Täti Tietävä neuvoo lehdessä, opaskirjassa, nykyään myös netissä. Sormi pystyssä ja vankoin äänenpainoin. Hoida ystävyyssuhteitasi, sillä tukalassa tilanteessa auttaa, että on ystäviä.
Täti Tietävän ohjeet ovat tietysti silkkaa asiaa. Ei niitä ainakaan suureen ääneen kiistää voi. Ellet siis pysty ottamaan vakuutusta, ystävä on kustannustehokas vaihtoehto.
Harvemmin kumminkin käy niin, että Täti Tietävä samalla kertoisi, millaisia temppuja ystävyyssuhteiden hoitaminen edellyttää. Olisiko pikkukuppi kahvia ja leivos hyvä, vai tarvitaanko tuhti kattilallinen makkarasoppaa? Vai riittääkö sanoilla silittely, ajatuksilla liekuttelu? Mikä olisi tepsivää ja kustannustehokasta?
Ajatellaanpa. Jos Eeee olisi minun ystäväni vain tämän vakuutusfunktion takia, voisinko siis luottaa siihen, että Eeee ryntää hätiin aina, kun purteni eksyy kapeikkoon tai kilahtaa karille? Ja jos Eeee vastaavasti on minun ystäväni vain siksi, että tarvitsee rinnalleen parsimistaitoisen tädin silloin, kun elämä ratkeaa käsiin, eikö kysymyksessä olekin hienovarainen kiristys eikä lämmin ihmissuhde? Kiristys on rikos ja rikosten valmistelu on onneksi kriminalisoitu.
Liike-elämässä törmää ajoittain tyyppeihin, joille suhteiden hankkiminen ja kerääminen on itsetarkoitus. Naiiveimmat kertovat sen ääneen, viimeistään parin lasillisen jälkeen. Ja sitten on niin ihanaa, kun voi köyhempien kanssa kahvitellessa pudotella repliikkeihin vuorineuvosten etunimiä ja jahtisataman pikantteja pikku-uutisia ja muita juoruja. Pääsee niinku piireihin, leikkioikeesti, niinku.
Verkostoituminen on erittäin hyvä asia ja asioiden hoitoa auttavat hyvät henkilösuhteet, mutta asiallisen käytöksen ja nousukasmaisuuden välillä on edelleenkin raja ja edelleenkin se on hiuksenhieno. Sama raja mittaa sekä tyylitajua että sydämen sivistystä. Laskutaito on plussaa, omanvoitonpyyntöinen laskelmointi miinusta.
Sitä paitsi: en ollenkaan usko, ettei vuorineuvoksen tasolle edennyt ihminen olisi uransa aikana oppinut häntäkärpäsiä tunnistamaan. Ja tarvittaessa elegantisti sivuun siirtämään.
Kesä on ihanaa aikaa ja auringon lämmittäessä sieluja ja varpaanvälejä olen tavannut ihania ystäviäni ja parhaita tuttavia. Ihania, luovia, hulluja ja luotettavia ystäviä, joiden kanssa nautitaan elämästä ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Hoidammeko me suhteitamme vai toisiamme tai vain itseämme, kun katamme pöytään kahvimukit ja pikkuherkut, mitä väliä, nyt nautitaan!
Jos törmään kapeikkoon, mitä sitten? Joku tulee ja puhaltaa pipin pois, halaa ja ymmärtää. Kuka ja mistä, se riippuu tilanteesta. Vastausta ei tiedä Täti Tietävä enkä minä itsekään. Rohkeasti eteenpäin, kapeikkoa pelkäämättä!
Ystävät ovat parhaimmillaan ystävinä. Pyyteettömästi, vain ystävinä.
Maksoin juuri vakuutusmaksuni. Älköön sitä sekoitettako henkilösuhteisiin.
Muistoja, mielenliikkeitä. Elämää, kaikkia värejä. Sana on vapaa, mutta vaativa luonnonvara. Me olemme sanan kansaa. Kommentoi, haasta, kannusta ja jakaakin saa. Vaalitaan sanojen taitoa.
torstai 24. heinäkuuta 2014
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Maisema joutsenten kera
Lähinaapureilla ei ole blogia eikä naamakirjaa. Kolme lasta
niillä on ja reipas retkeilymieli. Joskus ne ajattelevat ääneen, kovaan ääneen,
iskevät siivillään veden pintaa ja kohoavat yläilmoihin. Huhuilu niin kuin
huilu, perinteinen kansallisromanttinen melodia.
