että takanakin kuultaisiin… No, istu ihmeessä eturiviin – en kai minä sentään – se on ruustinnalle ja insinöörien rouville.

Marilyn jätti rillit kotiin, kun halusi näyttää haluttavalta. Tästä on onneksi opittu pois: lasit voivat olla juuri se jokin, joka tekee asusta ilmeikkään. Piilolinsseillä ja leikkauksilla voidaan korjata taittoa ja likinäköisyyttä.

En tiedä, millainen minusta tulee vanhuksena. Kärttyinen vai leppoisa? Känkkäränkkä ja kremppojensa keskelle muusta elämästä eristäytyvä kummajainen? Itsekäs ja huomionkipeä, piloille hemmoteltu riivinrauta? En tiedä, mutta ette te muutkaan tiedä. Toivottavasti oman omituisuutensa edes tiedostaa sitten, kun se on jo todellisuutta! Vai onko se jo? Miksei kukaan kertonut?

Elämänkeikauksia ei vielä ole näkyvissä ja haluaisin elää täysillä ja kommunikoida tuttujeni kanssa niin kuin ennenkin. Jokainen meistä ravistuu ja ravistumisen oireita on lupa kompensoida apuvälineillä, lääkkeillä, uudella elämänjärjestyksellä.

Miten se voi olla niin vaikeaa ja miksi luonnollista kehitystä pitää niin ankarasti vastustaa?

Niin, voi olla, että osaan jonakin päivänä vastata.

Sitä odotellessa, kirjoittelen. 

Kaikkein Kallein päivä

Tänään se taas on, onnea vain kaikki Kallet ja Kaarlot ja Kaarlet!

Eilen oli Viljon päivä eikä Paavon päiviinkään pitkä matka ole, viime pyhänä niitä juhlittiin. Tosimiesten nimipäivärypäs irrottaa ajatukset lopullisesti joulusta ja loppiaisesta, nyt eletään totista talvea, paukkupakkaset vain alkaneelta vuodelta puuttuvat. Helistääkö helmikuu, tuoko se talven tullessaan? Pian se tiedetään.

Kallet ja Kaarlot ja Paavot, Viljoista puhumattakaan, olivat jokin aika sitten katoava luonnonvara. Nyt vanhat hyvät nimet näyttävät olevan taas suositumpia, onneksi.

Tosimiesten nimipäiville mennään harkituin tuomisin. Untonpäiville, kesällä, vietiin joskus muistiaiset tammenlehvien kera, olihan Unto veteraani. Pihatammen oksista napattiin kimppu, jonka sisään pullon kullanvärisine sisältöineen kätkettiin. Kallenpäivän viemisiä piti oikein miettiä, kun tammenlehviä ei saanut.

Nimipäivät ovat hyvä perinne, kunnia sille. 

Hyvää nimipäivää, kaikki sankarit!

Sukellus tuntemattomiin vesiin

Toisinaan törmää tilanteisiin, joissa huomaa muuttuvansa niksipalstaksi. Elämä on tekniikkalaji, lähteminen taitolaji ja matkalaukkujen raahaaminen voimalaji.

Yksinkertaiselle mummolle varustautuminen ja valmistautuminen käy älypelistä. Kysellään kavereilta, nettipalstalta - takana joko aitoa tiedon puutetta tai verhottua peeärrää: minäpä se olenkin matkaan lähdössä, ähäkutti. Mutta mitäpä noista, reippaasti viisaamaan, hyviä neuvoja jakamaan!

Olemme lähdössä kolmen päivän pikalomalle suurkaupunkiin. Olisiko teillä vinkeitä vinkkejä?

Jos suurkaupunki on oikea, aito suurkaupunki, säännöt ovat samat kaikkialla maailmassa. Kannattaa pitää hyvät kengät jalassa, sillä uteliaalla kävelemistä riittää. Kolealla säällä käsineet ja pipo on syytä olla mukana, ellei päällä niin ainakin taskussa ja isot rahat piilossa. Pidä kamera ja kännykkä hyvässä latauksessa. Kannattaa katsoa eteensä eikä unohtaa sivusuuntaakaan. Jos janottaa, on pitää juoda riittävästi, mutta noudattaa kohtuutta, ymmärräthän.

