tiistai 30. joulukuuta 2014

Kafkan kaupungissa



Täällä ovat syntyneet, opiskelleet, asuneet, eläneet Kafka, Rilke, Smetana, Dvorak, Kundera, Hasek, Havel…


Elävien ja kuolleiden runoilijoiden sanat elävät, luovat sieluun kuvia, todentuvat näillä kaduilla. Anorektinen, ahdistunut Kafka, jonka teokset Max Brod pelasti. Rilke, älyllinen, taitava, esoteerinenkin. Hasekin joviaali böömiläinen picaro Svejk, jonka Bertolt Brecht vie toiseen maailmansotaan. Suurin osa suuruuksista on historiaa. 
Tapaaminen oli sovittu: ’Sodan jälkeen kello kuusi U kalichassa’ – emmekä koskaan löytäneet perille.


Kaupungissa asuvat elävät ihmiset. Ihan tavallisena päivänä kansa kiirehtii työhön. Patsaiden pyhimykset levittelevät käsiään, minkäs noille voi. 
Moldau, Vltava on kaupungin valtasuoni, Smetanan rytmeissä kaartuva. Kaupungin, joka on ollut monen valtakunnan jalokivi, sielu kirkasta kristallia. Täällä on kaikkea, yltäkylläisesti. 


Nukkekojun nainen katsoo kultakutriaan niin kuin lasta. Kojun takaseinällä odottavat vuoroaan uskolliset nukensilmät, haikean haaveelliset katseet. Joku niistä voi huomenna olla eturivissä, kukapa tietää...


Soitinkauppiaalla on varaa sulkea liikkeensä keskipäivän tunteina, turistikauppojen ihanat naiset ja sujuvapuheiset miehet ovat paikalla aina, kun laki antaa siihen luvan. Juuri minä myyn parhaan, kauneimman, ihanimman. Aivan saman tuotteen saat toki naapurista ja seuraavasta korttelista ja seuraavasta ja seuraavasta… Niin, jokaisella on hintansa. Jos pysähdyt koskettamaan juuri minun huiviani, leluani, koruani… anna minulle mahdollisuus tehdä sinut onnelliseksi. Et kadu, et unohda ja jos unohdatkin, seuraava ehkä muistaa paremmin…


Opiskelijoiden kahvilassa keskellä puheen virtaa joku uppoutuu työhönsä sinertävänä hohtavan tietokoneruudun valossa. Kun uutta väkeä tulee pöytään, kaikki kättelevät kohteliaasti, korkean katon alla pulppuaa konsonantteja kirskahteleva, intensiivinen puheen virta.


Hämärissä kirkoissa taivaalliset sotajoukot vartioivat pyhiä kuvia, madonnaa ja lasta. Pienen ihmisen ihmetys kääntää katseen kohti korkeutta, kullattuja patsaita, ornamentteja, pylväsryppäitä, sateenkaaren väreissä hohtavia ikkunoita.


Vanha kaupunki on labyrintti. Kaiken yläpuolella on Linna, vuosisatojen aikana rakentunut. Täälläkö maanmittari K etsi paikkaansa?  Vähän uudempaa ja uutta rakennuskantaa on vaikka kuinka paljon, mutta se elämä, johon satunnaisen matkailijan mielenkiinto keskittyy, sykkii vanhojen kujien sokkeloissa.


Katukäytävä on sommiteltu pienistä kivistä. Muutamassa päivässä niitä ehtii kulkea väsymykseen asti, ehtii imeä sieluunsa vanhojen talojen ilmeikkäitä julkisivuja, mutta silti voi vain arvailla kaupunkilaisten ajatuksia. Böömiläisiä, mahtavien Habsburgien valtakunnan jälkeläisiä, Tsekkoslovakiasta Tsekinmaan kansalaisiksi muuttuneita. Vuosisataisen kulttuurin keskellä kasvaneita prahalaisia.



Rainer Maria Rilke:  Land und Volk

Gott war guter Laune. Geizen
ist doch wohl nicht seine Art;
und er lächelte: da ward
Böhmen, reich an tausend Reizen.

Wie erstarrtes Licht liegt Weizen
zwischen Bergen, waldbehaart,
und der Baum, den dichtgeschart
Früchte drücken, fordert Spreizen.

Gott gab Hütten; voll von Schafen
Ställe; und der Dirne klafft
vor Gesundheit fast das Mieder.

Gab den Burschen all, den braven,
in die raue Faust die Kraft,
in das Herz - die Heimatlieder.

Aus: Larenopfer (1895)



Rainer Maria Rilke: Maa ja kansa

Jumala oli hyvällä tuulella. Saituus
tuskin hänen tyyliinsä kuuluikaan.
Ja niin Jumala hymyili ja siitä syntyi
Böömi, tuhansien ihanuuksien rikas maa.

Kuin jähmettynyt valo seisoo vehnä,
metsää kuin turkkia harteillaan kantavien 
vuorien välissä. Ja puu, tiheäoksainen
hedelmiä tarjoaa, versoo uutta.