On se aika kesästä, että pikkuväkeä alkaa olla näkyvissä.
Sorsia, koskeloita, ehkä kuikan väelläkin on iloinen perhetapahtuma. Suurperheitä
ja ainokaisia, parisuhteen malleja joka lähtöön.
Sade maalaa maiseman harmaaksi, auringonvälke silaa veden hopealla, kullalla, pronssilla.
Juuri kun olen päättänyt, että tämän illan auringonlasku on
kaikkein paras, tulee seuraava ilta ja vielä parempi. Marimekkokin olisi
kateellinen värityksistä, turkoosit tunnelmat, sinikeltaoranssit ja veden hopea. Kaikkea ei digikuva
edes suostu toistamaan.
Joka kesä katselen näitä värejä kuin uutta taideteosta. Joka
kesä hullaannun uudelleen. Saatan toistaa itseäni. Sellaista tapahtuu elämässä, järven rannalla.
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Käsialaa
Ukkonen teki lyhyen työvierailun, saatiin kunnon sadekuuro.
Sateen jälkeen koko koillisranta oli hetken sininen. Kimmo
Kaivannon sininen.
Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttely on nähty ja ilolla
todettu, että tänä vuonna anti on todella tasokasta. Juhlanäyttely on taiteen
ihailijalle juhlaa.
Kimmo Kaivannon käsialasta ei voi erehtyä. Se on muutakin
kuin sininen, viivan voima ja aiheen käsittely paljastavat tekijän ennen kuin
on ehtinyt katsoa kuvastosta. Samanlaisia mestareita ovat Esko Tirronen ja Eero
Hiironen. Taidokasta, tunnistettavaa. Hiirosen töissä näkyy suvereeni
metallityön hallinta.
Nina Ternon hevoset ovat Salmelan vakiokalustoa, uudessa esillepanossa nekin saavat eloa. Uutta olivat Ternon piirrokset: hellää viivaa, joka hyväilee hevosen piirteitä, vastakohta veistosten hallitulle rosoisuudelle.
Antti Huovisen muotokuvissa on elämän sykettä.
Milloin syntyy taiteilijan käsiala? Miten alkaa
tunnistettavuus? Salmelan nuorista taitajista vakuuttivat Tero Laaksonen, Tiina
Suikkanen ja Kia Taegen. Antti Huovisen henkilökuvat olivat kuin tuttavia,
ihmisiä, joita olisi ollut helppo lähestyä ja jututtaa. Netta Tiitinen oli
jälleen mukana, tunnistettavana, ei ehkä aivan yhtä valloittavana kuin
edellisillä kerroilla, mutta selkeästi oman tyylinsä tekijänä.
Onko tunnistettava käsiala muutakin kuin vain katsojan
ahaa-elämys? Kas, Kaivanto, hyvää päivää, Hiironen. Voiko käsiala olla kahle,
maneeri? Mistä tietää, milloin on aika uudistua? Pohtiiko taiteilija tällaisia
asioita?
Kirjoittaminen on ensisijaisesti taitoa, useammin osaamista
ja kielen instrumentin hallintaa. Tiedotetta, myyntitekstiä tai pöytäkirjaa
sorvatessa oma käsiala on taustalla. Lukijan ei tarvitse tunnistaa kirjoittajan
tyyliä vaan oivaltaa sisältö. Käyttöohjeesta tulee harvoin hyvä, jos se on
ensisijaisesti luova taideteos. Onko kuvataiteilijalla samanlaisia arkitehtäviä
kuin kirjoittajalla?
Luova tekstintuottaminen, sanataide on vain murto-osa kaikesta
sanallisesta viestinnästä. Silti, kaikkein nautittavinta luettavaa ovat
Haanpään jutut, Paulaharjun mestarilliset kuvaukset, helisevä Leino ja joskus
ilkikurinen Mustapää. Antti Tuurin pelkistetty virke. Arkaainen Aleksis Kivi ja
maalaileva Juhani Aho. Tyylit, jotka tunnistaa yhtä lailla kuin Kaivannon
sinisen.