Mieli tekee tunturiin, metsään, luontoon. Mitä sinne matkustavan pitää tietää?

Jos luonto on oikea ja aito, samat säännöt pätevät kaikkialla maailmassa. Pukeudu järkevästi, ole erityisen tarkka jalkineita valitessasi. Varaa pipo taskuun tai huivi, kunnon hanskat varalle. Pidä isot rahat piilossa tai jätä suosiolla piironginlaatikkoon. Lataa kamera ja kännykkä aina kun voit. Katso, minne astut ja mistä otat kiinni, kun seikkailet pitkospuilla ja kivikossa. Pidä huolta nesteytyksestä, mutta valitse juomaksesi mieluummin pullotettua vettä kuin muita juomia, ymmärräthän?

Lähtisin talvivaellukselle, anna joku hyvä neuvo? 

No mutta, todellakin olipa hyvä juttu, että huomasit kysyä juuri minulta. Tärkeintä on pukeutua oikein. Kisko ensin vartalosi suojaksi kunnon kerrasto, sen päälle asialliset päällysvaatteet, reppu selkään. Muista valita sukat ja kengät huolellisesti ja varaa matkaan toinenkin kunnon pipo ja varalle toiset rukkaset. Pidä kamera ja kännykkä hyvässä latauksessa ja taskussa lähellä vartaloa, etteivät jäähdy. Maastossa liikkuessa kuulostele kehosi reaktioita ja pidä sopivasti taukoja. Nesteytys on tärkeää, kovaa t.., siis kuumaa mehua, termariin!

Millaisia varusteita tarvitaan aurinkorannalla?

 Voi ihanaa, pääset matkaan ja voit upottaa varpaasi hiekkaan. Niin, muista nyt kumminkin pukeutua oikein ja laita vaikka huivi tai hattu päähän ettei aurinko polta ja jos et siitä hiekasta niin kamalasti tykkää, niin ota sandaalit jalkaan tai lenkkarit. Pidä kamera ja kännykkä hyvässä latauksessa ja hiekalta suojassa. Ja muista juoda riittävästi…

Ah ja voi. Mummoikäinen selviää vaikka mistä, kunhan osaa laittaa hatun päähänsä ja kengät jalkaansa. Ja nesteytys, siinäpä todellinen taitolaji!

Säätilan saa googlesta, samoin kalutuimmat nähtävyydet. On aina joku kohde, joka kaikkien ’pitää’ nähdä. Joku salaperäinen pakko ajaa meitä paikkoihin, joissa kaikki muutkin ovat käyneet. Ikään kuin ei maailmalla olisi ollutkaan, jos ei niitä olisi kokenut. Valkoisia läikkiä matkakohteiden kartoilla ei enää ole, mutta muuten, tutkimatonta maastoa on kaikkialla.

Kokemuksia kertyy rohkeista kohtaamisista ja viisautta siitä, että lähtee. Arkijärjen käyttö ongelmatilanteissa lienee edelleen sallittua. Se, että tekeytyy todellista olemustaan tyhmemmäksi, ei sovi kenellekään kovin hyvin.

Miksi näitä juttuja aina vaan kysellään? Kevään merkki? Rohkeuden puutetta? 

Päivän sini

Siihen aikaan, kun kuvia otettiin pienellä räpsräpskameralla värifilmille, pakkasotoksista tuppasi tulemaan sinisiä. Tarkkoja ja hyviä, mutta sinisiä.

Ajattelin, että filmi on varmaan vääränlaista, vaikka tavallista kinaria olikin.

Uudempi räpsräpskamerani on digi ja pakkaskuvien sinisyys on edelleen olemassa.

Ei se siis filmistä johdu, pakkasta oli kymmenen pintaan, jänkhällä ehkä vähän kylmempääkin, mutta sinistä kaikki maisemat.

