Kolmas adventti

Ilma täynnä odotusta 

Huomispäivän ennustusta 

Kurkistetaan seuraavaan

Toiveisiin ja tulevaan.

Joulun polun askeleita

Uuteen lumeen painuneita.

Saamme käydä uudestaan

Tuo talvi kauneintaan. 

Lucian päivän aamuna koko maa oli valkoinen.
Lumi pysyi siniseen iltaan asti.

Maiseman rytmi

Kesken harmaan, sateisen päivän. Arjessa.

Katselen maisemaa bussin ikkunasta. Juuri nyt ei ole kiire, sillä kiirehtiminen ei saa matkantekoa nopeutumaan.

Ensin on kylä. Lato, joka on ollut aina, on romahtanut, sammaloitunut lähes tuntemattomaksi. Vanhan kaupan seinä on lähes tiessä kiinni, valkoiseksi rapattu, tyhjissä ikkunoissa läpinäkymätön lasi. Pienet tuvat, vanha koulu, jossa toimii metalliverstas, talot peltoaukean takana. Risteys, toinen kauppa, mutka ja matka jatkuu. Oikealla pellot, notkelma ja notkon takana uudet pellot, tutut talot ja metsän tumma vahva viiva, kuin jykevä siveltimenveto, rajaus taivaan ja maan väliä.

Tullaan suoralle ja tien molemmin puolin jää peltojen kulottunut vihreä, lähes symmetrinen kuvio. Sukelletaan vähitellen tihenevään kylään, talot paikoillaan, koulu, entinen kauppa, seuratalo, kaikki, mitä tavalliseen elämään on ennen tarvittu.

Kylän tuolla puolen kalliot, kallioiden jälkeen järvi, monta kilometriä ajetaan niin, että oikealla maa laskeutuu kohti vettä, vasemmalla kohoaa itsepäisenä töyräänä.

Tie noudattelee rannan viivaa, veden ja asfaltin välissä on kaistale, jolla kasvaa harvakseltaan puita, tinanharmaa vesi odottaa jäätä ja hiljaisuutta. Vielä muutama peltoaukea ja asutus tihenee taas. Tullaan kaupunkiin, entiseen kauppalaan, otetaan energinen ilme kasvoille, palautetaan mieleen suunnitellut askelmerkit, kiire, joka hetkeksi talttui, on taas täällä.

Satoja kertoja olen tämän matkan tehnyt. Astunut kyytiin vanhan seuratalon kohdalla, kuunnellut, miten moottori huokaa ja kerää voimia ylämäissä, katsonut, miten pysäkeiltä nousee kyytiin punaposkisia koululaisia. Ei pysäkin kohdalla ole kuin muutama talo, moni on kävellyt kauempaa, hengästynyt, ei kai aamulla kenelläkään voi olla muuta kuin hoppu, pieni pelko sydänalassa, ettei vaan jättäisi.

Maiseman, maantien rytmi on levollinen, hengityksen kaltainen. Syksyn ja alkutalven lumettoman maan ja sulan veden väripaletti eleetön, hiljainen. Puut ovat paljaat, syksy on pelkistänyt maiseman, huuhtonut yksityiskohdat pois.

Maisema näkyy sen ihmisissä. Täälläpäin ei ole ollut tapana huutaa ja tuoda julki itseään, vähempikin riittää. Täälläpäin eletään, kasvetaan kiinni vuodenaikoihin.

Juuri tätä tiedän kaivanneeni.

Näköinen kuva

Maailma ei pysähdy yhteen otokseen. Tajunnan toisinto video, monta eri kanavaa simultaanisesti. Uutisten virta on vuolas, tosiajassa.

Se, joka vaalii oikeaa maailmankuvaa tai käsitystä elämästä, hellii usein pysäytyskuvaa. Tarkkaa kuvaa, joka kuitenkin koko ajan loittonee todellisuudesta.

Ennen oli paremmin, sillä entisen me tunnemme, muistamme huonosti – ehkä juuri siksi siinä oli niin helppo elää. Eilisessä ei tarvitse räpistellä, sitä voi tarkastella tyynesti, niin kuin laakson tuolla puolen kohoavaa vuoristomaisemaa.