Sateen jälkeen maiseman värit pelkistyvät. |
Jokaiselle kirjoittajalle luova kirjoittaminen on tärkeää,
sillä se pitää käsialan virkeänä. Rytmi, kuva, tunne saa tekstin pulppuamaan omien
lainalaisuuksiensa mukaisesti. Onko kirjoittajan flow samanlainen kuin maalarin
inspiraatio?
Salmelan jälkeen on vuorossa toinen kesän kohokohdista,
Ateljee Hannulan kesänäyttely. Mestari Simo Hannulan käsiala, joka ei koskaan
alistu maneeriksi.
Maltan tuskin odottaa.
Hyvää taidekesää, käykää näyttelyissä!
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Kesäyö
Summertime… laulu, joka on kuultava, nautittava tuoreena,
livenä. Laulu, jota ei saa laulaa huonosti eikä vähän sinnepäin. Se on elettävä!
Summertime,
and the livin' is easy
Fish are
jumpin' and the cotton is high
Oh, your
daddy's rich and your ma is good-lookin'
So hush
little baby, Don't you cry
One of
these mornings you're gonna rise up singing
And
you'll spread your wings and you'll take to the sky
But 'til
that morning, there ain't nothin' can harm you
With
Daddy and Mammy standin' by
Tekstin
olen kopioinut netistä…
Jokainen runon suomennos on oman aikansa heijastus ja tulkki. Kesäyö Sauvo Puhtilan sanoin tihkuu luonnonromantiikkaa, alkuteksti on jotain muuta. Upea melodia, hieno alkuteksti - kuka suomentaisi tämän uudelleen, toisi tähän aikaan?
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Tekniikka- ja kestävyyslajeja
Kesäkuun loppu, arkinen aamupäivä. Olen menossa kirjastoon,
vastaan tulee polkupyöräilijä, tuulitakin kaverina on lämmin villainen pipo.
Vaatetus on ajankohtaan nähden poikkeuksellinen, säätilan huomioiden järkevä.
Viima puraisee reippaasti liikkuvaa.
Heinäkuun ensimmäinen. Sauna on lämpiämässä, kohta sytytetään
tulet mökin uuneihin. Järvi on koko päivän vellonut metallinharmaana, taivasta
heijastaen. Tulenteko ulkokeittiössä ei onnistu, keittiön sähköliedellä vesi
kiehuu niin kuin pitääkin. Saunasta uskalletaan sentään uimaan: vesi on
vilpoista, mutta ei niin karhean kylmää kuin toukokuun helteillä. Älypelejä ja
kestävyyslajeja nämä säät.
Sadekausi, kolea kesä. Tähän asti toteutuneet ennustukset
tiedämme, seuraavien päivien säätilasta on olemassa ennusteita joka lähtöön:
koleus jatkuu, helleaalto tulee, sadetta riittää.
Sää on ykkösviihdettä, pukeutumiskysymys, haaste luovalle mielikuvitukselle,
luonteva puheenaihe tuntemattomienkin kesken. Missä kaksi tai kolme kohtaa,
siellä säätä päivitellään ja ennusteita päivitetään. Kaivetaan sadetakit ja
tuulipuvut esiin, kääriydytään goretekseihin Sampojuhlan ajaksi, harrastetaan
extremejuttuja kuten tihkusateen kestämistä. Keksitään tekemistä ja ajankulua,
pidetään sadetta. Suomen kesä taitaa sittenkin olla tekniikkalaji: kuinka selvitä seuraavaan
helteeseen asti!
Meidän ei tarvitse pelätä, että epäonnistunut kesä veisi
leivän pöydästä tai talvivarastot hupenisivat ennen aikojaan. Jos marjasato
näillä pientareilla myöhästyy tai jää niukaksi, tuttu torikauppias onnistuu varmasti
tänäkin suvena hankkimaan kotimaiset, mummojen poimimat mustikat ja puolukat. Reiluakin
reilumpaa kauppaa - saan hyvät marjat ja mummo muutaman euron verran piristystä
elämäänsä. Ja ellei mummokaan marjaa löydä, kaupasta löytyy ruokaa, eksoottisia
herkkuja kotimaisten tilalle ja rinnalle.
