torstai 11. syyskuuta 2014

Tataramttatataramttatataramtanttaa (runousoppia, kyllä!)

Eino Leino 
Tataramttatataramttatataramtanttaa
Tataramttatataramtatatatramtanttaa
Tataramramramrantantaa
Tataramramramrantantaa

En minä niitä kaikkia sanoja enää muista. Niitä saattoi sitä paitsi olla useammatkin. Mutta kun kansakoulussa lausuttiin runoa, jotenkin noin se meni. Sanat ja sisältö pelkistyivät rytmiksi. Jos joku Pertti tai Markku tai Hannu joutui lukuvuoroon, rytmi nuiji alleen kaiken muun. Äänekkäästi. Hakkaava tamttara jäi soimaan ja sen tahdissa olisi voinut ja ehkä pitänytkin kenkää naputtaa. Tamtataramtatataa.

Ja jos joku sanoi, että kaunis runo ja hieno ja kauniisti riimitelty, päässä alkoi soida tamtatatam ja ranttatam. Ei siis kovin kaunista eikä ihanaa. Musikaalisuudesta tai rytmitajusta minua ei kukaan koskaan ole voinut syyttää tai kiittää, mutta tämän rytmin jopa minäkin tunnistin. Enkä viihtynyt siinä.

Kesti kauan, ennen kuin uskalsin lukea runoja, vielä kauemmin, ennen kuin uskalsin myöntää pitäväni riimeissä kulkevaa runoa hyvänä ja onnistuneena. Jokaisella teinitytöllä on ’pyh ja pöh Eino Leino’ -kautensa, itselläni se kesti ehkä liiankin kauan.

Riimittely on taidetta, mutta se voi olla myös piinaa ja kidutusta. Leino ja Manninen kirjoittelivat Kangasniemellä, kannustivat toisiaan, saivat sanat soimaan. Juice osasi, upeasti, nerokkaasti. Martti Haavio, siis P.Mustapää riimitteli runoihinsa huumoria ja haikeaa hymyä.

Nimeltä mainitsemattomat koululaulun sepittäjät eivät ole yltäneet samaan. Tai sitten on niin, että mestariteosta ei pitäisi antaa keskenkasvuisten käsiin.

Runo on minulle musiikkia, vaikka en musikaalinen olekaan. Runomittojen mukaan en osaa tekstiä säveltää, vaikka taitavasta mittojen hallinnasta olen jo oppinut nauttimaan. Runossa tehoaa sanojen melodia ja poljento, vaikka sanoja joutuisi hakemaankin. Siksi en kovinkaan usein ole lukenut onnistunutta suomennosta mitallisesta runosta. Alkuteksti on aina aito.
Kolisee kuin harrastajan riimit



Oma runoesimerkkini on mittoihin liittyvä, mutta ei ehkä tarkan mitallinen tuotos. Alkuteksti se todellakin on. Olin ollut ostoksilla itäsuomalaisessa Prismassa ja täydentänyt alusvaatevarastoani, arkisilla perustuotteilla.

Vasta myöhemmin huomasin, että varashälytin, kolmisen senttiä korkea pötikkä, oli kiinni rintsikoissa. Jos sen pukisi ylleen, muiden vaatteiden mitat eivät täsmäisi.
Olin yhteydessä kauppaan ja minua kohdeltiin juuri niin sydämellisesti kuin paatunutta kleptomaania sopiikin. Tunsin itseni rintaliiviroistoksi.

Tämä teksti on lapsilta kielletty, varmuuden vuoksi. Etteivät löydä sen tylsää hakkaavuutta.


Olen yksinkertainen rintaliiviroisto
Dee kuppinen, sekohapsinen
Ei helteellä säteile parhain loisto
Vaan hymyn antaa kassaneitonen.

Olen sattuman oikusta rintaliiviroisto
Ässäkorttinen, niuho, joskus tunnollinen
Kuiteissa kiinnostaa vain turha toisto
Maksan kaiken, myös hälyttimen.

Kun marketista poispäin astelen
Kassit pullollaan leipää ja särvintä
Perään huuda ei kone, ei ihminen
Kaikki huokaavat vain, että lämmintä!

Rintaliiviroistona olen kokematon
Hälylaite saa aikaan hermostuksen
Laukusta pussukka avaamaton
Nousee vasta kun reppua pakkailen.

