sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Vapaa ja ehtoinen



Kahvikuppeja pöytiin, kattauksen viimeistelyä. Pullaa, piirakkaa, teetä ja kahvia, gluteenittomia, muistiko joku jo maidon ja kerman… oliko jossain mehukannu lapsille?

Työ, jota vapaaehtoiset tekevät, on useimmiten emäntien askareita, tai niin kuin leppoisasti sanotaan, ehtoisien emäntien työtä. Vapaaehtoisesti, usein ennestään mittavan työtaakan lisäksi. Vanhat sanonnat pätevät tässäkin: pyydä mukaan kiireistä ihmistä, silloin työ tulee hoidettua. Tai: tee sinä, kun olet niin hyväkin ja osasit viimeksikin. Tai: voisiksää? Hei kiltti, voisiksä?

Kahvikuppien laittaja sipaisee samalla pöytäliinan suoraan, asettelee kukat, oikaisee tuolia, näkee työt. Työn näkeminen on sekä riesa että siunaus: asiat hoituvat tarkalleen, turhia muistuttelematta ja hötkyilemättä, mutta askeleita kertyy.

Onneksi on vielä niitäkin, jotka työn nähdessään rientävät avuksi ja kantavat kahvikuppeja, täyttävät pullavateja ja auttavat raivaamaan pöytää. Kun osallistuja-arvio heittää reilusti yläkanttiin, tilanteesta selvitään vain huumorilla ja yhteistyöllä. Tilanneherkkyyden pitää olla kohdallaan.

Moni asia jäisi ilman näitä vapaaehtoisia toteutumatta, monen tapahtuman budjetti nousisi pilviin. Mitä silloin tehtäisiin? Kysymykseni on retorinen, vastausta ei ole.

Kaipaako tekijä kiitosta? Ei ainakaan myönnä sellaista tarvitsevansa, mutta ilahtuu varmasti ystävällisestä sanasta ja kädenpuristuksesta. Palkitseva on myös tunne siitä, että on saanut olla mukana, olla tärkeä.

Tänä viikonloppuna ovat olleet kiitoksen arvoisia Sammatin suvisen kirkkopyhän puuhakkaat ja avustajat, ensi pyhänä Sampojuhlien aktiivit. Kun kesä kääntyy vähitellen kohti sadonkorjuujuhlaa ja muita syystapahtumia, arvasittehan?  

Vapaille ja ehtoisille emännillä ja isännille on kysyntää.

Kiitos!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kesä korkenee



Olen juuri nähnyt monta paikkaa, joissa olen ennen ollut. Pienen, huikean sinisen järven, jonka rannalla vieläkin on kivikkoinen uimaranta, ennen se oli puhdas ja paljaalle jalalle kiltti. Vilahduksen siitä niitystä, jolla lapsena seikkailin, kivet, jotka ovat kasvaneet pieniksi. Kauppalan, jossa tunsin jokaisen talon ja tien.

Taloja oli tullut lisää, se tie, joka vie Harjulle, onkin pieni. Kunnanlääkärin talo ja neuvola, jossa oli vanha terveystäti, se, joka tuli kotiin ja pisti penisilliiniä, ne olivat vielä, mutta uusilla nimillä. Lapsena ajattelin, että ehkä se täti asuikin siinä talossa, vintillä, pyörä takaovelle lukittuna ja hassut kiharatupsut harmaissa hiuksissa. Ei se niin ollut, mutta aina se täti siellä oli, ellei ajellut ympäri kauppalaa lapsia isolla neulalla pistelemässä.

Ensimmäinen talo, jossa minun sanottiin asuneen, on kasvanut molemmista päädyistään kiinni kahteen uudempaan. Kauppala on ollut jo kauan kaupunki ja pullistelee menestystään ja vaurauttaan joka suuntaan, sinnekin, missä ennen oli vain metsää ja joutomaata. Keskustaa en entiseksi tunnista enkä löydä sitä arkisenkaunista ilmettä, joka on piirtynyt ensimmäisiin muistoihin.
Kauppalassa, ennenvanhaan suunnistettiin kauppojen ja talojen mukaan. Kadunnimiä ei kukaan muistanut, vaikka niitäkin oli. Ehkä syynsä oli silläkin, että usein viranomaisen antama nimi ei ole kovin luonteva. 

