Tammi on pudottanut lehtensä, sitkeät, syksyä uhmaavat.
Tammenlehvä on sitkeän sukupolven tunnus. Niiden, jotka pelastivat tämän maan.
Vain muutama tammenlehvätunnuksen kantaja on enää lähipiirissä, muistoissa yhä
useampi.
Tarinat tammenlehväsukupolven kohtaloista pysäyttävät
sydämen. Ankarat fyysiset ponnistukset rintamalla ja kotirintamalla. Raskas
työ, joka jo sellaisenaan olisi uuvuttanut hyvävoimaisenkin. Lisänä henkinen
paine, pelko, uhka, vaara. Vaikka itse jaksaisi, jaksaisiko isänmaa? Vaikka
itse selviytyisi, selviytyisikö perhe, suku, kylä.
Vaikka Talvisodan syttymisestä on jo 75 vuotta, sotavuodet
kokeneet eivät niitä unohda. Sota on läsnä arjessa, muistoina, kipuina,
kaipauksena. Kaikkea tätä on sodan jälkeen syntyneiden yhä vaikeampi ymmärtää.
Viesti rintamalta ei enää tavoita samalla tavoin kuin se tavoitti meidät,
suurten ikäluokkien edustajat. Viestiketju ei silti saisi katketa.
Isäni ja hänen veljensä viettivät monta Itsenäisyyspäivää
rintamalla. Kotiväen, vanhempien ja sisarten osana oli huolehtia töistä, luoda
jatkuvuutta.
Yksi veljeksistä, Väinö Verner, kaatui helmikuun taisteluissa, Talvisodan
loppuvaiheessa. Pian siitäkin on jo 75 vuotta. Kuolinilmoituksen säkeet
liikuttavat yhä.
Kaunis on kuolo kun mainehen mailla
Lahjan kalleimman uhrata saa.
Työnsä kun tehnyt on sankarin lailla,
Muistoa siunaa syntymämaa.
Pelkkä kiitos on pieni sana. Muistaminen on tärkeää,
siunaten muistaminen.
Hyvää Itsenäisyyspäivää!
