sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Lumen valoa!




Jouluksi Sinulle ennustan
Valkoista lunta satavan
Pihaan, pientareelle.

Jouluusi näin nyt toivotan
Valoa taivaan hohtavan
Tielle, taipaleelle.

Juhlaasi lahjoittaa haluan
Tunnelman parhaan, aidoimman
Sielulle, sydämelle.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Juna matkalla




Kun Lapissa lähdetään matkaan, lähteminen käy verkkaan. Mitä sitä suotta kiirehtiä, tien päällä voi tulla vastaan vaikka mitä, parempi valmistautua huolella, miettiä ja lähteä harkiten.

Varasimme liput hyvissä ajoin. Olimme lastauksessa hyvissä ajoin ja ilmoittauduimme Rovaniemen junaan. Auto kuormattiin uuteen kuljetusvaunuun, kolmannelle paikalle, me siirryimme junaan. Hytti oli mukava, ravintolavaunussa sopivasti matkustajia, konduktöörit ystävällisiä. 

Kun juna pysähtyi Riihimäellä, hytin ikkunasta näkyi puutavaralastissa olevia vaunuja.

Juna jolkotteli kohti pohjoista. Välillä pysähdyttiin ja aina, kun kurkistin hytin ikkunasta maisemaa, vastassa oli tavaravaunuja, täydessä tukkikuormassa. Isänmaan äidinkasvot olivat huurteisten tukkien peittämät.

Rovaniemellä etelän vesisade oli vaihtunut reiluun kymmeneen pakkasasteeseen. Lunta oli niin paljon, että jäniksenjäljetkin jo näkyisivät. Tunturiin!  

Niinpä, jo vain. Auto oli kadonnut. Sitä eikä sen edellä vaunuun ajettuja autoja ollut missään. Kun oli neuvoteltu kuormauspuolen miesten ja VR:n asiakaspalvelun kanssa, alkoi näyttää siltä, että auto olisi muutaman hetken kuluttua päätymässä Kolariin. Juna oli matkalla, tarkastamaan ei autovaunuun päässyt. Valistunut arvaus siis.

Ei muuta kuin taksiin ja Rovaniemeltä Kolariin, Raanujärven, Pellon ja Sieppijärven kautta.

Taksimiesten tietotoimisto on Rovaniemelläkin se luotettavin. Puhuttiin turisteista ja kuultiin, että venäläisiä tulee joka vuosi enemmän. Kovasti ovat kuulemma esittämishaluisia. Ostavat vaikka pullokaupalla konjakkia, kun se täällä on edullista ja ehtaa tavaraa.
Puhuttiin rekkaliikenteestä ja siitä, miten ulkomaalaiset oikaisevat Jäämeren reiteillä Suomen kautta. On siinä äkkiä rekka kellellään tienposkessa kun ei bulgarialainen kuski hallitse jäisen tien tekniikkaa. Ja valtakunnan radiossa tulee taas liikennetiedote.
Puhuttiin etäisyyksistä ja terveydenhuollon haasteista. Rovaniemelle on Nuorgamista nelisen sataa kilometriä, yhtä pitkä matka kuin Napapiiriltä Vaasaan. Utsjoen äidit on määrätty synnyttämään Rovaniemellä - kuinka moni vaasalainen äiti lähtisi polttojen alkaessa Rovaniemelle? Ensimmäinen helikopterisynnytys oli tänä syksynä koettu.

Ja jo vain, siellä se oli, Kolarin rautatieasema, autovaunut ja meidän automme – sekä sen taakse jääneet autot omistajineen. Juna oli ollut myöhässä, Pasilan päässä tehty virhe oli viivyttänyt purkausta vielä melkein tunnin lisää. Kun Lapissa lähtee liikenteeseen, mitä vain voi sattua. Mikä oli täten todistettu. Onneksi odottajilla oli lomamieltä, kiitos siitä. 

Oli melkein puolipäivä ja horisontissa näkyi punainen auringonnousu. Suuntasimme kohti tunturia. Tien vierellä, peltoaukeilla oli poroja, kaksi uljasta hirveä tarkkaili liikennettä Teurajärven tienoilla. Aurinko oli korkealla, kun pääsimme majapaikkaan.