Maalla on vuosituhannet eletty ilman osoitteita ja tiennimiä. Taloilla on nimet, Enkvistin paikka tai Paratiisi tai Jennun tupa, niillä suunnistetaan ja se, joka ei tiedä, että talon nimi ei ole nykyisen isännän nimi, vaan ensimmäisen omistajan ja rakentajan, on hukassa ja eksyy. Jokaisella talolla on kyllä numerokin, mutta entä sitten? Kun kerrotaan talosta, mukana tulee kuin varkain jonkinlainen pienoishistoria.



Kotimatkalla, ilta-auringon valossa ajoimme vanhaa reittiä halki peltoaukeiden, avarien maisemien ja vihreys oli uskomatonta, kultaisen auringon loiste ja lämmin valo. Isäni ajoi muutaman kertaa kesässä kauppalasta tänne maalle, vanhalle kotiseudulle. Mökille Myllykylään ajeltiin iloisen rupattelun merkeissä, isä kertoi juttuja, kertasi muistojaan. Kotimatkalla, kohti työtä ja arkea, juteltiin erilaisia, pohdittiin asioita, ei aina niin hilpeitä.

Kesä korkenee ja kesällä palataan muistoihin ja vanhoille paikoille. Ne ihmiset, jotka aina ovat olleet, niitä ei saa pitää itsestään selvinä. Kun tavataan, halataan lämpimästi, vannotaan, että pian taas nähdään ja päätetään, että poiketaan. Sitten aika vie mukanaan eikä tule poikettua eikä käytyä, vaikka piti. Siksi on arvokasta, että joku vielä näkee vaivaa, kirjoittaa lennokkaan kutsun ja keittää sopat ja leipoo seitsemän sorttia.








lauantai 14. kesäkuuta 2014

Ajan kuvaa



Kohta tiedetään, valittiinko Aleksanteri vai joku muu. Ja jos Aleksanteri, niin taitaa sitten olla ensimmäinen. Kuva ei ole ennuste, vaan yhteensattuma. Muista ehdokkaista ei ole sopivaa viitekuvaa, lievää törkeämmin kuluneita sanaleikkejä ovat laulusta tuttu kulkuriveli tai sitten se, että ollaan naisehdokkaan pauloissa.
Tämä kaikki on politiikkaa ja poliittisen ratkaisun odottelua. Kun kirjoitan tätä, tulos ei vielä ole tiedossa.


Lohjalaisten retkellä Hangossa tutustuttiin toisenlaiseen politiikkaan. Ruutia, terästä ja kiveä on elämä ollut jatkosodan alkupäivinä. Hangon vapauttaminen on vaatinut työtä ja suuria uhrauksia, muistot elävät maastossa, jos osaa katsoa oikein. Harparskog-linjan rakennelmia ei satunnainen matkailija välttämättä edes löydä, mutta Pekka Silvast tunsi maastot ja teiden mutkat. Sotaromua löytyy kuulemma edelleenkin. Kohtalot kiteytyvät osaavan oppaan myötä kertomuksiksi.


Kauan sitten Sallassa, uuden kirkonkylän uuden kirkon liepeillä muistan oivaltaneeni, millainen rakennelma Salpalinjan on täytynyt olla. Panssariestekivet muodostivat graafisen kuvion modernin Sallan kirkon lähelle. Karun tunturikylän keskustassa kivillä oli oma ankarankaunis viestinsä. 

Hankoniemen rehevissä metsissä ja notkelmissa kulki samanlainen kivijono, mutta lehtipuiden lomaan piiloutuen, välillä asutuksen keskelle kadoten. Samanlaiset terävälinjaiset paadet kuin Salpalinjallakin. Ajan kuva, jonka ei toivoisi päättäjiltä unohtuvan.

Helteisen alkuviikon jälkeen saatiin sadetta, retkipäivänä vettä tuli ajoittain rankasti. Kun sade lakkasi, mereltä nousi sakea sumu. Hangon upea punagraniitti himmeni lähes tummanharmaaksi.


Lounaspaikka, Smörmagasinet, kertoi toisenlaisista ajoista. Voikaupasta Euroopan kanssa, voilaivoissa matkustaneista siirtolaisista, jotka päätyivät Amerikan kultamaille - tarinoissa elävät menestyjät, vaikka kaikille ei käynyt hyvin. Joku lähti matkaan Titanicilla, joku tapasi kohtalonsa muuten. Vanhan voimakasiinin tarina jatkuu, avainsana on edelleen ruoka.

