Suomalaisen kulttuurin päivä

Pihalla on vanha nurkkakivi. Sen löytää, kun tietää, mitä ja mistä etsiä. Nurkkakivi on vanhan tuvan perustasta. Paju ja omenapuu kasvavat siinä, missä ennen olivat huoneet.

Suomalaisella kulttuurilla on peruskivensä, toivottavasti ei yhtä unohdettuina. Harmaat järkäleet. Agricola ja Lönnrot. On toki muitakin, ei kahden kiven varaan vielä taloa rakenneta. Tarvitaan kielen taitajia, historian havainnollistajia, yhteiskunnan kehittäjiä, pappeja ja lääkäreitä. Taiteilijoita ja teollisuusmiehiä. Äitejä ja monta uhrautuvaa muusaa.

Millainen elämäntyö oikeuttaa suurmiehen statukseen? Juicen uskomaton riimittelytaito, Eeva Joenpellon proosa 
tai Jukka Kuoppamäen musiikki? Jorma Uotisen tanssiaskeleet vai Väinö Linnan panoraamakuvat yhteiskunnan kehityksestä? Hannu Väisäsen taide tai Tove Janssonin kuvat ja kirjoitukset ja Jari Tervon proosa? Martti Suosalon näyttelijäntyö vai Tauno Palon karisma?

Ne ovat vielä täällä, osana arkista todellisuutta ja juhlaa, tämän ja edellisen vuosisadan suurmiehet ja -naiset. Aika on ainoa mitta, tietävät viisaat.

Nostetaan lippu salkoon ja katsellaan avoimin silmin ajan merkkejä.

Täydelliset naiset, tässä elämässä?

Sielunsiskot - eikä minulla muita sisaruksia olekaan - alkavat vähitellen olla aikuisia. Siis vuosiltaan, toivottavasti ei sielultaan.

Eläke on alkanut tai alkamassa, työtahti hellittää ja tyttäret jäävät omilleen. Toiset miehen kanssa, toiset sinkkuina.

Nämä täydelliset naiset, joilla on komea ura takanaan ja monta huikeaa meriittiä työelämästä, ovat alkaneet kuin kuorossa valittaa toistaitoisuuttaan. Aiheet vaihtelevat, mutta nuotti on tunnistettavasti kaikilla sama.

-     -  Kyllähän minä hommani osaan, mutta kun se sukan kantapää ei onnistu.

-     -  Kun ei yhtään enää nappaa leipominenkaan.

-     -  Voivoi kun ei meillä ole siivottukaan!

-     - Olenhan minä kaikenlaista saanut aikaan, mutta sitten tuli vastaan se kala, jota ei ollutkaan perattu!

-      - Niin, kyllä minäkin ennen jotain tuollaista, mutta kun en kerta kaikkiaan enää osaa ommella.

-      - Voi, voi, kun minä olen kokonaan pudonnut pois tästä tietokonemaailmasta enkä edes sähköpostia osaa laittaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten – tai joskus aikaisemmin – tai myöhemmin – samat daamit olivat työelämän nousukiidossa, elivät perheen ruuhkavuosia ja osallistuivat yhdistystoimintaan, rohkeimmat vaikuttivat kummallispolitiikassa, harrastivat leidileijonia tai muita aatesuuntia. Kasvattivat katraansa ja muutaman kotieläimen siinä sivussa, hoitivat itsensä timmiin kuntoon. Päihittivät pari lamaa, energiakriisin ja henkilökohtaiset myrskymatalat.

Jokainen ohjautui omalle uralleen, moni sellaiseen tehtävään, jota esiäitien aikaan ei vielä ollut olemassa tai sellaiseen työhön, johon nainen ei sata vuotta sitten olisi päässyt tai uskaltanut. Eivätkä perinteisemmät naisten työtkään samanlaisina toistuneet kuin ennen.

Itsetunnon turhia naarmuuntumatta nämä naiset saattoivat sanoa, että hyi ja hui ja pois se minusta, että sukkia tikuttaisin kun valmiina saa yhtä hyviä ja parempiakin ja miksi minun pitää kaikki itse laittaa, kun valmiina saa ja voi tarvittaessa teettää… Nyt nuo äänet ovat vaienneet ja tilalle on tullut kuivaa rutinaa. Ja ihan varmaa on, että kaikilla on huushollihommien kiintiö tullut aikoja sitten täyteen.