Isoisäni sukupolvi koki nälkävuodet, isoisäni esivanhemmat
pienen jääkauden ankeat vuodet. Ajat, jolloin elämä oli epävarmaa ja kiinni
vuodentulosta. Ellei satoa saatu, talven ennuste ei hyvää luvannut. Mikä
silloin piti elämänuskoa yllä? Mihin uskalsi uskoa, mitä saattoi arasti toivoa?
Veikö halla uskon ja unelmat?
Kylmä kesä saa matkailijat liikkeelle, varauskirjat
täyttyvät. Itse olen tehnyt aikamatkoja, etsinyt entistä. Äkkilähtö
vuosisatojen uumeniin – ja lopputulos on sama kuin minkä tahansa chartermatkan
jälkeen: sittenkin sitä on hyvällä puolella elämää.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
Paikkarin pientareilla tavataan huomenna, sunnuntaina
Sampomäki taas kokoaa ihmiset,
aitoon tunnelmaan ystävät
yhteiset.
Ketju juhlien jatkuu ja vahvistuu
taiten arvokas perinne uudistuu.
Kun teitä Paikkarin pihoille kutsumme
Irma Särmäharjun säkein sen kerromme:
”Kesäaurinko kultaa maiseman
tienoon,
laulu lintusten yhtyy tunnelmaan
vienoon.
Miten onkaan kaunis tää kotoinen
lehto,
tämä Paikkarin Eliaksen
syntymäkehto.
Kelpaa Kalevan kansan tänne
yhtehen tulla,
sulo syntymäseutu on sulla ja
mulla.”
Laulajan muistamme, näin uskomme
yhä:
tälle kansalle Sampomäki on rakas
ja pyhä.
Voimaa Sammatti ammentaa
perinteistä,
kun ollut on Elias Lönnrot yksi
meistä.
Kuiske Valkjärven lempeiden
laineiden,
laulu lintujen soi – kuin aikoina
Eliaksen.
Taas kultaiseen Paikkarin aikaan
palataan,
suvituulessa kannel kun helkkyvi
lauluaan.
Sanat kuulet pian viisaat ja
sävelet suloiset,
nautit kahvit ja muut pöydän
antimet.
Suvisunnuntai arjen saa karkottaa
juhlan vieton kun soittajat
aloittaa.
Hyvää ja viihtyisää Sampojuhlaa!
torstai 26. kesäkuuta 2014
Haurastuminen, sielu ja ruumis
Kropasta en osaa puhua tai kirjoittaa, sillä minuun on
iskostettu, että se on sanana non grata. Viisikymmenluvun puhekielestä tuttu,
yllättäen uudelleen esiin putkahtanut, ei edes kaunis. Mutta sielu, henki ja
ruumis, hiukan väkinäisesti sointuva keho, tomumaja. Ihminen, kokonaisuus,
niitä olen pohtinut.
Milloin ne ovat kohdakkain? Oikean ikäinen sielu saman ikäisessä
ruumiissa? Niin, että voimat ja tavoitteet käyvät yksiin. Aika harvoina
hetkinä, sittenkin, kun tarkkaan katsotaan, joskus elämän lakipisteessä.
Vasta kävelemään oppineen askel horjuu, mutta suunta on
rohkeasti kohti elämää. Ajatus – jota ei aina aikuisten kielellä ilmaista – on
kirkas. Elämä on edessä ja se maistuu, uudelle joka aamu. Sellaiselle, joka saa
hymyn syttymään.
Jonakin päivänä lapsen mieli vaihtuu aikuisuuteen, voiman ja
tahdon tasapainoon, kaikkivoipaisuuteen. Kuinka viisaita, oikeamielisiä ja
osaavia me olemmekaan, kuinka helppo on antaa neuvoja ja tietää tarkalleen. Kuinka
kaukana kirkkaasta lakipisteestä ovat elämän rajat?
Elämä opettaa kärsivällisyyttä, annostelee hyviä ja katkeria
antimiaan eikä aina tasan eikä kaikille oikeissa suhteissa. Kun ikää karttuu ja
jaksaminen vähenee, riittääkö kärsivällisyys sittenkään? Kun voimat ja
sielunvoimat alkavat hiipua, usein eri tahtiin.
