keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Puun pituinen tarina


Uurteet syvenevät, värit hiipuvat. Jokainen vuodenaika jättää jälkensä. Miten vanha seinä jo on? Sata vuotta, varmasti. Enemmän, täysin mahdollista. Ja onko hirret edes veistetty juuri tätä rakennusta varten?

Hyvän hirren ikä on pitkä. Ennen isojakoa kylän talot olivat yhdessä, ne muodostivat pedoilta ja vihollisilta suojaavan, turvallisen kehän. Kun maanmittari tuli ja jakoi pellot uudelleen, talotkin siirrettiin uusille sijoilleen. Hyvät hirsirakennukset purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen. Turhaan ei metsää kaadettu, puulla oli arvonsa.



Hirrelläkin voi olla historia, joka ulottuu kauas, ladonseinää pidemmälle. Vaikka nurkissa näkyvät vuosirenkaat, niiden kertomus on vain yksi todiste iästä. Onko joku veistänyt puumerkkinsä hirteen, samalla kun on sitä kirveellään viimeistellyt?

Elämä uurtaa jälkensä jokaiseen. Ne piirtyvät hitaasti näkyviin, kasvoihin, muistiin, sieluun. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan joka päivä hiukan. Ja vaikka koko maailma toisin väittäisi, ei muutos automaattisesti merkitse huononnusta, se on pelkkä muutos. Niin kuin hirsi, ihminenkin säilyttää parhaan ytimensä pitkään.



Vanha tie oli askelten tallaama polku, aitojen reunustama, veräjien katkaisema. Kun lähdettiin matkaan, piti ymmärtää varata aikaa veräjien avaamiseen ja sulkemiseen, sillä niitä saattoi olla tiuhassa.


Elämän veräjät asemoidaan yhä tarkemmin. On oppivelvollisuus, työelämä, eläkeikä ja vanhuus. On aika, jolloin pitäisi pyrkiä ja saavuttaa, ehtiä ja yltää. On aika, jolloin on viisasta ymmärtää luopua, sillä veräjät suljetaan, väistämättä. Joskus ne suljetaan kysymättä, asianomaista kuulematta.

Vanha hirsi palvelee niin kauan kuin jaksaa. Se saa pintaansa hopeaa, se haalistuu ajan merkkien edetessä. Sillä on tehtävä, voimien ja kykyjen mukainen, sen se saa tehdä valmiiksi.



keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Kulttuuri välittää viestin tulevaisuuteen



Kristikunnan suuri tarina on ajankohtainen. Kärsimys, tuska ja ylösnousemus, kertomus, joka vie synkimmästä tuskasta kirkkaimpaan iloon. Kertomus, jossa on kaikki hyvän draaman ainekset. Tuskaa, mutta myös kaiken voittavaa rakkautta.

Muistan, miten kerran kuuntelin yhdessä äidin kanssa pitkäperjantain kirkonmenoa. Kyyhötin lattialla, mutta en muista miksi. Ehkä se vain oli lapsen tapa. Saarna oli niin pelottava, kuitenkin kuuntelemaan pakottava, etten uskaltanut liikahtaakaan radion luota. Kun aikanaan minun piti kertoa sama kertomus omille lapsilleni, mietin pitkään, miten pukea se sanoiksi. 

Pitkäperjantai oli koruton pyhäpäivä, silloin hiljennyttiin oman väen kesken, kyläreissut jäivät väliin. Pääsiäiskoristeet otettiin ennen esille vasta lauantaina.

Pääsiäistä lempeämpi juhla on joulu. Syntymän ihme on puhdasta rakkautta, viattomien lasten julma kohtalo jää taka-alalle. Juhlapäivät ja niiden viettäminen ovat osa sitä kulttuuriperintöä, jonka avulla lähetämme viestin tulevaisuuteen, lasten ja lastenlasten elämään.

Lapsen kuva maailmasta muodostuu aikuisten kautta. Lapsuuden kulttuuriin kuuluvat paitsi arjen perustaidot myös vuotuisjuhlat, suvivirret ja jouluevankeliumit. Yhteinen tunne, läheisyys ja jatkuvuus. Sisällöt, jotka avautuvat vähitellen ja kasvavat korkoa koko elämän ajan.