Kuusikymmenluvulla koulunsa käyneet ja seitsemänkymmenen tienoilla opiskelunsa opiskelleet ovat 2000-luvun kuusikymppisiä. Orvokkikabareen tyttäriä, joille lautasellinen Guatemalan verta ei todellakaan ollut outo ruokalaji, vaan tiedostavaa musiikkia. Radikaaleja joka suuntaan, hippejä, Hairin opetuslapsia.

Mutta miksi ikä ja aikuistuminen tuntuu näille naisille tarkoittavan sitä, että pitää käpertyä omaan koloonsa ja aloittaa villasukkamummon seesteinen elämä? Nielaista radikaalit ajatukset ja istua kiikkutuoliin, hakea perintönä tullut harmaa lankakerä piironginlaatikosta. Edellisestä kantapääyritelmästä on yli viisikymmentä vuotta – onnea elvytysyritykselle, mutta.

Mitä mies tekee vastaavassa tilanteessa? Kaataa hehtaarin metsää, pilkkoo pikkupuut käsipelillä klapeiksi ja pystyttää isommista hirsimökin, opettelee gourmet-kokiksi, järjestää postimerkkikokoelman, juoksee maratonin, voittaa piirikunnallisen shakkikisan ja kotikuppilan vitsinkerrontakisan? 

Vai käykö kuitenkin niin, että mies asettuu sohvannurkkaan, lukee ruuhkavuosina rästiin jääneet kirjat, tekee ristisanoja ja käy aamupäivisin lenkillä ja joskus illansuussa  jonkun sortin poikakerhossa. Ja toteaa tyytyväisenä, että nyt ei enää tartte niin kovasti touhuta. Eikä narise, korkeintaan välillä vähän kuorsaa.

Kuinka ihmeen virheettömän täydellinen naisen oikein pitää olla? Ja milloin sitä muka tulee valmiiksi ja vihdoinkin osaa aivan kaiken tarpeellisen? Kuka on luonut oikean aikuistumisen normit ja säännöt? Juuri niin, ei todellakaan kukaan. Eihän sellaisia ole olemassakaan.

Hei siskot, olkaa edes vähän onnellisempia! Sivuuttakaa sosiaaliset paineet! Lopettakaa toistaitoisuudesta nuriseminen, kuunnelkaa radikaalia sydäntänne! Te olette rautaa, mutta onneksi paljon ruostumattomampaa rautaa kuin mummot ennen! Olkaa iloisia siitä!

Otsikkokuvassa on Netta Tiitisen työ, joka oli esillä Taidekeskus Salmelassa kesällä 2013. Naisihmisen pyykkinaru ylittää elämän kaikki raamit. 

Ihmiselle puhumisen taide

Kun puhun, puhun ihmiselle. Kun kirjoitan, kirjoitan elävällä ihmiselle. Inhimillisen viestinnän kohteena voi olla vain toinen ihminen.

Ihminen on elävä olento, ajatteleva, kuunteleva, toimiva. Jos puheen kohteena on ’taho’, sekin tarkoittaa oikeasti ihmistä. Ehkä kokonaista joukkoa anonyymejä ihmisiä. Tai tunnettuja, mutta ei henkiystäviä – sillä henkiystävien määrä on aina rajallinen.

Vaikka puhuisi ihmismassalle, tai ainakin suuremmalle yleisölle, jokainen kuulija ottaa viestin vastaan yksilönä, yhtenä ihmisenä. Ensin on yhdet aivot, sitten mielipide ja mahdollisesti mielipiteiden tuuletus muiden kanssa.

Itsestään selvää? Pitäisi todellakin olla. Mutta ei ole, sillä yhä vieläkin joku viestittää yhtä viileän persoonattomasti tyylitellen kuin lainsäätäjä. Se, mikä on kolkossa säädöksessä oikein, ei tietysti ole väärin muussakaan viestinnässä. Tulokset voivat jäädä vaatimattomiksi ja toisinaan tulee miettineeksi, mikä onkaan kirjoittajan perimmäinen tavoite. Vai onko kyse vain korskeasta ylimielisyydestä?

Suoramarkkinoinnin jenkkioppien mukaan esimerkiksi kirjeen vastaanottaja asennoituu sitä positiivisemmin, mitä useammin hänen nimensä toistetaan. Omalla nimellä varustettua houkutusta kun uskotaan olevan vaikeampi vastustaa.