Kun ihmisen fysiikka on hauras, harmaantunut oksa, osaako
lähipiiri hyväksyä ja ymmärtää sen? Kuinka paljon luopuminen sattuu, luopujaan
ja luovuttajaan? Miten helppo on hyväksyä oma avuttomuus, millaista tuskaa sen
tiedostaminen voi tuoda?
Kuinka paljon rohkeutta vaatii tarttua käteen ja yrittää auttaa?
Tulla lähelle, kohdata toisen vajavaisuus. Onko helpompaa vaatia apua muualta
kuin voittaa omat pelkonsa?
Kun sielu hiipuu ja haurastuu, muisti hajoaa ja järjestys
elämästä katoaa, kuka kerää sirpaleet? Kuka tietää oikeat sanat ja vastaukset?
Kun elämän polte on korkeimmillaan, se valaisee kauas. Kun
sielu hiipuu, onko sen osa jäädä piiloon, hajota. Mihin yksityisyyden rajat
piirretään? Mitä minulla on oikeus tietää, mistä saan puhua?
En tiedä vastauksia, en ehkä oikeita kysymyksiäkään.
Voimia, ystävät?
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Vapaa ja ehtoinen
Kahvikuppeja pöytiin, kattauksen viimeistelyä. Pullaa,
piirakkaa, teetä ja kahvia, gluteenittomia, muistiko joku jo maidon ja kerman…
oliko jossain mehukannu lapsille?
Työ, jota vapaaehtoiset tekevät, on useimmiten emäntien
askareita, tai niin kuin leppoisasti sanotaan, ehtoisien emäntien työtä. Vapaaehtoisesti, usein ennestään mittavan työtaakan lisäksi. Vanhat sanonnat pätevät
tässäkin: pyydä mukaan kiireistä ihmistä, silloin työ tulee hoidettua. Tai: tee
sinä, kun olet niin hyväkin ja osasit viimeksikin. Tai: voisiksää? Hei kiltti,
voisiksä?
Kahvikuppien laittaja sipaisee samalla pöytäliinan suoraan,
asettelee kukat, oikaisee tuolia, näkee työt. Työn näkeminen on sekä riesa että
siunaus: asiat hoituvat tarkalleen, turhia muistuttelematta ja hötkyilemättä, mutta
askeleita kertyy.
Onneksi on vielä niitäkin, jotka työn nähdessään rientävät
avuksi ja kantavat kahvikuppeja, täyttävät pullavateja ja auttavat raivaamaan
pöytää. Kun osallistuja-arvio heittää reilusti yläkanttiin, tilanteesta
selvitään vain huumorilla ja yhteistyöllä. Tilanneherkkyyden pitää olla
kohdallaan.
Moni asia jäisi ilman näitä vapaaehtoisia toteutumatta,
monen tapahtuman budjetti nousisi pilviin. Mitä silloin tehtäisiin? Kysymykseni
on retorinen, vastausta ei ole.
Kaipaako tekijä kiitosta? Ei ainakaan myönnä sellaista
tarvitsevansa, mutta ilahtuu varmasti ystävällisestä sanasta ja
kädenpuristuksesta. Palkitseva on myös tunne siitä, että on saanut olla mukana,
olla tärkeä.
Tänä viikonloppuna ovat olleet kiitoksen arvoisia Sammatin
suvisen kirkkopyhän puuhakkaat ja avustajat, ensi pyhänä Sampojuhlien aktiivit.
Kun kesä kääntyy vähitellen kohti sadonkorjuujuhlaa ja muita syystapahtumia,
arvasittehan?
Vapaille ja ehtoisille emännillä ja isännille on kysyntää.
Kiitos!
maanantai 16. kesäkuuta 2014
Kesä korkenee
Olen juuri nähnyt monta paikkaa, joissa olen ennen ollut.
Pienen, huikean sinisen järven, jonka rannalla vieläkin on kivikkoinen
uimaranta, ennen se oli puhdas ja paljaalle jalalle kiltti. Vilahduksen siitä
niitystä, jolla lapsena seikkailin, kivet, jotka ovat kasvaneet pieniksi. Kauppalan,
jossa tunsin jokaisen talon ja tien.