Jumala antoi majoja, tallit
täyteen lampaita. Ja uhkeat neidot,
mekoissaan terveyttä tiukkuen.

Antoi pojillensa, niille kunnollisille
lujaa voimaa nyrkkeihin.
Ja sydämeen – laulun kotimaasta.



torstai 25. joulukuuta 2014

Jouluaamun kirkko


Tumman talviaamun keskellä arka valo kajastaa tapulista. Sisällä lämmin loiste.
Pitää olla ajoissa, sytyttää kynttilä haudalle ja tervehtiä tuttuja.
Ilahduttavan moni on tullut, saadaan penkit täyteen kirkkokansaa.


Jouluaamun kynttilät loistavat kattokruunuissa. Siinä kymmenpiippuisessa, joka on vanhin. Kaksitoistapiippuisessa, jonka köyhä väki lahjoitti. Komeassa, joka on varakkaiden lahja. Kuusihaaraisessa, jonka yksi isäntä antoi yksin.


Silmät eivät ensin tahdo tottua hämärään. Pitää ottaa lasit nenälle. Onneksi koskettavimmat jouluvirret ovat niin tuttuja, ettei tarvitse kirjaan katsoa. 


Kirkon ikkunoitakin on muutamaan otteeseen suurennettu. Että saataisiin valoa ja saataisiin kansa tavaamaan virsikirjojaan. Kalliita lasipeltejä on hankittu, jotta kansa saisi käyttää saamaansa oppia ja oppia lisää. 


Pysyivätkö kaikki edes veisuun rytmissä mukana, kun lukutaito oli heikko? Virsikirja opetti lukemaan ja piti taitoa yllä, ellei hyvin, niin auttavasti.

Näin ne saapuivat ennenkin, pienen kappelin vähäväkiset ja varakkaammat. Istuivat omille paikoilleen ja kuulivat suuren uutisen. Sen, joka koskettaa sydäntä. Sen, joka yhä uudelleen lämmittää sielun.


Kun palvelus päättyy, alkaa olla valoisaa. Maisema on täynnä lumen ja pakkasen kauneutta, pienten tupien ikkunoissa valojen loistetta. Matka joulun maassa jatkuu.





keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Rauhallista Joulua!



Tumman yön sylissä
Tupa jo lepää
Pimeä peittelee pihapuuta.

Vaieten vaeltaa
Valo ja varjo
Kajastus keskellä hiljaisuutta.

Syttyvät tähdet
Oksien lomaan,
Kauneinta katson, tuttua puuta. 

Jouluyön unessa
Ihana enkeli kulkee
Lapselle kuiskaa, iloa uutta.

  
Otsikkokuvan pyöreän kiven pintaan maalattu ikoni on Sirja Luhtasen taideteos. 

tiistai 23. joulukuuta 2014

Tapahtui aatonaattona, aamupäivällä


”Kuulehan”, sanoi Hiirivaari, ”taas ne sen saivat aikaan.”
”Niin saivatkin”, myönteli Hiirimuori. ”Olitko sitten epäillyt, etteivät onnistuisi?”
”Olinhan minä. Ei se pitkään aikaan siltä näyttänyt, että jotain tapahtuisi. Koko syksyn olen kiikkunut fiikuksessa ja katsellut, eikä mitään katseltavaa ole ollut.”

Hiirimuori ei sanonut mitään. Kun päivittelyvaihde päällä, päivitellään. Ei siinä  vastaväitteet eikä vatsanväänteet auta. Hiirivaari ei edes kunnolla huomannut.

”Täällä on keitetty ja paistettu parin päivän ajan ja tehty vaikka mitä!” Hiirivaari jatkoi eikä Hiirimuori tiennyt, oliko ukko tosissaan vai ei. Taisi olla taas tosikkovaihteella.


”Kun ensin näytti siltä, ettei ikinä mitään, niin sitten kumminkin alkoi tapahtua!”
”Ja sitten, pari päivää sitten, isäntä vihdoinkin osti kuusen, VIHDOINKIN, mutta voitko kuvitella, pystytti sen autokatokseen! Kuka sitä siellä katselisi, minäkin näin vain muutaman oksanpään!”

Jaajaa, sitäkö se tarkoittikin, kun kurkottelit niin, että meinasit pudota fiikuksesta, mietti Hiirimuori, mutta ei edelleenkään sanonut mitään ääneen.

”Ja vasta tänään toi kuusen sisälle ja sittenkin kesti tovin, ennen kuin edes tähti saatiin latvaan!”


Hiirimuori huokasi. Uudelleen.
”Nythän se on koristeltu ja sinä voit nähdä oman kuvasi joulupallon pinnasta”, muori yritti. ”Katso nyt, kynttilätkin loistavat jo!”

”Niin kai, mutta kun se ei ole oikein! Eikö ne enää muista mitään?” tuiskahti Hiirivaari.

”Kun kuusi on koristeltu, valot sammutetaan ja sytytetään vasta aatonaaton iltana, kun kaikki alkaa olla valmista. Silloin katsellaan kuusta, juodaan pieni lasillinen jotain hyvää ja sitten vasta…” Hiirivaari oli niin tuohtunut, ettei ollut oksallaan pysyä.