Ajan kuvia, monen ajan, kerroksellisia.





torstai 29. toukokuuta 2014

Voi! Kukka! Oi! Ah!



 Metsän pieni kuusi on keväällä ihan uusi.
 Hongikossa tuulee ja mustikatkin sen kuulee.
 Pihalla pihlaja pyhä, se kukkii siellä yhä.
 Hirren hopea himmeä muistaa aikaa mennyttä.
 Voi! Kukka! Keltainen niitty ja niityllä voikukka!
Värssyille näille ei myönnetä kolmea tähteä
paras varmaan on kahville lähteä!
Oi kevät! Ah kevät! Voi! Kukka!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kirsikkapuistossa kaikki hyvin



Täydellistä, ihanaa, kaihoisaa. Ranjevskaja ja seurapiiri koolla. Ja sitten kaiken keskelle tepastelee Lopahin keltaisissa kengissään, hieman nousukas, mutta myös mies, jonka takataskussa on tulevaisuus.
Kun esirippu laskeutuu, kirveeniskut alkavat kuulua.

Tai kolme sisarta ja kaipuu Moskovaan. Kaipuu, riutuva, päättymätön.


Alkukesän ilmeessä on jotain tsehovilaista. Aamujen autereiset tunnelmat, ukkosen jyly etäällä niin kuin kirveeniskut kirsikkapuistossa ja palava talo sisarten tarinassa. Aamuvarhaisella jossain kuulomatkan päässä työnsä aloittava monitoimikone ei tähän romanttiseen viitekehykseen tosin kovin hyvin sopeudu…



Puut ja pensaat uhmaavat tuulta, oksat kukkien painosta keinuen. Aamusta iltaan maisema on täynnä viserrystä, siritystä, laulua. Kielon ja syreenin tuoksuun voi upottaa suuria tunteita ja sommitella intohimoisia säkeitä - tämä ihmeellisten kukkien vuodenaika tekee jokaisesta nuoren ja umpirakastuneen...

Kun omenapuu ja kirsikka pudottavat terälehtiään, kesätunnelma kaartuu väreilevästä romantiikasta realismiin: saiko omenapuu kukkansa pölytettyä, saadaanko satoa, ehditäänkö ja luumut kriikunat koota talteen ennen puutarhassa vierailevia kauriita ja lintuja? Tuleeko mustikkaa, puolukkaa, puutarhamarjoja?


Mutta ensin nautitaan tämän kaikkialla ryöppyävän ja tuoksuvan kesän alkusäkeet, annetaan tuulen ja lintujen leikkiä oksilla. Kaikkien siellä asuvien ja vierailevien iloksi. Kirsikkapuistossa, kriikunapuiden alla kaikki hyvin.




maanantai 26. toukokuuta 2014

Pilvien matkassa



Aurinko on punainen ja värjää pilvet ruskollaan. Järvi on tyyntynyt iltaan ja pilvet peilailevat sen pinnalla.

Veden kuvajaiset ovat tarkkoja ja selvärajaisia, vain pieni liike näkyy joskus kuvassa.

 Hetki hetkeltä punainen kehrä putoaa, hiipuu.
Veden halki purjehtii koskelopariskunta, rauhallisesti, silti nopeammin kuin kamera ehtii mukaan. Pian näkyy vain kevyt pyörre veden pinnalla.




Muistoista muistoiksi


Sain kunnian olla mukana rippikoululaisten vaelluksella. Ihana kokemus isoäidiksi ehtineelle. Pysyin kuin pysyinkin matkassa mukana, tutustuin nuoriin, naurettiin, kuunneltiin toisiamme, ihan liian kesken loppui se hetki.

Rukiisen leivän sukupolveen kuulunut isäni kävi rippikoulunsa siinä Sammatissa, joka vielä oli Karjalohjan kappeli, rippi-isänä Taavi Kilpi ja kanttorina Eljas Mylläri. Rippikoulukavereita olivat ikätoverit, monet lapsuudesta asti tutut koululaiset. Yksi rippikoulu vuodessa, mukana koko ikäluokka, konfirmaatio juhannuksen aikaan. Tytöt saivat ylleen ihanan leningin, pojat miehuuden merkkinä tumman puvun. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet kasvoivat ja lujittuivat.