Lapsen yleissivistys on toki muutakin. Satuhahmot ja todellisen elämän pellepelottomat pitää tuntea ja olla - ei ehkä katu- mutta kuitenkin piha-uskottava. Opittavaa on paljon enemmän kuin mummin lapsuudessa, myös välineitä ja medioita on enemmän. Enkä tiedä, mikä lopulta kehittää mielikuvitusta ja ajattelua enemmän, niukkuus vai runsaus.

Pieni pojantytär lähestyy sitä ikää, jolloin voidaan yhdessä tutustua kulttuuriin, perinteeseen. Otetaan kuvakirja mummin hyllystä ja katsellaan kuvia, jutellaan. Maltan tuskin odottaa.

Valoisaa pääsiäistä!



tiistai 15. huhtikuuta 2014

Hiljaisuus


Laskiaisesta alkanut paastonaika on päättymässä, pääsiäisen odotus kiteytyy hiljaiseen viikkoon. Kuljetaan kohti kalliota, virittäydytään taitekohtaan.

Hiljainen viikko on nykyihmiselle passioiden ja juhlamusiikin aikaa, mutta yhä useammin tämä jakso sulautuu samaan arkeen kuin vuoden muutkin viikot.

Palmusunnuntain odoteltiin virpojia, mutta tuttuja lapsiperheitä ei ihan lähistöllä asu, eikä oven takana näkynyt noitaväkeä. Kun muistaa, miten monin varoituksen sanoin omia lapsiaan virpomisretkelle saatteli, uskoo ymmärtävänsä. Ihan minkä tahansa tuntemattoman oven taakse ei olisi suonut omien pientensäkään  pelmahtavan. Tällä kertaa meillä maalla oli hiljaista.

Hiljaisen viikon aika on ennen ollut aivan erityistä, uskon ja uskomusten sävyttämää. Vuotuisen ajantiedon ja muiden muistajien mukaan jokaisella päivällä oli oma tehtävänsä, eikä hiljaisella viikolla suinkaan vaivuttu toimettomuuteen, vaikka kovaäänistä menoa vältettiinkin.

Hiljaisia aikoja viettää tälläkin viikolla moni. Eikä tämä viikko edes ole vuoden ainoa hiljainen ja yksinäinen viikko. Kun voimat hiipuvat, kun ystäväpiiri harvenee, kun sielu jää liian monien ovien ja portinvartijoiden taakse, ote elämästä muuttuu hauraaksi ja hiljaisesta viikosta tulee pysyvä olotila. Se, minkä pitäisi antaa voimaa, kuluttaa voimien viimeiset rippeet, alkaa ahdistaa.

Juuri tämän hiljaisuuden tiedostaminen on hiljaisen viikon kipeä ja tärkeä sanoma. Tässä ajassa. Aina. 


keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Suomalaisen kulttuurin päivä


Pihalla on vanha nurkkakivi. Sen löytää, kun tietää, mitä ja mistä etsiä. Nurkkakivi on vanhan tuvan perustasta. Paju ja omenapuu kasvavat siinä, missä ennen olivat huoneet.

Suomalaisella kulttuurilla on peruskivensä, toivottavasti ei yhtä unohdettuina. Harmaat järkäleet. Agricola ja Lönnrot. On toki muitakin, ei kahden kiven varaan vielä taloa rakenneta. Tarvitaan kielen taitajia, historian havainnollistajia, yhteiskunnan kehittäjiä, pappeja ja lääkäreitä. Taiteilijoita ja teollisuusmiehiä. Äitejä ja monta uhrautuvaa muusaa.



Millainen elämäntyö oikeuttaa suurmiehen statukseen? Juicen uskomaton riimittelytaito, Eeva Joenpellon proosa 
tai Jukka Kuoppamäen musiikki? Jorma Uotisen tanssiaskeleet vai Väinö Linnan panoraamakuvat yhteiskunnan kehityksestä? Hannu Väisäsen taide tai Tove Janssonin kuvat ja kirjoitukset ja Jari Tervon proosa? Martti Suosalon näyttelijäntyö vai Tauno Palon karisma?



Ne ovat vielä täällä, osana arkista todellisuutta ja juhlaa, tämän ja edellisen vuosisadan suurmiehet ja -naiset. Aika on ainoa mitta, tietävät viisaat.

Nostetaan lippu salkoon ja katsellaan avoimin silmin ajan merkkejä.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Täydelliset naiset, tässä elämässä?


Sielunsiskot - eikä minulla muita sisaruksia olekaan - alkavat vähitellen olla aikuisia. Siis vuosiltaan, toivottavasti ei sielultaan.