Taloja oli tullut lisää, se tie, joka vie Harjulle, onkin
pieni. Kunnanlääkärin talo ja neuvola, jossa oli vanha terveystäti, se, joka
tuli kotiin ja pisti penisilliiniä, ne olivat vielä, mutta uusilla nimillä. Lapsena
ajattelin, että ehkä se täti asuikin siinä talossa, vintillä, pyörä takaovelle
lukittuna ja hassut kiharatupsut harmaissa hiuksissa. Ei se niin ollut, mutta
aina se täti siellä oli, ellei ajellut ympäri kauppalaa lapsia isolla neulalla pistelemässä.
Ensimmäinen talo, jossa minun sanottiin asuneen, on kasvanut
molemmista päädyistään kiinni kahteen uudempaan. Kauppala on ollut jo kauan
kaupunki ja pullistelee menestystään ja vaurauttaan joka suuntaan, sinnekin,
missä ennen oli vain metsää ja joutomaata. Keskustaa en entiseksi tunnista enkä
löydä sitä arkisenkaunista ilmettä, joka on piirtynyt ensimmäisiin muistoihin.
Kauppalassa, ennenvanhaan suunnistettiin kauppojen ja talojen mukaan. Kadunnimiä ei kukaan muistanut, vaikka niitäkin oli. Ehkä syynsä oli silläkin, että usein viranomaisen antama nimi ei ole kovin luonteva.
Maalla on vuosituhannet eletty ilman osoitteita ja tiennimiä. Taloilla on nimet, Enkvistin paikka tai Paratiisi tai Jennun tupa, niillä suunnistetaan ja se, joka ei tiedä, että talon nimi ei ole nykyisen isännän nimi, vaan ensimmäisen omistajan ja rakentajan, on hukassa ja eksyy. Jokaisella talolla on kyllä numerokin, mutta entä sitten? Kun kerrotaan talosta, mukana tulee kuin varkain jonkinlainen pienoishistoria.
Kotimatkalla, ilta-auringon valossa ajoimme vanhaa reittiä
halki peltoaukeiden, avarien maisemien ja vihreys oli uskomatonta, kultaisen
auringon loiste ja lämmin valo. Isäni ajoi muutaman kertaa kesässä kauppalasta
tänne maalle, vanhalle kotiseudulle. Mökille Myllykylään ajeltiin iloisen rupattelun
merkeissä, isä kertoi juttuja, kertasi muistojaan. Kotimatkalla, kohti työtä ja arkea, juteltiin erilaisia, pohdittiin
asioita, ei aina niin hilpeitä.
Kesä korkenee ja kesällä palataan muistoihin ja vanhoille
paikoille. Ne ihmiset, jotka aina ovat olleet, niitä ei saa pitää itsestään
selvinä. Kun tavataan, halataan lämpimästi, vannotaan, että pian taas nähdään
ja päätetään, että poiketaan. Sitten aika vie mukanaan eikä tule poikettua eikä
käytyä, vaikka piti. Siksi on arvokasta, että joku vielä näkee vaivaa, kirjoittaa
lennokkaan kutsun ja keittää sopat ja leipoo seitsemän sorttia.
lauantai 14. kesäkuuta 2014
Ajan kuvaa
Kohta tiedetään, valittiinko Aleksanteri vai joku muu. Ja
jos Aleksanteri, niin taitaa sitten olla ensimmäinen. Kuva ei ole ennuste, vaan
yhteensattuma. Muista ehdokkaista ei ole sopivaa viitekuvaa, lievää törkeämmin kuluneita sanaleikkejä ovat laulusta tuttu kulkuriveli tai sitten se, että ollaan
naisehdokkaan pauloissa.
Tämä kaikki on politiikkaa ja poliittisen ratkaisun
odottelua. Kun kirjoitan tätä, tulos ei vielä ole tiedossa.
Lohjalaisten retkellä Hangossa tutustuttiin toisenlaiseen
politiikkaan. Ruutia, terästä ja kiveä on elämä ollut jatkosodan alkupäivinä.