Rippikoulu merkitsee joidenkin koiranleukojen mukaan naimalupaa, sillä kuulutuksille ei päässyt, ellei rippikoulu ollut suoritettuna. Rippikoulu oli aikuisuuden alku, sillä vain harvat jatkoivat opintiellä viisitoista täytettyään, useimmilla oli jo työtä ja kourat kiinni leivän tienaamisessa. 

Nämä rippikoulukaverit tapasivat toisiaan niin kuin saman kylän nuoret tapaavat. Taisi olla 1980-luvun alkupuolta, kun Kiikkaan muuttanut ja sinne kotiutunut Taavi Kilpi kävi Sammatissa ja tapasi rippilapsiaan. Iäkäs rovasti halusi tulla Sammattiin samalla tavalla kuin oli aina tullut, Lohjan kautta junalla. Aikataulut olivat harventuneet, mutta matka onnistui. Pian sen jälkeen henkilöliikenne Lohjan asemalle päättyi.

Kahdeksankymppisinä nämä rippikoulukaverit ja ikätoverit huomasivat olevansa Suomen tasavallan ikätovereita. Kesällä tehtiin yhteinen retki, Katajan Lassen pikkubussilla Somerolle ja kaikilla oli hauskaa. Ikäluokka oli pienentynyt, taksiin mahtuvaksi, osa jäi kotiin terveyssyistä. Nyt jäljellä on enää Lahja, tyylikäs ja ihana.

Rippikoulu oli arvossaan. Kun oli puhe jostakusta kylän tärkeästä henkilöstä, merkitystä alleviivattiin sanomalla, että kyllä me tunnemme hyvin, me olimme samassa rippikoulussa.

Oma rippikouluni oli leiri ennen leirien aikakautta. Meitä oli kolmisenkymmentä, eri puolilta Suomea. Kivaa joukkoa, mutta yhteydenpito hiipui muutaman kirjeen jälkeen emmekä koskaan tavanneet uudelleen. Joukon vauhtimimmi oli torikauppiaan tytär, muita kokeneempi ja kehittyneempi, häneen törmäsin joskus seuraavana kesänä, kaikki muut ovat kadonneet elämästäni, tuskin enää heitä tuntisinkaan. Tyttöjoukossa sukunimetkin ovat muuttuneet ja elämä kuljettanut eteenpäin.

Omien lasteni kohdalla on käynyt paremmin. Seurakunta on ottanut rippikoulun käyneet mukaan toimintaan ja ystävyyssuhteet ovat saaneet kasvaa ja vahvistua. Vaikka on oltu leireillä, se ei ole tarkoittanut hajaannusta.

Sammatista leirinsä aloittaneiden nuorten taival kohti aikuisuutta jatkuu kesemmällä. Mutta jo nyt tekee mieli kirjoittaa heidän muistokirjoihinsa - jos sellaisia enää edes on - Irma Särmäharjun runon säkeet:

Minä toivon lapseni, sulle,
suurta kaunista elämää
ja turvaksi taipaleelle
kättä Enkelin suojelevaa. 

Kuvassa ovat ystäväni Gretchen ja Brigitte. Eläkeikäisiä, kuten itsekin olen. Niin hienoja ystäviä, ettemme oikein kunnolla koskaan yhdessä leikkineet. Mutta katsokaa Brigitten silmiä. Ne liikkuvat, sulkeutuvat ja Brigitte osaa vieläkin sanoa ’mamma’.


Slow kitchen

  

Elämä voi olla parhaimmillaan kermalla silattua mansikkakakkua ja vahvaa kahvia. Ei sentään, kyllä rukiinen leipä ja oikea voi ovat parempia, niillä jaksaakin kauemmin.
Tai sitten, makuasia. Siskonmakkarasoppaa vai sushia, en ota kantaa. Ruokamuistoista parhaita ovat ne, jotka palaavat kielelle ja mielelle.

Kesämökin ruokatyyli on slow kitchen eli hidasta tuppaa pukkaamaan. Aika usein se on myös tiristettyä ja kiehumista odotellen ihmeteltyä.