Eläke on alkanut tai alkamassa, työtahti hellittää ja tyttäret jäävät omilleen. Toiset miehen kanssa, toiset sinkkuina.

Nämä täydelliset naiset, joilla on komea ura takanaan ja monta huikeaa meriittiä työelämästä, ovat alkaneet kuin kuorossa valittaa toistaitoisuuttaan. Aiheet vaihtelevat, mutta nuotti on tunnistettavasti kaikilla sama.
-     -  Kyllähän minä hommani osaan, mutta kun se sukan kantapää ei onnistu.
-     -  Kun ei yhtään enää nappaa leipominenkaan.
-     -  Voivoi kun ei meillä ole siivottukaan!
-     - Olenhan minä kaikenlaista saanut aikaan, mutta sitten tuli vastaan se kala, jota ei ollutkaan perattu!
-      - Niin, kyllä minäkin ennen jotain tuollaista, mutta kun en kerta kaikkiaan enää osaa ommella.
-      - Voi, voi, kun minä olen kokonaan pudonnut pois tästä tietokonemaailmasta enkä edes sähköpostia osaa laittaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten – tai joskus aikaisemmin – tai myöhemmin – samat daamit olivat työelämän nousukiidossa, elivät perheen ruuhkavuosia ja osallistuivat yhdistystoimintaan, rohkeimmat vaikuttivat kummallispolitiikassa, harrastivat leidileijonia tai muita aatesuuntia. Kasvattivat katraansa ja muutaman kotieläimen siinä sivussa, hoitivat itsensä timmiin kuntoon. Päihittivät pari lamaa, energiakriisin ja henkilökohtaiset myrskymatalat.

Jokainen ohjautui omalle uralleen, moni sellaiseen tehtävään, jota esiäitien aikaan ei vielä ollut olemassa tai sellaiseen työhön, johon nainen ei sata vuotta sitten olisi päässyt tai uskaltanut. Eivätkä perinteisemmät naisten työtkään samanlaisina toistuneet kuin ennen.

Itsetunnon turhia naarmuuntumatta nämä naiset saattoivat sanoa, että hyi ja hui ja pois se minusta, että sukkia tikuttaisin kun valmiina saa yhtä hyviä ja parempiakin ja miksi minun pitää kaikki itse laittaa, kun valmiina saa ja voi tarvittaessa teettää… Nyt nuo äänet ovat vaienneet ja tilalle on tullut kuivaa rutinaa. Ja ihan varmaa on, että kaikilla on huushollihommien kiintiö tullut aikoja sitten täyteen.

Kuusikymmenluvulla koulunsa käyneet ja seitsemänkymmenen tienoilla opiskelunsa opiskelleet ovat 2000-luvun kuusikymppisiä. Orvokkikabareen tyttäriä, joille lautasellinen Guatemalan verta ei todellakaan ollut outo ruokalaji, vaan tiedostavaa musiikkia. Radikaaleja joka suuntaan, hippejä, Hairin opetuslapsia.

Mutta miksi ikä ja aikuistuminen tuntuu näille naisille tarkoittavan sitä, että pitää käpertyä omaan koloonsa ja aloittaa villasukkamummon seesteinen elämä? Nielaista radikaalit ajatukset ja istua kiikkutuoliin, hakea perintönä tullut harmaa lankakerä piironginlaatikosta. Edellisestä kantapääyritelmästä on yli viisikymmentä vuotta – onnea elvytysyritykselle, mutta.

Mitä mies tekee vastaavassa tilanteessa? Kaataa hehtaarin metsää, pilkkoo pikkupuut käsipelillä klapeiksi ja pystyttää isommista hirsimökin, opettelee gourmet-kokiksi, järjestää postimerkkikokoelman, juoksee maratonin, voittaa piirikunnallisen shakkikisan ja kotikuppilan vitsinkerrontakisan? 

Vai käykö kuitenkin niin, että mies asettuu sohvannurkkaan, lukee ruuhkavuosina rästiin jääneet kirjat, tekee ristisanoja ja käy aamupäivisin lenkillä ja joskus illansuussa  jonkun sortin poikakerhossa. Ja toteaa tyytyväisenä, että nyt ei enää tartte niin kovasti touhuta. Eikä narise, korkeintaan välillä vähän kuorsaa.