Suomalaiselle nimen ylenpalttinen toistelu on usein vain kiusallista ”tartte ny sentään ihan suuhun tunkee”…

Meillä on varaa valita vapaa-ajan puuhamme, ajankulu, aate, sitoutumisen ja vapauden aste. Kilpailutilanteita syntyy, kun kaksi kiinnostavaa ohjelmaa osuu samaan aikaan, mutta myös silloin, kun tapahtuman vaihtoehtona on laatuaika omalla kotisohvalla kerrankin kaikessa rauhassa. Jos on ’pakko’ osallistua, näyttäytyä, olla mukana monessa, niin ylellisyyttä on vapaus, oikeus olla osallistumatta.

Ennen yhteisö kasasi paineita sille, joka ei lähtenyt rientoihin mukaan, nyt paineet kasautuvat tapahtuman järjestäjälle. Suostuttelun taitoa tarvitaan. Ennen sitoutumista pitää tietää, onko anti riittävän tasokasta, kiinnostavaa, antoisaa, houkuttelevaa. Kannattaako, pysyykö mielekkään toiminnan tase plussalla? Järjestöjen puuhaväellä ei ole helppoa: on juostava yhä lujempaa, jotta kiinnostus pysyisi edes entisissä lukemissa eikä lopahtaisi kokonaan. Talkooväki hupenee, seuratalo ravistuu.

Kun ihminen luopuu yksityisyyden ylellisyydestä ja osallistuu, hän odottaa persoonallista kohtaamista. Sanomalehtien, internetin ja muiden viestien aikana kirkkoonkaan ei mennä viranomaisten kuulutuksia kuulemaan, vaan saamaan sielulle ravintoa. Eikä teatteriin tai konserttiin lähdetä näyttäytymään vaan nauttimaan.

Melkein kaikki on jo markkinointia. Ei ole pakko, mutta sopivan suostuttelun jälkeen voisi harkita ja halutakin. Liittyä, osallistua ja olla mukana, jopa sitoutua. Liittyä siihen joukkueeseen, joka on lähellä omia ajatuksia.  

Tästä päästään takaisin alkuun: pitää osata puhutella ihmistä, yksilöä.

Taitolaji, jota ei koskaan opi täydellisesti.

Sesongin värit, oletko valmis?

Valkoinen

Väistyvä, harmaantuva, haihtuva. Ei enää tänä keväänä yhtä muodikas kuin vuosi sitten. Palaa takaisin joskus vuoden lopulla.

Harmaa, ikuinen

Puiden oksien paljaus, kivet ja maa. Pilvi, joka ennustaa sateen. Vähitellen väistyvä, hiljainen.

Huikea sininen

Eri sävyissä taivaalla, melkein kaikkina vuorokaudenaikoina. Viipyvä, elegantti. Kirkastuva.

Hiljainen hiekka

Sänkipeltojen kulottunut sävy, kuivat kaislat jään ja mantereen rajalla. Menneen kesän muistot, kohta katoavat.

Lämmin punerrus

Kevään ensimmäinen merkki koivunlatvoissa, esiin puskevan tulppaanin lehden kylki. Ennustaa kevättä, jopa kesää!

Vihreä, vihreä!

Elämä, joka pian herää, puistoissa ja pihoilla.

Filigraani

Aurinkoinen jakso taittui. Aamun ensimmäinen kuva oli tuiskua ja tuulta. Latukone ajoi reittinsä, mutta tuuli oli nopeampi ja pyrytti väylän saman tien umpeen.

Puolenpäivän jälkeen sade vähitellen väistyi. Iltapäivän valossa erottuivat lumen kuviot, filigraanit ja rokokoo. Tarkkaan piirretyt kuviot, huolelliset viivat. Huomenna uudet.

Hangen pinta on muuttunut valkoiseksi, samettiseksi. Lumi on tänä vuonna matala, mutta tiivis. Jäkälää on vaikea kaivaa esiin, mutta hangen pinta on suopea naavaa hamuavalle.

Kevät on oikukas vuodenaika, kiitos siitä. Ihana valo.

Lapinmaa, matkalla pälven aikaan

Lumi on vielä täällä, valkoinen, puhdas. Väylä vie kohteesta toiseen ja joka aamu on edessä puhdas, vasta-ajettu tie.

Päivä sulattaa vedet, yö jäädyttää ne taas. 

Tuleeko ison virran jäälle jo salakavalia ukkoavantoja? Ei näinä pakkasöinä. Vesistön ylitys on helppoa, kun jää kantaa, latukoneen alla pitää olla ainakin puolimetrinen kerros. Kun purot valtaavat maiseman ja lumi sulaa sohjoksi, paikallinen asukas vaihtaa vapaalle ja jättää tyristit hetkeksi mielestään.