Mikä osuus on ilman laadulla? Golfkentällä ei talvituimaan ole edes pelaajien hikeä maisemaa sumentamassa? Joskus kauan sitten olin Euroopan kaupungissa talvella ja otin kuvia, tulos oli sarja sumeita puolihämäriä ruutuja. Lapissa ilma on kirkas ja puhdas ja kuva pakkasmaisemasta on kirkas – vaikka sininen.

Päivät ovat olleet sinisiä, pakkasen ryydittämiä, suksen luisto on vaihdellut, samoin ladulla liikkujien määrä. Hartioita pakottaa, mutta tuskin se on tarkemman kuvaamisen arvoista.

Ladun varren uljas kelopuu on nähnyt maiseman kaikki vaiheet, sen, miten metsä on syntynyt, miten tulvat ovat maata huuhtoneet, miten ihminen on tehnyt majansa, kaatanut puut, hakenut toimeentuloa. Uljas kelo on osa golfkentän maisemaa eikä se ehkä ole paikan ainoa ikihonka, jonka on välillä vaikea uskoa, että pienen valkoisen pallon seuraajat tuovat kylään kukoistusta, jopa enemmän kuin vanhat, luotetut elinkeinot.

Matkailuväki osaa asiakkaitaan hemmotella. Kun latukone jättää kierroksen väliin, ihmetellään jo, että mitä kansanhiihtolatua me muka nyt… Kansa, jonka kuntoa mittasi vaaleanpunaisen kortin ruudukko, se, johon äiti varmensi kilometrit, kun oli vesitornin lenkki käyty. Siihen aikaan sitä vielä uskalsi suksilla auraamatta vaikka minkälaisesta mäestä. Nykyään sitä laskee vain niin lujaa kuin uskaltaa, eikä se ole paljon.

Ladulla on aikaa ajatella, lykkimisen rytmissä.

Hiihtäminen on meditaatiota, kaiken sinisyyden keskellä.

Pakkasen sininen

Kolmetoista astetta ja pieni lumisade. 
Kamera tekee valoisasta maisemasta sinisen, kylmyys tulee kuvaan mukaan. 
Talvi on tehnyt tunnollista työtä, jokainen oksa ja varpu on kuuralla koristeltu. 

Oli se Reetari sentään

Pakkaspäivän ladulla kohtaa vain muutaman kulkijan. Eivät nekään vauhdilla sivakoi: luistoa ei tänään kiitä kukaan. Kylmää on kahdenkymmenen tietämissä, tielle putoilee verkkaista vitilunta, varjotonta valoa. Jokaisella sauvantyönnöllä pakkaslumen narskahdus, jota viti hiukan vaimentaa.

On niin kylmää, että kamera hyytyy. Melkein mustavalkoinen metsä, lumiset hongat ja haalean sininen taivas – vieläkin olisin niitä halunnut kuvata.

Puiden oksille kinostuu lunta ja välillä vastaan tulee aito Pekka Halonen, hallitun kaunis lumimaisema, rajausta vaille taideteos. Lumikinosten pyöreät posket sinisine varjoineen, tykkykuusien uljaat hahmot, pensaiden huurteiset filigraanioksat, hanki, koskematon ja puhdas. Reumaa ja muita vaivoja sitkeästi uhmanneen, ulkosalla maalanneen taitajan työ. Autenttinen.

Paras Lapin talvisen maiseman kuvaaja lienee sittenkin Reetari, Särestön mestari. Pakkaskoivuista on tallentunut  kaksi versiota; toisen sävyjä pehmentää usvainen pakastuva keli, toisessa taustalla näkyy kirkkaan pakkastaivaan roosa.

Aurinko, oranssin hehkuva, nousee kevään horisontin ylle, koko taivas saa siitä värinsä.

Särestö on museo, jonne voi pistäytyä katsomaan jänkhän koivuja ja lumoutumaan kesäyön valosta. Mestari ja velimies Anttu ovat jo poissa, kiireetön jutustelu hiljennyt. 

Mutta kuvat, niissä on elämän voimaa.

Pakkasen, lumen, auringon voimaa.

Kaikki tämän päivityksen kuvat ovat menneiden talvien lumia.