Tehtiin ostokset, käytiin syömässä ja kun päästiin takaisin majapaikkaan, aurinko oli jo laskenut. Terävä kuunsirppi loisti Eturinteen yllä, Kätkätunturin luminen laki sai valoa kuun säteistä.

Ensimmäiset kilometrit on hiihdetty. Tuvassa on kaksikymmentä astetta, ulkona enemmän, eri etumerkillä. Yöksi on luvattu kireää pakkasta, taivas kirkastuu.  

perjantai 6. joulukuuta 2013

Matkalla Jouluun, talveen




                                                                                                                                                          
Hämärässä maa ja metsä
Vaiti seisoo, odottaa.
Pakkaslunta hartioilla
Kuuset taivaan tavoittaa.

Tähtipeitto välkehtivä
Koko taivaan koristaa.
Tuikkii tuvan jouluvalot
Lumen pinta kimaltaa.

Sininen on kaamospäivä
Pohjoisessa pakastaa.
Pikkutonttu Touhutossu
Joulun ihmeen nähdä saa.

torstai 5. joulukuuta 2013

Vakavasti, vakaumuksellisesti itsenäinen




Tumman alkutalven tummasieluinen juhla on ovella. Eteläisen Suomenmaan lumeton, marto kamara ottaa vastaan itsenäisyyden juhlijat. Pohjoisemman taivaan alla kimmeltää puhdas lumi, tähtien kirjoma. Kynttilät syttyvät, siniristiliput nousevat salkoihin, sinivalkoiset värit tummaa taivasta vasten.

Suomalainen Itsenäisyyspäivä on ilmeeltään vakava, lähes ankara. Suomalainen itsenäisyysjuhla keskittyy sankareiden ja sankaritekojen muistamiseen. Joulukuun kuudentena me itsenäiset suomalaiset yksimielisinä osoitamme kiitollisuutta menneille polville. Ohjelmaan kuuluu hienoja konsertteja, sykähdyttäviä puheita, parasta suomalaista taidetta.


Norjalaisten kansallispäivää vietetään keskellä heleintä kevättä. Sveitsiläiset juhlivat elokuun alussa, kun kesä on vielä lämmin. Ruotsalaiset muistavat kuninkaitaan kesäkuussa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa juhlitaan heinäkuussa. Juhlitaan tavoilla, jotka meidän juhlaamme verrattuina tuntuvat lähes riehakkailta.

Aikanaan, pienten lasten äitinä kapinoin itsenäisyysjuhlan ankaraa kaavaa vastaan. Olen toivonut kansalliseen juhlaamme enemmän iloa, värejä ja lapsenmieltä. Pienen tytön mummina palaan taas näihin ajatuksiin. Pitäisikö Itsenäisyyspäivän olla enemmän kansallispäivä vai pitäisikö sen rinnalle vakiinnuttaa kansallispäivä, esimerkiksi Juhannus tai kesäkuun neljäs? 

Sotainvalidin tyttärenä olen syvästi tietoinen kaikista itsenäisyyden puolesta tehdyistä uhrauksista. Olen kiitollinen niille sukupolville, joiden raskas, epäitsekäs työ on antanut meille vapaan isänmaan, mutta en vieläkään tiedä, miten kertoisin tarha- tai alakouluikäiselle tämän kaiken. Omat lapseni ovat kasvaneet Itsenäisyyspäivän merkityksen tajuamiseen vasta aikuisuuden kynnyksellä.


Itsenäisyyspäivään kuuluu, oikeutetusti, kiitollisuus menneiden polvien saavutuksista, mutta siihen pitäisi kuulua myös rohkea luottamus tulevaisuuteen. Itsenäisyyspäivän tehtävänä on kannustaa uutta polvea uusiin tekoihin yhteisen Suomen hyväksi. Juuri nyt, kun kansantalous kompuroi kivikossa, tarvitaan samanlaista tahtoa kuin vaaran vuosina. Tavoitekin on sama: suomalaisille hyvä ja oikeudenmukainen Suomi.


Edesmennyt isäni ei koskaan jättänyt Itsenäisyyspäivää väliin. Hän kunnioitti sitä, vaikka vuodet rintamalla olivatkin olleet ankaria, hän ei koskaan kyseenalaistanut  juhlaa tai sen merkitystä.