Luvattuun maahan mennään Levijärven ulapan yli, tuuli on kevätpäivinä lempeä ja aurinko lämmittää. Mikä odottaa Luvatussa maassa? Matkalaiselle evästä ja juotavaa, mutta myös mielen rentoutusta, kunnon kotimaisia iskelmiä, hikisten miesten karaoke ja monotanssit. Tumman pirtin sisällä on tunnelmaa, mutta mieli palaa aurinkoon.

Kulkijoita on moneksi. Terhakka Pinja odottelee isäntää ja emäntää kotakahveilta ja haukkuu vieraat. Koiralla on koiran homma. Lapinkylän vanha koira on siirtynyt pirtistä pihamaalle, talon nuori haukku hoitaa asiakkaiden vastaanoton, vanhus köpöttelee pihalla omissa ajatuksissaan.

Jänkhällä on näin kevätpäiväntasauksen aikaan jo pitkään valoisaa. Puiden varjot tanssivat hangella, puun juurilla näkyy enteitä pälvistä. Vielä riittää kelin aikaa, vielä on hyvä liikkua, pälven aikaan maasto muuttuu vaikeammaksi.

Tuuli leikkii oksilla pientareen

Valo hangella kimaltaa.

Päivä pitenee matkalla kevääseen

Värit palaavat maisemaan.

Matka tuttu on tupaan lämpöiseen

Kera väärtien haastellaan.

Päiväsydämen sinisen täyteyden

Tahdon mieleeni tallettaa.

Kuvitettuja klassikoita? Kuviteltuja klassikoita?

ei suomi ole mikään kieli,

se on tapa istua penkin päässä

karvat korvilla,

yliaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku

pöytään,

Paavo Haavikko

Viime viikkoina olen viettänyt laatuaikaa Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) kanssa, olemme pohtineet hautajaisten vuosijuhlia ja muita miehen monista saavutuksista.

Olen leikkinyt ajatuksella siitä, millaisen Lönnrotin esittelisin kuvitteelliselle vieraalle, joka tulisi jostakin muusta maasta, kokonaan erilaisesta kulttuurista. Olen pohtinut sitä, miten kertoisin ja havainnollistaisin ja kuinka selventäisin sitä historiallista kontekstia, jossa suurmiehemme eli. 

Mutta ei se Elias enää niin kovin tuttu meille suomalaisillekaan ole. Yllättäviä kysymyksiä tulee vastaan, kysymyksiä, joihin vastausta hapuillessaan miettii, miten asiat pitäisi kertoa, jotta perille meno varmistuisi. Taas on oltu, karvat korvilla.

Tämä maailma kaipaa hyviä tarinoita, meheviä juttuja ja juohevaa kerrontaa. Ankarat, työn täyttämät, ruisleivänkovat sanat on helppo sivuuttaa.

Kouluvuosinani julkaistiin kuvitettuja klassikkoja, lehtiä, joissa yhdistyi ankea piirrosjälki, äärimmilleen yksinkertaistettu tarina ja vaihtelevan kankea suomenkieli. Sama konsepti voisi toimia nettipelinä? Sellaisiako Eliaksesta pitäisi laatia?

Ei tämä aina ihan yksinkertaista ole, uskokaa vaikka.

Otsikkokuvassa on koriste, joka askarreltiin Elias Lönnrotin hautajaisten 130-vuotismessun kunniaksi, kirkkoa koristamaan. Keskikäytävää reunusti ilmavirrassa elävä tumma tyllihuntu.

Virsi, sydämeni ääni

Sunnuntaina 16.3.2014 Sammatissa muistetaan Elias Lönnrotia

Elias Lönnrotin kuolema ja hautajaiset koskettivat sammattilaisia 130 vuotta sitten.

Sammatissa palataan näihin muistoihin 16.3.2014 järjestettävässä messussa ja juhlassa seurakuntatalolla. Juhla alkaa kello 11, jolloin kellotapuli avataan ja kellotapulissa säilytettäviä Elias Lönnrotin hautajaismuistoja voi käydä katsomassa. Elias Lönnrotin hautajaiset pidettiin 3.4.1884 Sammatin kirkossa.

Kello 12 pidetään messu ja sen jälkeen järjestöt tekevät kunniakäynnin Elias Lönnrotin haudalle. Haudalla lauletaan - aivan kuten hautajaisissakin – Maamme laulu suomalaisin sanoin ja Lönnrotin virsi.