Ensikerralla nykyinen rintaliiviroisto
Tekee kassalla tarkemman tarkistuksen
Jos näidenkin härveleiden poisto
Jää vastuulle asiakkaiden…


Kivi 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Syyskuun idus



Syyskuussa idus on kolmastoista päivä.
Idus on vanhan roomalaisen kalenterin täydenkuun päivä, kuukauden taitekohta.
Enää se ei osu tarkkaan kohdalleen, mutta monena yönä kuun kasvot ovat loistaneet maan yläpuolella, valaisseet syksyistä maisemaa.

Vielä muutama päivä – toteutuvatko pahat unet, uhkakuvat?
Maailmalla vyöryvät panssarit, pakotteet, ankeat ajatukset. Jyräävätkö ne tulitauon toiveet, pyrkimyksen rauhaan? 
Eikä pienen ihmisen ääni kuulu siinä maailmassa, ei aikuisen, ei lapsen.

Monen viikon, kuukauden ajan tässä todellisuudessa on keskusteltu siitä, millainen rakkaus on oikeanlaista. On puhuttu rakkaudesta niin kuin liikennesäännöistä tai piirakkaresepteistä. Kun väistät näin, kaarrat oikealle, vilkutat vasemmalle ja pysähdyt valoissa, olet oikealla linjalla.

Rakkaudessa on kyse kahden ihmisen läheisyydestä, liitosta, äidin ja lapsen kiintymyksestä, isän tai isoisän lujasta syliotteesta, huolenpidosta, hellyydestä. Välittämisestä ja sielujen harmoniasta. Lähimmäisistä, joiden kanssa arki jaetaan ja juhla vietetään. Asioista, jotka eivät käyttöohjetta tarvitse.

Enemmän kuin erilaista rakkautta pitäisi pelätä sitä, että maailman mahtajat ovat menettäneet kyvyn rakastaa mitään muuta kuin itseään, omaa valtaansa.
Taivaat  loimuavat. Kaikkialla se ei ole ukkosta.


maanantai 8. syyskuuta 2014

Syysmuuton aikaan


Jos nyt voisin
Lähtisinkö, palaisinko?
Tekisinkö jotakin toisin?
Jos nyt voisin.

Voisinko rakastaa enemmän,
Kuunnella, hellästi odottaa
Lähellä olla ja lohduttaa.
Pelätä hiukan vähemmän.

Jos nyt voisit
Kysyisitkö toisin, vastaisitko?
Jäisitkö lähelle, tahtoisitko?
Jos nyt voisit.

Sanat ja yhteinen hiljaisuus
Koskettaa, läheisyys jää
Valoa tallettaa viipyvää.
Matka jatkuu, tulevaisuus.

Jos nyt voisit
Jos nyt voisin.
Mikään ei olisi toisin.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Rujo menneisyys ja muita selityksiä


Perheenemäntä tietää, miten valkoiset vaatteet vuosikymmenten pesuissa ja kovassa kulutuksessa hiutuvat ja haurastuvat. Lopulta jäljellä on vain läpikuultavaksi muuttunut kudelma, jonka seuraava käyttökerta rikkoo kokonaan.

Samanlaista valkopesua on tekemisten selittely, omien ja toisten. Tulkintoja tulkintojen perään, tahranpoistoa, parsimista, puhdistelua, verukkeita. Kun rohkeus tai voimat eivät riitä siihen, että antaisi menneitten olla, niin, ettei taakka kasvaisi ylivoimaiseksi. Tai että myöntäisi erehtyneensä, väsyneensä.

Krooninen valkopesu rasittaa. Selittelyn selittelyn selittely.
En minä, mutta kun muut. Minä kyllä, mutta kun kaikki muut. Olisin minä, mutta kun pomo. Tiedänhän minä ja osaanhan minä. Mutta ei minun anneta. Kun ei mikään mene niin kuin hyvä on ja minä tahdon.

Onko loukkaava puhe oikeasti vihaa ja pahaa vai onko se valepukuun puettu avunhuuto? Hoivatkaa minua, olen väsynyt ja sieluni on hukassa? Huomatkaa minut! Hei kuulkaa! Miksi te ette enää edes kehu minua?

Negatiivisuus on lipeää, se syövyttää tieltään kaiken hyvän ja arvokkaan. 