Kuinka ihmeen virheettömän täydellinen naisen oikein pitää olla? Ja milloin sitä muka tulee valmiiksi ja vihdoinkin osaa aivan kaiken tarpeellisen? Kuka on luonut oikean aikuistumisen normit ja säännöt? Juuri niin, ei todellakaan kukaan. Eihän sellaisia ole olemassakaan.

Hei siskot, olkaa edes vähän onnellisempia! Sivuuttakaa sosiaaliset paineet! Lopettakaa toistaitoisuudesta nuriseminen, kuunnelkaa radikaalia sydäntänne! Te olette rautaa, mutta onneksi paljon ruostumattomampaa rautaa kuin mummot ennen! Olkaa iloisia siitä!

Otsikkokuvassa on Netta Tiitisen työ, joka oli esillä Taidekeskus Salmelassa kesällä 2013. Naisihmisen pyykkinaru ylittää elämän kaikki raamit. 


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ihmiselle puhumisen taide


Kun puhun, puhun ihmiselle. Kun kirjoitan, kirjoitan elävällä ihmiselle. Inhimillisen viestinnän kohteena voi olla vain toinen ihminen.

Ihminen on elävä olento, ajatteleva, kuunteleva, toimiva. Jos puheen kohteena on ’taho’, sekin tarkoittaa oikeasti ihmistä. Ehkä kokonaista joukkoa anonyymejä ihmisiä. Tai tunnettuja, mutta ei henkiystäviä – sillä henkiystävien määrä on aina rajallinen.

Vaikka puhuisi ihmismassalle, tai ainakin suuremmalle yleisölle, jokainen kuulija ottaa viestin vastaan yksilönä, yhtenä ihmisenä. Ensin on yhdet aivot, sitten mielipide ja mahdollisesti mielipiteiden tuuletus muiden kanssa.

Itsestään selvää? Pitäisi todellakin olla. Mutta ei ole, sillä yhä vieläkin joku viestittää yhtä viileän persoonattomasti tyylitellen kuin lainsäätäjä. Se, mikä on kolkossa säädöksessä oikein, ei tietysti ole väärin muussakaan viestinnässä. Tulokset voivat jäädä vaatimattomiksi ja toisinaan tulee miettineeksi, mikä onkaan kirjoittajan perimmäinen tavoite. Vai onko kyse vain korskeasta ylimielisyydestä?

Suoramarkkinoinnin jenkkioppien mukaan esimerkiksi kirjeen vastaanottaja asennoituu sitä positiivisemmin, mitä useammin hänen nimensä toistetaan. Omalla nimellä varustettua houkutusta kun uskotaan olevan vaikeampi vastustaa.
Suomalaiselle nimen ylenpalttinen toistelu on usein vain kiusallista ”tartte ny sentään ihan suuhun tunkee”…

Meillä on varaa valita vapaa-ajan puuhamme, ajankulu, aate, sitoutumisen ja vapauden aste. Kilpailutilanteita syntyy, kun kaksi kiinnostavaa ohjelmaa osuu samaan aikaan, mutta myös silloin, kun tapahtuman vaihtoehtona on laatuaika omalla kotisohvalla kerrankin kaikessa rauhassa. Jos on ’pakko’ osallistua, näyttäytyä, olla mukana monessa, niin ylellisyyttä on vapaus, oikeus olla osallistumatta.

Ennen yhteisö kasasi paineita sille, joka ei lähtenyt rientoihin mukaan, nyt paineet kasautuvat tapahtuman järjestäjälle. Suostuttelun taitoa tarvitaan. Ennen sitoutumista pitää tietää, onko anti riittävän tasokasta, kiinnostavaa, antoisaa, houkuttelevaa. Kannattaako, pysyykö mielekkään toiminnan tase plussalla? Järjestöjen puuhaväellä ei ole helppoa: on juostava yhä lujempaa, jotta kiinnostus pysyisi edes entisissä lukemissa eikä lopahtaisi kokonaan. Talkooväki hupenee, seuratalo ravistuu.

Kun ihminen luopuu yksityisyyden ylellisyydestä ja osallistuu, hän odottaa persoonallista kohtaamista. Sanomalehtien, internetin ja muiden viestien aikana kirkkoonkaan ei mennä viranomaisten kuulutuksia kuulemaan, vaan saamaan sielulle ravintoa. Eikä teatteriin tai konserttiin lähdetä näyttäytymään vaan nauttimaan.

Melkein kaikki on jo markkinointia. Ei ole pakko, mutta sopivan suostuttelun jälkeen voisi harkita ja halutakin. Liittyä, osallistua ja olla mukana, jopa sitoutua. Liittyä siihen joukkueeseen, joka on lähellä omia ajatuksia.  