Elias Lönnrotin surujuhlaan osallistui niin oman pitäjän väkeä kuin arvovieraitakin valtakunnan korkeimmalta tasolta. Kaikki olivat pukeutuneet arvokkaasti - kukin omien edellytystensä mukaan.

Olisi hienoa, jos sammattilaiset voisivat tulla tähän juhlaan perinteiseen vaateparteen sonnustautuneina. Löytyykö kaapeista kirkkosilkkejä tai muita 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun asuja? Kansallispukukin on hyvä vaihtoehto.

Ellet voi tai halua noudattaa tätä toivetta, valitse nykyaikainen asu – perinnepukeutuminen on luonnollisesti vapaaehtoista. 

Elias Lönnrotin virret  

Sammatin seurakuntatalolla juodaan kirkkokahvit. Elias Lönnrotin (9.4.1802–19.3.1884) mittavasta elämäntyöstä on tänä vuonna valittu aiheeksi virret ja suomalainen virsikirja.

Elias Lönnrotin tuotanto on laaja: hän tallensi näkyväksi suomalaisen kirjallisuuden syvimmän kerroksen, kansanrunouden, joka sitä ennen oli elänyt suullisena traditiona. Tieteellisillä ja yleistajuisille teksteillään hän vakautti suomen kirjakieltä.

Vuonna 1701 julkaistu Vanha virsikirja oli käytössä lähes 200 vuotta. Sen kieliasua ja rakennetta oli pyritty uudistamaan useaan otteeseen 1800-luvulla, mutta vasta vuonna 1886 kirkolliskokous sai hyväksyttäväkseen uuden virsikirjan. Suomen kielen kehittäjänä ja kansanrunouden tuntijana Elias Lönnrot oli itseoikeutettu komitean jäsen. Suurmies uurasti useiden vuosien ajan virsikirjatyössä ja siitä tuli suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ohella toinen hänen vanhuutensa suurista saavutuksista. Elias Lönnrotin ansiota on, että meillä on käytössämme hyvin suomalainen virsikirja.

Aikalaistodistajien mukaan Elias Lönnrot tutki virsien tekstejä aivan elämänsä viimeisiin hetkiin asti. Hän oli tunnollinen virsikirjakomitean jäsen, mutta myös harras kristitty. Virsi oli hänelle sydämen ääni.

  

Sydänlämmin musiikki ja uudet virret

Seurakuntatalon ohjelma alkaa Karjalohjan kirkkokuoron esityksellä. Kuoroa johtaa kanttori Heikki Orama.

Suurmiehen viimeinen matka Lammin talolta Sammatin kirkkomaahan on ollut mieleenpainuva tapahtumasarja pienessä Sammatissa. Hautajaisvieraita oli jopa 1000 - vain osa mahtui kirkkoon sisälle. Juhlan aluksi Taina Partanen kertoo Elias Lönnrotin hautajaisista.

Ennen juhlapuhetta kuullaan lisää musiikkia, Sammatin pienet kanteletaiturit - kantelettaret - musisoivat, johtajanaan Minna Pitkonen.

Juhlapuheen pitää pastori Samuli Koivuranta, joka toimii kirkkohallituksen asettaman virsikirjan lisävihkotyöryhmän sihteerinä. Lisävihkolla täydennetään nykyistä virsikirjaa. Kirkollisten toimitusten ja jumalanpalveluksen uudistus 2000-luvun alussa nosti esiin myös virsien uudistustarpeen. Elias Lönnrotin työ suomalaisen virsikirjan hyväksi jatkuu ja nykyinen, vuonna 1986 hyväksytty virsikirja saa lähivuosina täydennystä.

Millainen on hyvä virsi ja millaisia virsiä nyt laaditaan, siitä kuullaan juhlassa. Seurakuntalaiset pääsevät laulamalla tutustumaan uusiin virsiin. Hyvä virsi on myös nykyajan ihmiselle sydämen ääni.

Tervetuloa Sammattiin!

Elias Lönnrotin juhla sunnuntaina 16.3.2014 Sammatin kirkossa ja seurakuntatalolla kunnioittaa suomalaisen virsikirjan uudistajaa ja viittaa tulevaan.  

Juhla on kaikille avoin ja pukukoodi - perinneasut tai kansallispuvut - on toivomus, myös nykyajan asuissa voi tulla.

Tervetuloa mukaan, muistamaan Sammatin suurmiestä!

Tämä teksti on kooste Sammatissa sunnuntaina 16.3. vietettävän Elias Lönnrot -muistojuhlan lehdistötiedotteista.