Kuumavesivaraaja lienee lukijoille tuttu jo viime suvelta, toimii edelleen, kunhan malttaa laittaa sopivasti pieniä puita kattilan alle, kyllä se siinä vähitellen porisee. Jos on erityistarpeita kuten kevään korvalla koetun hiirenkakkakatastrofin aikana, otetaan avuksi myös pieni nuotiokattila, sitten riittää pöhinää, höyryä ja savua. Ja pienet puut palavat tehokkaasti, niitä tosin ei voi napsauttaa pienemmälle tulelle.

Vesihuoltojärjestelmää on viime suvesta kehitetty niin, että aika tahraisiksi piintyneet ämpärit on vaihdettu uusiin, puhtaisiin ja sähkönsinisiin. Muuta sähköistystä ei ole tapahtunut. Kantajat eli käyttövoima ovat samat kuin aina. Lihasvoima ja usein vanhat mökkisandaalit jalassa.


Olen kuullut huvilan emännästä, jolla oli valkoiset emaliämpärit kaivovettä varten. Kun pinta alkoi laskea ja vesi huveta, rouva nosti ämpärit framille ja katsoi ensimmäistä ohikulkevaa aikuista sillä silmällä. Tämä oitis oivalsi tilanteen ja otti hinkit käteen ja toi uutta raikasta vettä keittiöön. Ei siinä sanoja tuhlattu. Vesiselvään asiaan.

Kun kuumavesivaraaja valmistaa tiskivettä tavallisiin tarpeisiin, on aika istahtaa pöydän ääreen, valvoa toisella silmällä tulta ja pohtia toisella aivolohkolla asioita. Esimerkiksi moduksia.

Olin kirjoittanut tylsän indikatiivista tekstiä asiasta, joka tapahtui niin kuin tapahtuman piti, ilman turhia jossitteluja ja ennakkovaraumia ja sitten toimituspäällikkö menee ja editoi ja muuttaa indikatiivin, joka olisi voinut olla vaikka imperatiivi, potentiaaliin. Ja ajatus, joka oli tarkka ja jämäkkä ja vesiselvä, lieventyi ehkäilyksi ja arveluksi. Saatiinhan se sitten ruotuun - tai ainakin siinä uskossa minä vielä olen.

Potentiaali on aika kampela, joku aina ollenee ja tullenee, vaikka pitää kirjoittaa ja kirjakielellä myös sanoa lienee ja tullee. Murteissa on omat venkuransa ja kirjakielessä omansa, kyllä kai se rikkautta sittenkin on. Ja oikein oli toimituspäällikkö potentiaalinsa osannut muodostaa, se on sanottava. 

Sammattilaisten kielessä on kampeloita, vaikka ei järvissä useinkaan, kampela on sellainen joka kampeaa ja on helposti poikkiteloin.

Konditionaali on toinen hyväkäs, taiten käytettävä. Jos puhutaan firman tavoitteista, ei tekstissä saa olla mitään ehdollista, vaan kaikki on indikatiivia. Ei niin, että tahtoisimme olla alallamme maailman ykkösiä, vaan niin, että olemme mestareita ja pulinat pois.

Kun markkinoidaan tulevaa onnea ja menestystä, konditionaali nousee estradille ja kertoo, että kaikki tämä ihana voisi olla sinun ja mitäpä jos voittaisit arvonnassa ison tukun rahaa, ostaisitko uuden lentokoneen vai vaihtaisitko roleksin parempaan vai matkustaisitko Hawaijille viettämään toista kuherruskuukautta, honeymoon ulkomaaksi. Vaihtoehtona ei koskaan ole, että kuittaisin asuntolainan ja muut kalavelat, ottaisin viisi viikkoa rokulia ja istuisin mökillä laiturinnokassa onkimassa enkä välttämättä laittaisi edes matoa koukkuun, olisin vaan kaikessa rauhassa.

Entäs puolipiste sitten? Nautin jostain syystä suunnattomasti, kun joku osaa käyttää välimerkkejä ilmeikkäästi ja muistaa puolipisteenkin. Se on piste; mutta ei sitten olekaan, se on puolivahva tauko ja sellaista tarvitaan.

