Parhaat kuvat

”Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”  

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen neljästoista luku on yhteenveto, jossa kirjailija kertoo kaikkien veljesten vaiheet monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa. Eeron aikuisuutta kuvaavan jakson kielikuvat ovat mielikuvia, jotka ovat kiinnittäneet suomalaisen sielun peruskallioon.

Parhaat kuvat ovat niitä, joita ei voi jakaa eikä tulostaa. Parhaat kuvat ovat vielä sielussa, ottamatta, odottamassa ottamistaan. Parhaat kuvat ovat painuneet muistiin.

Kesäaamun kirkkaus, terheniset sumunriekaleet tarttuvat sieluun, kuvaankin. Mutta edellisen yön kirkas kuu, veden pinnassa leikkivät tähtien kuvajaiset ovat enemmän mielen kuvia kuin kameralla tallennettuja muistoja. Matka alkaa tästä, raikkaasta vedestä. 

Kajaanin kirkossa ystävällinen opas toivottaa tervetulleeksi, esittelee kotikirkkoaan. Puusta taidolla veistetty jalokivi, koristeluissaan runsas, väreiltään heleä ja valoisa. Kattorakenteiden puutyö hivelee silmää. Pietarilaisten kristallikruunujen hehku valaisee tilaa. Millaista täällä olisikaan, jos lamppujen tilalla lepattaisivat kynttilöiden liekit ja tuohuksen tuoksu tuntuu.

Pistäydyn rannassa, tervehdin piirilääkäriä, joka yhä vain katselee – sielläkö on saha ja sahalla mamselli Piponius – vai neidiksikö tätä kutsutaan? Kiertelen vanhalla hautausmaalla ja etsin Lönnrotin perhehautaa, tuloksetta. Saldo jää silti reilusti plussalle, kun kyselen tietä saan monta mukavaa juttutuokiota. Ehtaa kainuulaista puhetta, suoraan sydämen pohjalta.

Vanha raatihuone kaupungin sydämessä on nimetty Lönnrot-keskukseksi, sinne en pääse kuin puolittain luvatta kurkistamaan, sillä taloon on tulossa yksityistilaisuus.

Maan halki ajaessa maisema avartuu, avautuu. Aurinko on jo matalalla, värit lämpimät ja lempeät. Valo saa veden kimaltamaan, vahvistaa kaislikon ja vehreiden peltojen sävyjä, korostaa kontrasteja. Jossakin sataa ja pilvimuodostelmien lomassa näkyy sateenkaaren palasia. Maisemassa on kaikki värit. Niin kuin lapsena kynälaatikossa.

Pohjoisen metsä on selväpiirteinen, aluskasvillisuutta on vähemmän, aurinko valaisee sammaleisen maan, kirjailee varjoillaan. Tuntuu kuin olisi väljempi hengittää, kuin taivastakin maan yllä paljon etelää enemmän.

Ja siellä ne ovat, risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kemijoen jyrkät rantatöyräät, siintävä vesi. Ilta-auringon valot ja varjot, varjoista esiin loikkaavat porot, sarvipäät kauneimmassa asussaan. Ja taas tallentuvat kuvat vain mieleen, ei kameraan.

Kun päästään pohjoiseen, maailma saa rajat. Maailman reuna, pannukakun laita on sinisistä sinisin viiva jossakin kaukaisuudessa. Reunalle ovat jääneet tunturit.

”Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui.”

Majakat ja mainosvalot

Matkalla pohjoiseen ohitetaan monta pihapiiriä ja taajamaa. Yksilöllisiä, oman nimisiä, täynnä murteita ja juurevuutta. Jos pysähtyisi, kuuntelisi, antaisi ajan kulua ja jutun solahtaa omaan uomaansa, saisi nauttia tarinoista, jotka ovat jykeviä niin kuin vanhan tuvan hirret, maukkaita kuin uutisleipä. Mutta ei auta, on aikataulu ja reittisuunnitelma. 

Mihin kiireinen matkamies enää tarvitsee karttaa ja kompassia, kun reitillä voi suunnistaa auringon ja säännöllisin väliajoin niemen notkosta ja saarelmasta esiin nousevan keltaisen majakan mukaan? Tiet on numeroitu johdonmukaisesti, tankkauspisteet aakkostettu.

Eipä olla maakuntien metropoleissa maailman menosta syrjässä. Samat henkkamaukat, intersportit, cittarit, stressimiehet ja heset ne täälläkin palvelevat, samat valokyltit kuin kaikkialla muuallakin. Älkää silti ajatelko, että en soisi näillekin seutukunnille samoja shoppailun iloja kuin muillekin. Kauppa käy tehokkaasti, kun valikoima ja esillepano ovat tutut, asiakkaan kiertosuunta ennustettava. 

Ymmärrän senkin, että maakuntien talouselämän välttämättömät katalysaattorit, vapaa-aikaan panostaville vierailijoille viritetyt reservaatit tarvitsevat tuekseen asiallista kaupallista tarjontaa. Tuskin kauppiaat huvikseen sitä vaivaa näkevät, että tekstittävät kylttinsä kahdella eri kirjaimistolla ja ainakin kolmella kielellä. Verkot on viritetty ja katiskat pudotettu asiakkaan mielihalujen syviin vesiin, hyvä niin.

Mutta ihan vaan itsekkäästi: haluaisin katsella paikallista tarjontaa, hypistellä käsinkudottua kangasta, tuntea paikalliseen juureen leivotun rukiisen leivän aromit. Ja toivoisin, että paikallista tarjontaa markkinoiva yritys ei sulkisi oviaan samaan aikaan kuin paikalliset pankit.

Kylät, joiden läpi olen vuosia sitten matkustanut, ovat muuttaneet muotoaan, mutta myös sulkeutuneet. Jos ennen ajettiin kylän läpi pohjoiseen, nyt matkalainen ohjataan ohikulkutielle. Kaupungin keskustaan johtava tie on reunustettu rautakauppa-arkkitehtuurilla, elementtihalleilla ja kaikista itseään kunnioittavista kaupungeista tutuilla merkkiliikkeiden symboleilla.

Kolme vuosikymmentä sitten tyypillinen pohjoisen taajama oli kodikas, omaleimainen kylä, jonka raitilla vuorotteli moderni, lasista ja betonista noussut uhmakkuus ja sodan jälkeisen jälleenrakennuskauden talotyyli. Vaatimaton, mutta inhimillinen. Nyt tie vie ohikulkijan määrätietoisesti ohi.

Tie jatkuu, suorana ja hyväkuntoisena. Vastaantulijoita on harvassa, muita matkalaisia vähän. Joskus metsän siimeksestä pelmahtaa tien varteen marjamatkaltaan palaava täti, palavissaan ja ämpäreitään kantaen, joskus yksinäinen poro harhailee tielle.

Elokuun puolivälissä eletään lempeää syyskesää, mutta parhain sesonki on jo ohi. Vielä ruskan ryöpsähdys, sitten hiljenee talveen.