Vuonna 1957, kun Suomi oli ollut 40 vuotta itsenäinen, toivottiin, että kaikki julkiset rakennukset valaistaisiin. Mittava juhlavalaistus oli iso asia sodasta, sotakorvauksista ja jälleenrakennuksesta toipuneessa maassa. Isäni oli saanut – varmaan mieluisana velvollisuutena – oman työpaikkansa juhlavalaistuksen hoidettavakseen. Isän kanssa me kiersimme kahdestaan koko hiljaisen tehtaan läpi. 

Jokaiseen tehdassaliin, jokaiseen toimistoon ja kaikkiin muihin tiloihin sytytettiin valot. Siihen aikaan se ei onnistunut keskitetysti yhdestä napista kääntämällä, vaan valot sytytettiin kymmenistä kytkimistä, jokaisesta tilasta omalla katkaisijallaan, erikseen. Kun kaikki valot oli sytytetty, me kävelimme tehtaan ulkopuolelle ja ihailimme talvisessa illassa loistavaa rakennusta. Kun valot aikanaan piti sammuttaa, isä lähti kierrokselleen yksin. Ekaluokkalaisen oli jo mentävä kotiin.


Itsenäisyyspäivänä sytytän valkoisen kynttilän. Ennen kuin itsenäisyyttä edes olikaan, kun oli vain haave ja toive valtiollisesta riippumattomuudesta, ikkunoille asetetut valkoiset kynttilät kertoivat siitä, että talon väki oli itsenäisen Suomen puolella.
Sillä puolella ollaan, edelleen. 

lauantai 30. marraskuuta 2013

Matka jouluun on alkanut






Sytytän ensimmäisen kynttilän
Liekin aran, lämpimän.
Adventin näin aloitan.

Sytytän toisen kynttilän
Keskellä kiireen, hälinän.
Joulun tiedän tulevan.

Sytytän kolmannen kynttilän
Muistan jouluja, läpi elämän.
Juhlan aidon taas tavoitan.

Sytytän neljännen kynttilän
Tunnelman rakennan säilyvän.
Joulun valosta iloa ammennan.


perjantai 29. marraskuuta 2013

Mistä kirjoittaja kirjoittaa, kun kirjoittaa




Aki Ollikainen vieraili Sammatin kirjastossa. Sympaattinen, kodikas tapahtuma.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on viime vuoden kirjasadon parhaita. Kirja, joka valloittaa jo ennen lukemista, sillä se on kaunis esineenäkin.

Nälkävuosi on kuvaus 1800-luvun lopun nälkävuosista, tarkkaan taustoitettu ja oivaltavasti kuvattu. Nälän ohella se on kertomus vallasta ja vallankäytöstä. Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdella tasolla, nälkäisen kansan ja nälän keskelläkin  selviytyvän senaattorin maailmoissa. Kun maailmat kohtaavat, vallan asetelmat vain vahvistuvat. Valta on yhtä kylmä ja säälimätön kuin talvinen viimakin. Senaattorin pelilaudalla uhrataan talonpoika, jotta valkoinen kuningatar ei voittaisi. Kylmässä todellisuudessa vain harva selviää eikä kukaan ilman, ettei menettäisi jotakin tärkeää.

Kerronnan tasot vaihtuvat todellisuudesta uneen, uupumuksen ja nälän rajoilla liikkuvaan, häilyvään tajuntaan. Kirjan rakenne on taidokas ja hallittu. Kieli kuljettaa tapahtumia, ilmeikkäästi, mutta kieltä itseään korostamatta. Aki Ollikaisen tekstistä voisi poimia tarkasteluun virkkeen toisensa jälkeen, sillä jokainen niistä on hiottu ja viimeistelty.


Mistä kirjoittaja kirjoittaa, kun kirjoittaa? Jokainen teksti kertoo paitsi sisällöstä, myös kirjoittajansa mielenmaisemasta. Kirjaston Lönnrot-salin tapaamisessa esiintyi ujon oloinen, hillitty kirjailija, jonka silmiin syttyi lämpö, kun työstä keskusteltiin.