Mutta kun lämminvesivaraajassa porisee ja höyryää, mökin emännän on unohdettava kielioppi ja tiskattava aamiaiskupit. Se lienee tarpeen, ettei jokapäiväinen leipä unohtuisi.

PS. Luulitteko, että tämä on ruokablogi? Ei meidän mökkisapuskassa mitään niin erityistä ole, että siitä osaisin kirjoittaa, arkista mättöä.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Enkeleitä, onhan


Ajelemme kylällä. Raitti on hiljainen, yhtäkkiä pensasaidan takaa porhaltaa esiin pieni poika polkupyörällään täyttä vauhtia, ehtii juuri ja juuri turvaan, seuraava kaveri huomaa auton ja jarruttaa ajoissa. Enkeleitä, niitä on matkassa.

Tyhjä kylätie voi joskus olla vaarallisempi kuin tyhjä katu. Sillä tyhjän kylätien tyhjyyden uskoo helpommin todeksi kuin kaupungin kadun autiuden.

Äitienpäivänä tavataan lasten kanssa, halataan, tytär on askarrellut lahjan. Illansuussa pieni pojantytär tuo äitinsä ja isänsä kanssa valkovuokkoja. Meitä on hetken koolla kaksi äitiä, kaksi isää, yksi miniä, yhdet appivanhemmat, mutta kaiken keskipisteessä pienokainen.

Onhan enkeleitä, onhan, ensimmäisiä askeleita turvaamassa. Turvaamassa aikuisia niin, että pienellä on turva.

Mökkirannan kuvassa pilvet heijastuvat aamuiseen järveen. Sadepilviä, varmaankin, mutta jos katsoo tarkemmin, enkelit lentävät ulapan yllä. Oikein tärkeät asiat voi selittää monella tavalla, tieteellisesti ja sydämellä.

Ainakin äitienpäivänä ja jos sattuu olemaan onnellinen mummi.


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Toukokuussa, ihanaisessa



Saa linksuvaa lonksuvaa runoa
Ihan sikana sanoista punoa
Kevät suuret uutiset tarjoaa
Jokavuotiset missit ja viisut
Jos taas pitää niistäkin kirjoittaa
Käykö värssyt kornit ja pliisut?

Ken nuorena on ollut missi,
Sillä korkokenkä ja tissi
Löytyy aina arkiston kätköistä
Niin että kansa taas muistaa
Voi voi, ei kai, tuonko näköistä
Ja saa päätänsä puistaa.

Jos olisin nykyinen missi,
Vaikka tietysti en, ja se on vissi,
Sillä eukko näin vanha ja äkäinen
Saisi tuskin mainetta kunniaa
Vain neitonen nuori ja nälkäinen
Voi kruunua kutreille sovittaa.

Vaan jos olisin sittenkin missi
Kauneustaitoinen kaupunkisissi
Miten paljon vaatisi energiaa
Pitää menevää lookkia yllä
Kun arjessa riittää pohdittavaa
Ilman näitäkin juttuja kyllä.

Muistatko valon ja ikkunan
Säveltä hellää Lailamme laulavan
Kun yhdeksäs sija tuli viisuista
Sai tyylikäs laulumme oikeutta
Silloin soitoista Euroopan parhaista
Huokui lempeä sointua kauneutta.

En edes muista bändimme nimeä
Enkä tunnista sävelen sykettä
Jos katsoisin kisat, koko lähetyksen
Välkkyvän vilkkuvan maratoonin
Saisin varmaan sydämeen tykytyksen
Kesken laulun ja laulun ja laulun kloonin.

Onnahteleva kevätruno ja kuvakin täysin narsistinen...
Toukokuu on täällä, keltainen!  

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Eikka


Moni tunsi Eikan, silloin kun Eikka vielä oli. Ja monella on varmaan ikävä.

Eikalla oli sininen P-HA:n takki, vuosien käytössä haalistunut, mutta se takki oli Eikan tavaramerkki. Takit tulivat joskus 1970-luvulla ja Eikka piti omaansa uskollisesti.  Otsikkokuvassa on samanlainen, mutta ei se Eikan takki ole.

Keväällä, kun Aitovuoren pistoolirata avattiin, Eikka oli ollut hommissa jo jonkin aikaa. Hänellä oli pienoispistooliradan huoltorakennuksessa oma nurkkaus, siellä porisi kahvinkeitin ja siellä hän teki tauluja.

