Pohjatyötä (sisältää intiimejä ja rohkeita paljastuksia)

Aikaisemmassa elämässä piti pitää kirjaa ja tehdä tiliä työtuntien käytöstä. Yksi kätevä nimike puolilorvailun muuntamiseksi sallituksi raadannaksi oli ’oman alan seuraaminen’ toinen ’pohjatyö projektia ZZZZ varten’. Ensin oli ruudukoita, joihin vedettiin viivoja ja sitten seuraavassa vaiheessa seuranta siirtyi koneelle ja seuraavassa vaiheessa ohjelma lakkasi toimimasta. Lopulta ohjelma saatiin kuntoon, mutta ei se sitä tarkoittanut, että olisi aina jaksettu tai muistettu tallentaa tehtyjä töitä.

Kun itse yrittäjänä yritin pitää kirjaa työtunneista ja tarjota seurantaa niistä asiakkaalle, kukaan ei ollut kiinnostunut. Pääasia oli kaikkien mielestä tehty työ ja sen tulokset.

Tätä nykyä teen paljon pohjatyötä. Seuraan kiitettävästi omaa alaani, esimerkiksi naistenlehtiä ja television lääkäriohjelmia. En siis hämmästy, jos julkkis menee kuudennen kerran avioon, pahoinpitelee jonkun viattoman tai jos sairaalaan tuleva potilas intuboidaan juuri ennen kuin lääkärisetä taas kerran päättää poistaa pernan. Ei kai se niin tarkkaa ole, eihän kukaan huomaa, etten koskaan katso kallonhalkaisuja tai amputointeja ruudulta, vaan teen asiaa keittiöön tai keskityn kutimeen. Kuinka monta pernaa keskiverto englantilaisen saippuasarjan näyttelijällä on? Meillä muilla on vain yksi ja siitä ei käsittääkseni kannata kovin kevein perustein luopua.

Minä olen kumminkin valveilla ja valveutunut kansalainen, seuraan julkista sanaa. Ai että mitä tämä pohjustaa? Ja mihin työksi luokiteltavaan tämä viittaa? Ja mitä alaa tämä pohjustaa? Saippuasarjat eivät ole koskaan olleet työtäni, eivät onneksi juorutkaan.

En siis itsekään oikeastaan tiedä, mutta hauskaa on ja rattoisaa. Ei oikeissa töissä aina näin kivaa ollut. Vaikka sanottiin, että siinä ammatissa työ oli hauskinta, mitä ihminen voi tehdä vaatteet päällä. Valistuneet lukijat tietävät, mikä on hauskinta ilman vaatteita. Saunominen puulla lämpiävässä saunassa ja uiminen puhtaassa järvivedessä, tietysti. Tai, no joo, mutta ei oikeesti hei, ei tällä palstalla.

Ostin viime talvena Nallelankaa ja nyt olen seurannut sitä alaa ankarasti. Lukenut käsityölehtiä ja katsellut lankafirmojen nettisivuja. Kun aika on, teen ehkä samanlaisen neuleen kuin aina ennenkin. Mutta tietoisena siitä, että trenditkin ovat olemassa. Toisaalla.

Elämä kun vain on joskus toisaalla, mutta kuten Jari Tervo on sanonut, sinne pääsee taksilla. Tai ainakin melkein aina pääsee.

Ala, jota mielelläni myös seuraan, on leipominen ja ruoanlaitto. Luen reseptejä ja kakkuohjeita. Katselen ja maistelen mielelläni. Siihen se sitten yleensä jääkin. Eivät ne minuun tartu. Jos olisi joku seuranta toteutuville kokkausprojekteille, siihen ei tulisi viivan viivaa. Vaikka vyötäröllä jumittaa vaikka kuinka monta viivaa. Äshhhhh.

Toisinaan pohjatyö muuttuu oikeaksi työksi ja tulokseksi. Mutta se on kokonaan eri tarina. Ei mahdu tähän juttuun.

Hauskaa ja maistuvaa syksyä kaikille! Kohta se alkaa!

Kävelkää syyssateessa ja tuulessa ja antakaa tuulen puhaltaa!

Tehkää pohjatöitä.

Kuvissa näkyy joitakin raatajaeläimiä.

Parhaat kuvat

”Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”  

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen neljästoista luku on yhteenveto, jossa kirjailija kertoo kaikkien veljesten vaiheet monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa. Eeron aikuisuutta kuvaavan jakson kielikuvat ovat mielikuvia, jotka ovat kiinnittäneet suomalaisen sielun peruskallioon.

Parhaat kuvat ovat niitä, joita ei voi jakaa eikä tulostaa. Parhaat kuvat ovat vielä sielussa, ottamatta, odottamassa ottamistaan. Parhaat kuvat ovat painuneet muistiin.

Kesäaamun kirkkaus, terheniset sumunriekaleet tarttuvat sieluun, kuvaankin. Mutta edellisen yön kirkas kuu, veden pinnassa leikkivät tähtien kuvajaiset ovat enemmän mielen kuvia kuin kameralla tallennettuja muistoja. Matka alkaa tästä, raikkaasta vedestä. 

Kajaanin kirkossa ystävällinen opas toivottaa tervetulleeksi, esittelee kotikirkkoaan. Puusta taidolla veistetty jalokivi, koristeluissaan runsas, väreiltään heleä ja valoisa. Kattorakenteiden puutyö hivelee silmää. Pietarilaisten kristallikruunujen hehku valaisee tilaa. Millaista täällä olisikaan, jos lamppujen tilalla lepattaisivat kynttilöiden liekit ja tuohuksen tuoksu tuntuu.

Pistäydyn rannassa, tervehdin piirilääkäriä, joka yhä vain katselee – sielläkö on saha ja sahalla mamselli Piponius – vai neidiksikö tätä kutsutaan? Kiertelen vanhalla hautausmaalla ja etsin Lönnrotin perhehautaa, tuloksetta. Saldo jää silti reilusti plussalle, kun kyselen tietä saan monta mukavaa juttutuokiota. Ehtaa kainuulaista puhetta, suoraan sydämen pohjalta.

Vanha raatihuone kaupungin sydämessä on nimetty Lönnrot-keskukseksi, sinne en pääse kuin puolittain luvatta kurkistamaan, sillä taloon on tulossa yksityistilaisuus.

Maan halki ajaessa maisema avartuu, avautuu. Aurinko on jo matalalla, värit lämpimät ja lempeät. Valo saa veden kimaltamaan, vahvistaa kaislikon ja vehreiden peltojen sävyjä, korostaa kontrasteja. Jossakin sataa ja pilvimuodostelmien lomassa näkyy sateenkaaren palasia. Maisemassa on kaikki värit. Niin kuin lapsena kynälaatikossa.

Pohjoisen metsä on selväpiirteinen, aluskasvillisuutta on vähemmän, aurinko valaisee sammaleisen maan, kirjailee varjoillaan. Tuntuu kuin olisi väljempi hengittää, kuin taivastakin maan yllä paljon etelää enemmän.

Ja siellä ne ovat, risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kemijoen jyrkät rantatöyräät, siintävä vesi. Ilta-auringon valot ja varjot, varjoista esiin loikkaavat porot, sarvipäät kauneimmassa asussaan. Ja taas tallentuvat kuvat vain mieleen, ei kameraan.

Kun päästään pohjoiseen, maailma saa rajat. Maailman reuna, pannukakun laita on sinisistä sinisin viiva jossakin kaukaisuudessa. Reunalle ovat jääneet tunturit.

”Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui.”