Romaanin tai pitkän tekstin kirjoittaminen, rakentaminen on kokonaisuuden hallintaa. Pitää osata nähdä kauas, liuskojen taakse ja niiden yli. Vaikka Nälkävuosi on esikoisromaani, se ei ole tekijänsä ensimmäinen. Taustalla on monipuolinen kokemus kirjoittamisesta, tekstien tekemistä eri tarkoituksiin. Nälkävuosi on syntynyt sanomisen, kertomisen tarpeesta, ei julkisuuden nälästä. Julkisuuteen on nuori kirjailija joutunut sopeutumaan, mutta viihtyykö hän siinä – vai kaipaako kirjailijankammionsa rauhaan?


Arvostetuksi kirjailijaksi tuleminen vaatii sisua ja lahjakkuutta. Vaikka kustannusmaailma on pirstaloitunut ja uudistunut, se on edelleen olemassa.
Onneksi. Tässä kannanottojen, tekstarien ja twiittien maailmassa, jossa anonyymit ottavat mittaa nimimerkeistä, on ilo lukea tekstiä, joka on jokaiselta riviltään harkittua, punnittua ja läpiajateltua. Tekstin suoltaminen suoltamisen vuoksi on ihan liian helppoa.


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Joulutori 30.11.2013



Sammatin Nuorisoseuran Joulutori lähestyy. 
Lauantaina yhdeksältä aloitetaan. 
Emännillä on jo täysi touhu ja tohina! 
Tule aidoille jouluostoksille! 



Kun Tonttulassa touhutaan
Lastut kiertyy kiharaan
Höylä liikkuu sähäkästi
Saha laulaa hilpeästi.

Nukketalot, autotallit
Monenmoiset lelun mallit
Osaa tonttu valmistaa
Vasaralla nakuttaa.

Toiveet parhaat toteuttaa
Tonttu, lahjan ojentaa
Kiittää pojat, tyttöset
Silmiin syttyy tähtöset.


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

30 päivää aattoon




    Taas kaikki tuoksut, tunnelmat                    
Joulun viettoon kutsuvat.
Matka muiston maisemaan
vanhaan Joulun tarinaan
alkaa mausta kanelin
joulupuuron mantelin.

Taika tutun reseptin
toimii niin kuin ennenkin:
valmistellaan rakkaudella
kypsytellään hartaudella
viimeistellään muistelmilla
makeilla ja suolaisilla.

Joulu asuu kuusen alla
loistaa tähtitaivahalla
kotoisissa koristeissa
pakkashangen kimalteissa.
Joulun aarteet sieluissamme
kaikki muistot lahjoinamme.



                               Jouluruno 2012 




Männyntuoksuinen




Siivoaminen tuoksuu, mieluiten Tolulta. Siivoaminen on emotionaalista puuhaa, parhaimmillaan. Saa aikaan näkyvää jälkeä, varsinkin kun edellisestä kerrasta on taas kulunut vähän liian kauan. Raakaa rusennusta, pahimmillaan.

Mutta koti tuoksuu vielä vienosti männyltä, pinot ovat järjestyksessä, pölykaivoksen aarteet imuroitu hetkeksi pois. Ikkunalaudat pyyhitty, kukat kasteltu. Saanko siis tuntea itseni työn sankariksi?

Toivorikkaana luin iltalehdestä ammattisisustajan vinkkejä perheenemännille. Ei, ei ollut nuori mies keksinyt pyörää uudelleen. Kaikki uutena esittelemänsä vinkit on koeteltu jo aikoja sitten. Tai minä olen liian vanha: kaikkea on tullut testailtua, vinkit eivät enää ihan niin ärhäkästi tartu esiliinanhelmaan. Enkä suinkaan ole talousihme*).

Siivous on paitsi kodin kunnostusta, myös elämän järjestämistä. Nurkista lähti taas tavaraa, Vikin kaapit kaatopaikalle, roinaa kierrätykseen, roskiin, pieni laatikollinen kirjoja maalle… Muistioita ja muistiinpanoja revittynä, poltettavaksi. Kaikkea en enää koskaan tule tarvitsemaan ja jos tarvitsen, joka päivä on joku kauppa auki ja myy mielellään. Mutta vieläkin olisi voinut karsia rankemmin.