Teki tauluja? Kun isommissa kisoissa ammutaan, jokaiselle kymmenelle laukaukselle pitää olla oma taulu tai keskiö. Isoja, kalliitakin pahvilevyjä kuluu melkoinen pino. Kun harjoitellaan tai kisaillaan puolitosissaan, otetaan vanhat, kertaalleen rei’itetyt taulut ja kiinnitetään niihin uusi, ehjä keskiö ja taas paukkuu.

Eikka teki tauluja, sillä hän oli tarkka mies ja halusi auttaa rakasta ampumaseuraansa. Jos hän huomasi ampujien joukossa jonkun todella lahjakkaan nuoren, hän kävi juttelemassa. Lupasi olla paikalla kun tarvitaan ja lupasi, että harjoitustauluja kyllä löytyy, niin paljon kuin halutaan. Se oli Eikan tapa tukea ja valmentaa. Paljon mies lajistaan tiesikin, mutta piti osata kysellä. Eikan urheilu-ura oli alkanut samoihin aikoihin kun Pekka Tiilikainen vielä oli kilpauimari.

Eikka oli aina paikalla ja Eikka oli kaikkien kaveri. Eikalla oli omia mielipiteitä, jotka hän sanoi möreällä äänellä, painokkaasti. Seuran puheenjohtaja taisi joskus olla melkein mustasukkainen persoonalliselle pistoolijaoston puheenjohtajalle ja radan sielulle, sillä ison seuran päällikkö ei päässyt yhtä sydämellisiin väleihin kaikkien kanssa kun piti vielä töissäkin ehtiä käydä.

Miksi kirjoitan Eikasta? Siksi, että olen ylpeä siitä, että kuuluin hänen ystäviinsä. Kun Eikka täytti pyöreitä, järjestimme hänelle juhlat. Niihin tuli mukaan Rouvakin, Eikan rakastettava vaimo, joka muuten ei juuri ampujien kuvioihin tullut. Eikalla oli sopimus kultasepänliikkeen kanssa: kaikki voittamansa kaivertamattomat hopeiset lusikat ja muut palkinnot hän palautti joulun alla kauppaan ja vaihtoi ne johonkin kauniiseen ja ihanaan ja lahjoitti Rouvalle.

Eikka oli ainutlaatuinen puurtaja ainutlaatuisessa seurassa. Hän teki pyyteetöntä, kannustavaa työtä ja auttoi kaikkia. Olen joskus ajatellut, että Eikka istuu pienellä pilvellä Aitovuoren pistooliradan yläpuolella ja katsoo vieläkin, että kaikki sujuu niin kuin pitää.

Seuratoiminta ei enää ole niin kuin ennen, mutta melkein mikä tahansa yhdistys tai urheiluseura ottaisi mielellään riveihinsä Eikan kaltaisen työmyyrän. Mutta jos Eikkaa nyt pyydettäisiin mukaan, osattaisiinko hänelle antaa juuri niitä tehtäviä, joissa hän viihtyy?

Moni yhdistys kutsuu riveihinsä ammattilaisia, joiden toivotaan tekevän jotain omaan erikoisalaansa liittyvää maksutta yhdistyksen hyväksi. Mitä väliä aatteen palolla, kunhan saadaan pätevä tyyppi hoitamaan ikävät hommat. Ja sitten petytään, kun asianomainen ei halua jatkaa arkityötään yhdistyksen merkeissä.

Eikalle Aitovuori oli kesämökki ja vaihtelu arkeen. Hän sai tehdä ja harrastaa, omia juttujaan. Aatteen paloa, sitä Eikalla oli. Ja psykologista silmää.

Olin edellisenä päivänä kotiutunut sairaalasta vastasyntyneen esikoisen kanssa, kun ovikello soi. Siellä oli Eikka, ei ampumatakissaan, vaan hienosti, vaikka oli arkiaamu, pikkutakki päällä ja solmio kaulassa. Kädessä hänellä oli kukkakimppu, korttiin oli kirjoitettu: Eläköön! Poika tuli! P-HA:n pistoolikerho onnittelee. Sitten istuttiin yhdessä, ihasteltiin uutta vauvaa ja pohdittiin, joko tuosta ampujaksi olisi.


Todellinen herrasmies, jonka muistan aina.