Tästä päästään takaisin alkuun: pitää osata puhutella ihmistä, yksilöä.
Taitolaji, jota ei koskaan opi täydellisesti.



perjantai 4. huhtikuuta 2014

Sesongin värit, oletko valmis?


Valkoinen
Väistyvä, harmaantuva, haihtuva. Ei enää tänä keväänä yhtä muodikas kuin vuosi sitten. Palaa takaisin joskus vuoden lopulla.

Harmaa, ikuinen
Puiden oksien paljaus, kivet ja maa. Pilvi, joka ennustaa sateen. Vähitellen väistyvä, hiljainen.

Huikea sininen
Eri sävyissä taivaalla, melkein kaikkina vuorokaudenaikoina. Viipyvä, elegantti. Kirkastuva.


Hiljainen hiekka
Sänkipeltojen kulottunut sävy, kuivat kaislat jään ja mantereen rajalla. Menneen kesän muistot, kohta katoavat.

Lämmin punerrus
Kevään ensimmäinen merkki koivunlatvoissa, esiin puskevan tulppaanin lehden kylki. Ennustaa kevättä, jopa kesää!



Vihreä, vihreä!
Elämä, joka pian herää, puistoissa ja pihoilla.



perjantai 21. maaliskuuta 2014

Filigraani



Aurinkoinen jakso taittui. Aamun ensimmäinen kuva oli tuiskua ja tuulta. Latukone ajoi reittinsä, mutta tuuli oli nopeampi ja pyrytti väylän saman tien umpeen.



Puolenpäivän jälkeen sade vähitellen väistyi. Iltapäivän valossa erottuivat lumen kuviot, filigraanit ja rokokoo. Tarkkaan piirretyt kuviot, huolelliset viivat. Huomenna uudet.





Hangen pinta on muuttunut valkoiseksi, samettiseksi. Lumi on tänä vuonna matala, mutta tiivis. Jäkälää on vaikea kaivaa esiin, mutta hangen pinta on suopea naavaa hamuavalle.


Kevät on oikukas vuodenaika, kiitos siitä. Ihana valo.




torstai 20. maaliskuuta 2014

Lapinmaa, matkalla pälven aikaan



Lumi on vielä täällä, valkoinen, puhdas. Väylä vie kohteesta toiseen ja joka aamu on edessä puhdas, vasta-ajettu tie.


Päivä sulattaa vedet, yö jäädyttää ne taas. 


Tuleeko ison virran jäälle jo salakavalia ukkoavantoja? Ei näinä pakkasöinä. Vesistön ylitys on helppoa, kun jää kantaa, latukoneen alla pitää olla ainakin puolimetrinen kerros. Kun purot valtaavat maiseman ja lumi sulaa sohjoksi, paikallinen asukas vaihtaa vapaalle ja jättää tyristit hetkeksi mielestään.


Luvattuun maahan mennään Levijärven ulapan yli, tuuli on kevätpäivinä lempeä ja aurinko lämmittää. Mikä odottaa Luvatussa maassa? Matkalaiselle evästä ja juotavaa, mutta myös mielen rentoutusta, kunnon kotimaisia iskelmiä, hikisten miesten karaoke ja monotanssit. Tumman pirtin sisällä on tunnelmaa, mutta mieli palaa aurinkoon.




Kulkijoita on moneksi. Terhakka Pinja odottelee isäntää ja emäntää kotakahveilta ja haukkuu vieraat. Koiralla on koiran homma. Lapinkylän vanha koira on siirtynyt pirtistä pihamaalle, talon nuori haukku hoitaa asiakkaiden vastaanoton, vanhus köpöttelee pihalla omissa ajatuksissaan.


Jänkhällä on näin kevätpäiväntasauksen aikaan jo pitkään valoisaa. Puiden varjot tanssivat hangella, puun juurilla näkyy enteitä pälvistä. Vielä riittää kelin aikaa, vielä on hyvä liikkua, pälven aikaan maasto muuttuu vaikeammaksi.


Tuuli leikkii oksilla pientareen
Valo hangella kimaltaa.

Päivä pitenee matkalla kevääseen
Värit palaavat maisemaan.

Matka tuttu on tupaan lämpöiseen
Kera väärtien haastellaan.

Päiväsydämen sinisen täyteyden
Tahdon mieleeni tallettaa.