Hangon vapauttaminen on vaatinut työtä ja suuria uhrauksia, muistot elävät
maastossa, jos osaa katsoa oikein. Harparskog-linjan rakennelmia ei satunnainen
matkailija välttämättä edes löydä, mutta Pekka Silvast tunsi maastot ja teiden
mutkat. Sotaromua löytyy kuulemma edelleenkin. Kohtalot kiteytyvät osaavan
oppaan myötä kertomuksiksi.
Kauan sitten Sallassa, uuden kirkonkylän uuden kirkon
liepeillä muistan oivaltaneeni, millainen rakennelma Salpalinjan on täytynyt
olla. Panssariestekivet muodostivat graafisen kuvion modernin Sallan kirkon
lähelle. Karun tunturikylän keskustassa kivillä oli oma ankarankaunis
viestinsä.
Hankoniemen rehevissä metsissä ja notkelmissa kulki
samanlainen kivijono, mutta lehtipuiden lomaan piiloutuen, välillä asutuksen
keskelle kadoten. Samanlaiset terävälinjaiset paadet kuin Salpalinjallakin.
Ajan kuva, jonka ei toivoisi päättäjiltä unohtuvan.
Helteisen alkuviikon jälkeen saatiin sadetta, retkipäivänä vettä tuli ajoittain rankasti. Kun sade lakkasi, mereltä nousi sakea sumu.
Hangon upea punagraniitti himmeni lähes tummanharmaaksi.
Lounaspaikka, Smörmagasinet, kertoi toisenlaisista ajoista.
Voikaupasta Euroopan kanssa, voilaivoissa matkustaneista siirtolaisista, jotka
päätyivät Amerikan kultamaille - tarinoissa elävät menestyjät, vaikka kaikille
ei käynyt hyvin. Joku lähti matkaan Titanicilla, joku tapasi kohtalonsa muuten.
Vanhan voimakasiinin tarina jatkuu, avainsana on edelleen ruoka.
Ajan kuvia, monen ajan, kerroksellisia.
torstai 29. toukokuuta 2014
Voi! Kukka! Oi! Ah!
Metsän pieni kuusi on keväällä ihan uusi.
Hongikossa tuulee ja mustikatkin sen kuulee.
Pihalla pihlaja pyhä, se kukkii siellä yhä.
Hirren hopea himmeä muistaa aikaa mennyttä.
Voi! Kukka! Keltainen niitty ja niityllä voikukka!
Värssyille näille ei myönnetä kolmea tähteä
paras varmaan on kahville lähteä!
Oi kevät! Ah kevät! Voi! Kukka!
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Kirsikkapuistossa kaikki hyvin
Täydellistä, ihanaa, kaihoisaa. Ranjevskaja ja seurapiiri
koolla. Ja sitten kaiken keskelle tepastelee Lopahin keltaisissa kengissään, hieman
nousukas, mutta myös mies, jonka takataskussa on tulevaisuus.
Kun esirippu laskeutuu, kirveeniskut alkavat kuulua.
Tai kolme sisarta ja kaipuu Moskovaan. Kaipuu, riutuva, päättymätön.
Alkukesän ilmeessä on jotain tsehovilaista. Aamujen
autereiset tunnelmat, ukkosen jyly etäällä niin kuin kirveeniskut
kirsikkapuistossa ja palava talo sisarten tarinassa. Aamuvarhaisella jossain
kuulomatkan päässä työnsä aloittava monitoimikone ei tähän romanttiseen
viitekehykseen tosin kovin hyvin sopeudu…
Puut ja pensaat uhmaavat tuulta, oksat kukkien painosta keinuen.
Aamusta iltaan maisema on täynnä viserrystä, siritystä, laulua. Kielon ja
syreenin tuoksuun voi upottaa suuria tunteita ja sommitella intohimoisia säkeitä - tämä ihmeellisten kukkien vuodenaika tekee jokaisesta nuoren ja
umpirakastuneen...
Mutta ensin nautitaan tämän kaikkialla ryöppyävän ja
tuoksuvan kesän alkusäkeet, annetaan tuulen ja lintujen leikkiä oksilla. Kaikkien
siellä asuvien ja vierailevien iloksi. Kirsikkapuistossa, kriikunapuiden alla
kaikki hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)