Onko olemassa virheettömiä ihmisiä? Onko sellaisia, jotka eivät koskaan ole polultaan poikenneet ja erehtyneet?
Tuskin. Mutta sellaisia on, jotka kokevat saaneensa kovempia leluja, vähemmän hyviä sattumia tai liian vähän haleja ja huomiota. Jotka ovat ajautuneet negatiiviseen, sielua kuluttavaan kierteeseen. Kierteeseen, jonka oikaisemiseen tarvitaan apua.

Elämä on oppimistapahtuma. Aikuisellekin.
Voimia elämiseen!


Samuli Heimosen maalaus, kuvattu kesällä 2010 Taidekeskus Salmelan näyttelyssä.

perjantai 29. elokuuta 2014

Matka, mahdollisuus



Veden väri ei ole väri eikä tunnelma, sillä veden mielialat vaihtuvat alati ja tunnelmia on monta. Jokainen väri on veden väri, sillä veden pinnassa leikkivät kaikki sävyt. Aallot toistavat taivaan sinisiä, kertaavat pilvien graniitinharmaan ja heijastavat syksyisen rannan kultaiset kaislat, runsaina ryppäinä hohtavat pihlajanmarjat.


Valo hohtaa laineilla, liikkuu ja elää, meri näyttää valkoisin pärskein voimansa. Veden väri on jokainen väri ja veden väri on ulapan ihmeellinen sininen. Vaikka suolainen tuuli on viileä, sisätiloihin ei malta siirtyä, vaan haluaa katsella kaikki sävyt ja siniset.



Yhteisellä retkellä Inkoon maisemiin tavataan tutut, puhutaan maailman asiat kuntoon, tuuletetaan sielua ja otetaan askeleita uusiin seikkailuihin. Kodikkaassa tutussa seurassa. Hyvässä.

Kirkko katsoo merelle ja kertoo jokaisella kivellään historiaa, tarinoita. Se näkee kauas, menneeseen ja tulevaan, se on aina läsnä. Merenkulkijoita on ollut yhtä kauan kuin meren rannalle on tultu elämään. Kirkolle, satamaan johtaa tie, vuoroin tyynen sininen, myrskyn harmaa, kimaltava ja jäinen. Kirkossa kohtaavat mantereen ja saarten asukkaat. Meri tuo kansan sanaa kuulemaan, kokoaa väen yhteiseen hartauteen kynttiläkruunujen alle, sukupolvesta sukupolveen. Tarjolla on lämpöä, läheisyyttä, lohtua.


Mutta ei ehkä pidäkään olla niin, että tulijat tuntisivat vain pelkkää lempeän tyyntä mieltä. Kuolemantanssissa kaikki säädyt kulkevat kohti vääjäämätöntä, armoton nauru saattaa itkeviä hahmoja. Memento mori, muista kuolevasi. Memento. Muista, että musta surma vaanii, ilkeä vitsaus tai paha tauti, oikukas meri. Muista, opi ja usko oppimasi. Lunastus, armahdus on kuorin keskellä, Kristuksen kärsimyksessä, muista. Muista, lausu rukouksesi ja tunnusta syntisi, niin pääset osalliseksi armosta, voit taas lähteä puhtain purjein matkaan.  

Vaaleiksi kalkitut seinät, vanhojen kuvien punasävyisiksi pelkistyneet sävyt, valo ja hiljaisuus koskettavat kulkijaa, joka pysähtyy hetkeksi kirkon penkkiin. Miten sykähdyttävä elämys aikanaan satumaisen värikkäät, koko kirkon sisätilat täyttäneet kuvat ovat olleet 1500-luvun inkoolaisille, joiden elämää ei vielä säädellyt sähköinen viestintä ja kuvien, äänien ja sykkivien virikkeiden loputon tulva?


Ehkä juuri tässä onkin jotain oleellista: jokaisena aikana, kaikissa elämän aallokoissa jykevästi paikallaan seisova kirkko on paikka, jossa arki vaihtuu pyhään ja sielu saa kerätä voimia.

Paikka, josta on hyvä lähteä elävän veden maailmaan.


Vanhaan muistikirjaan joku on piirtänyt lennokkaalla käsialalla
Anzukommen ist eine Chance!
Abzufahren ist eine Kunst! *

Kiitos matkaseurasta, sammattilaiset! 

* Saapuminen on mahdollisuus, lähteminen taidetta.