Pian rakennetaan oikea joulu. Tai näköinen kuva joulusta. Onko sekään tarkalleen totta? Jouluun kuuluu, jouluna pitää, jouluna on aina, jouluna, jouluna, jouluna…

Jouluun kuuluvat perinneherkut, mutta kuuluuko jouluun se, että maaliskuulle asti pyöritetään leivonnaisia ja laatikoita pakasteesta pöytään ja pöydästä pakkaseen?

Jouluun kuuluvat lahjat, mutta kuuluuko jouluun se, että erilaiset lahjukset joulun jälkeen kannetaan kirpparille, kun talo jo ennestään on täynnä tavaraa?

Jouluun kuuluvat koristeet, mutta kuuluuko jouluun se, että koti pumpataan täyteen samaa tingeltangelia kuin kauppakeskukset ja ravintolat?

Tämä on se aika vuodesta, jolloin päätän pitää pääni kylmänä ja keskittyä vain oleelliseen, tarpeelliseen, tärkeään. Parin viikon päästä koittaa se aika, jolloin huomaan, ettei se taaskaan täysin onnistunut.

Mutta joulu on tulossa, kohina lähenee, kiire ja stressi enenevät. Voiko sille mitään?

Joulua, tajunnanvirtaa!

Toinen adventti

Koko joukko tonttuja

Ja pieni kotihiiri.

Täynnä joulun toiveita

Puuhaa tämä piiri.

Joka nurkka nuuskitaan

Tuoksuu komerossa?

Pienin tassuin tutkitaan

Murut laatikossa.

Joulun alla piilottaa

Äiti lahjat, lelut.

Hiiriä niin kiinnostaa

Juhlan valmistelut.

Vielä monta viikkoa

Kestää odotusta.

Pienen hiiren tassuissa

Tuntuu kutitusta.

Kilttinä jos olla malttaa

Hiiren pieni lapsi

Lahjatoiveen toteuttaa

Tonttu harmaahapsi.

Tammenlehvät

Tammi on pudottanut lehtensä, sitkeät, syksyä uhmaavat. Tammenlehvä on sitkeän sukupolven tunnus. Niiden, jotka pelastivat tämän maan. Vain muutama tammenlehvätunnuksen kantaja on enää lähipiirissä, muistoissa yhä useampi.

Tarinat tammenlehväsukupolven kohtaloista pysäyttävät sydämen. Ankarat fyysiset ponnistukset rintamalla ja kotirintamalla. Raskas työ, joka jo sellaisenaan olisi uuvuttanut hyvävoimaisenkin. Lisänä henkinen paine, pelko, uhka, vaara. Vaikka itse jaksaisi, jaksaisiko isänmaa? Vaikka itse selviytyisi, selviytyisikö perhe, suku, kylä.

Vaikka Talvisodan syttymisestä on jo 75 vuotta, sotavuodet kokeneet eivät niitä unohda. Sota on läsnä arjessa, muistoina, kipuina, kaipauksena. Kaikkea tätä on sodan jälkeen syntyneiden yhä vaikeampi ymmärtää. Viesti rintamalta ei enää tavoita samalla tavoin kuin se tavoitti meidät, suurten ikäluokkien edustajat. Viestiketju ei silti saisi katketa.

Isäni ja hänen veljensä viettivät monta Itsenäisyyspäivää rintamalla. Kotiväen, vanhempien ja sisarten osana oli huolehtia töistä, luoda jatkuvuutta.

Yksi veljeksistä, Väinö Verner,  kaatui helmikuun taisteluissa, Talvisodan loppuvaiheessa. Pian siitäkin on jo 75 vuotta. Kuolinilmoituksen säkeet liikuttavat yhä.

Kaunis on kuolo kun mainehen mailla

Lahjan kalleimman uhrata saa.

Työnsä kun tehnyt on sankarin lailla,

Muistoa siunaa syntymämaa.

Pelkkä kiitos on pieni sana. Muistaminen on tärkeää, siunaten muistaminen.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!