”Anna nyt jo olla”, tuhahti Hiirimuori. ”Katso nyt ympärillesi, äläkä toljota pelkkää kuusta! Emännällä on taikina nousemassa ja pian porkkanat kattilassa ja sitten perunat ja sitten…  Anna niiden nyt nauttia vähän joulukoristeista hommiensa lomassa.”

”Mutta riittääkö niissä kynttilöissä varmasti valoa huomiseksikin? Pikkutyttökin tulee silloin ja piipertää ja sirkuttaa, täällä pitää olla kaunista ja tuoksua hyvältä!”

”Ihan varmasti”, vakuutteli Hiirimuori. ”Älä nyt koko ajan hermoile, joulua tämä vaan on!”


Eikä Hiirivaari sittenkään pudonnut paikaltaan.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Neljäs adventti



Jouluna aina kiltteinä ollaan
Jos vaikka tonttu kurkistaa tupaan
Toiveita riittää leluista mollaan
Risuja taida ei toivoa kukaan.

Jouluna aina reippaina ollaan
Haetaan kuusi ja tuodaan se tupaan
Koristeet valmiina on ullakollaan
Kynttilät syttyvät perinteen mukaan.

Jouluna kirkossa hartaina ollaan
Sanoma kiirii jokaiseen tupaan
Yhdessä veisataan enkeli taivaan
Joulumme muistan, aina, niin lupaan.


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kolmas adventti


Ilma täynnä odotusta 
Huomispäivän ennustusta 
Kurkistetaan seuraavaan
Toiveisiin ja tulevaan.

Joulun polun askeleita
Uuteen lumeen painuneita.
Saamme käydä uudestaan
Tuo talvi kauneintaan. 





Lucian päivän aamuna koko maa oli valkoinen.
Lumi pysyi siniseen iltaan asti.


torstai 11. joulukuuta 2014

Maiseman rytmi



Kesken harmaan, sateisen päivän. Arjessa.
Katselen maisemaa bussin ikkunasta. Juuri nyt ei ole kiire, sillä kiirehtiminen ei saa matkantekoa nopeutumaan.

Ensin on kylä. Lato, joka on ollut aina, on romahtanut, sammaloitunut lähes tuntemattomaksi. Vanhan kaupan seinä on lähes tiessä kiinni, valkoiseksi rapattu, tyhjissä ikkunoissa läpinäkymätön lasi. Pienet tuvat, vanha koulu, jossa toimii metalliverstas, talot peltoaukean takana. Risteys, toinen kauppa, mutka ja matka jatkuu. Oikealla pellot, notkelma ja notkon takana uudet pellot, tutut talot ja metsän tumma vahva viiva, kuin jykevä siveltimenveto, rajaus taivaan ja maan väliä.

Tullaan suoralle ja tien molemmin puolin jää peltojen kulottunut vihreä, lähes symmetrinen kuvio. Sukelletaan vähitellen tihenevään kylään, talot paikoillaan, koulu, entinen kauppa, seuratalo, kaikki, mitä tavalliseen elämään on ennen tarvittu.
Kylän tuolla puolen kalliot, kallioiden jälkeen järvi, monta kilometriä ajetaan niin, että oikealla maa laskeutuu kohti vettä, vasemmalla kohoaa itsepäisenä töyräänä.

Tie noudattelee rannan viivaa, veden ja asfaltin välissä on kaistale, jolla kasvaa harvakseltaan puita, tinanharmaa vesi odottaa jäätä ja hiljaisuutta. Vielä muutama peltoaukea ja asutus tihenee taas. Tullaan kaupunkiin, entiseen kauppalaan, otetaan energinen ilme kasvoille, palautetaan mieleen suunnitellut askelmerkit, kiire, joka hetkeksi talttui, on taas täällä.

Satoja kertoja olen tämän matkan tehnyt. Astunut kyytiin vanhan seuratalon kohdalla, kuunnellut, miten moottori huokaa ja kerää voimia ylämäissä, katsonut, miten pysäkeiltä nousee kyytiin punaposkisia koululaisia. Ei pysäkin kohdalla ole kuin muutama talo, moni on kävellyt kauempaa, hengästynyt, ei kai aamulla kenelläkään voi olla muuta kuin hoppu, pieni pelko sydänalassa, ettei vaan jättäisi.

Maiseman, maantien rytmi on levollinen, hengityksen kaltainen. Syksyn ja alkutalven lumettoman maan ja sulan veden väripaletti eleetön, hiljainen. Puut ovat paljaat, syksy on pelkistänyt maiseman, huuhtonut yksityiskohdat pois.

Maisema näkyy sen ihmisissä. Täälläpäin ei ole ollut tapana huutaa ja tuoda julki itseään, vähempikin riittää. Täälläpäin eletään, kasvetaan kiinni vuodenaikoihin.

Juuri tätä tiedän kaivanneeni.