Mitä tällä kaikella tekee? Mihin näitä säästetään? Miksi? Miksi juuri minun on vaikea luopua joistakin tavaroista? Mitä ne kertovat minusta? Millainen kuva tämän rojukasan omistajasta jälkipolville jää? Loistava kulttuurihenkilö, romanttinen nostalgikko vai toivoton ahdistunut kitupiikki? Veikkaan jälkimmäistä, vaikka toivon tietysti muuta…

Tavaroiden arvo ei milloinkaan ole vakio. Aikanaan tähtitieteellisen kallis tuote löytyy nyt joka marketista muutamalla kympillä eikä uuden esineen ostaminen ole mikään mainittava tapahtuma. Kukaan ei tavallisen arkitavaran takia vietä unettomia öitä, niin kuin äitini ompelukoneen ostettuaan. Se maksoi puolen vuoden palkan eikä ostajan ollut helppo perustella hankinnan mielekkyyttä itselleenkään. Hyvä kone se on edelleenkin, käyttökunnossa, vankkaa rautaa ja helppo huoltaa, ruuvimeisselimiehen taidoin korjattavissa, jos vikaa tulee. Kolmen sukupolven vaatettaja, neljäskin saattaa saada vihreällä koneella tikattua paitaa ja pöksyä.

Uuden peruskoneen hankkimiseen riittävät vähintään muutaman päivän tienestit. En vain oikein osaa uskoa, että uusi kone viettäisi viisikymppisiään yhtä komeassa kunnossa kuin edeltäjänsä. Kaikkea saa ja halvalla. Hinnat laskevat tai pysyvät ennallaan, reaalihinnat putoavat. Jokainen uusi laitesukupolvi on edellistä nokkelampi, mutta myös lyhytikäisempi.

Olen alkanut ymmärtää läheisiä vanhuksiani, joiden huolena oli jäämistön kohtalo. Osaako ne nuoret arvostaa? Ymmärtääkö ne? Vanhoja asioita, jotka kymmeniä kertoja puhuttiin läpi ja murehdittiin.


*) Talousihmeeksi – tai ainakin melkein – pääsee nykyään helpommin. Pitää olla päättäväinen ja ostaa tehokkaat kodinkoneet. Ja pitää olla päättäväinen ja opiskella niiden käyttö kunnolla. Esimerkiksi ajastimesta ei ole mitään iloa, ellei sitä osaa käyttää. Jos osaa, ajastin vapauttaa käsiä ja aivokapasiteettia. 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Terveisiä kaaoksesta



Löysin siivotessa joulurunon vuodelta 2010 (kaaos ottaa vielä aikansa). Täällä ei ole pakkasta eikä joulukaan ihan ovella, mutta kuitenkin. On ollut komeita kuutamoita. 


Himmeän kuun valossa
yön syvässä tyvenessä 
veden liike taukoaa
äänetön
ääretön talvi tulee.

Jäinen lakeus
ottaa syliinsä
ulapan ja
lahden poukamassa
uinuvat kaislat
auringon muistot.

Kuutamoyönä
askel vain talveen
ihmisen mieli
katsoo taas jouluun 
ihmeiden juhlaan
lämpöä toivoo
lempeyden lahjaa
elämään meille.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kaaoksesta, päivää




Odotimme koko syksyn inspiraatiota. Kun sellaista ei tullut, aloitimme ilman. Lopputulos ei toistaiseksi kestä kuvajulkisuutta. Sanallisen kanssakin on vähän niin ja näin.

Kun tähän asuntoon muutettiin, Vikin kaapit olivat lastenhuoneessa. Samassa huoneessa ne olivat edelleenkin, mutta lapset ovat aikuisia ja omillaan. Huone on muuttanut käyttötarkoitustaan.

Alkuaan Vikin kaapit oli aiottu tilapäisiksi, sillä niihin oli hyvä pakata pieniä vaatteita ja kenkiä. Sitten silmä tottui, kaappi meni niin sanotusti luihin. Tiedättehän mööpelin, joka on ruma ja nuhjuinen, mutta jonka osaat avata pilkkopimeässäkin ja jonka ovien takaa löydät kaiken etsimäsi vaikka et edes ajattele etsiväsi.

Aloitimme remontin (lue: kaaos) Vikin kaapeista, sillä uskoimme, että kun ne on tyhjennetty ja purettu, mikään voima maailmassa ei voisi keskeyttää remonttia. Rauha sille täysinpalvelleelle lastulevykasalle. Paljon kärsit paljon kestit kaatiksen kumminkin kohtasit.

Mitä ihminen tekee vanhoilla kalentereilla? Onko parittomia sukkia syytä sääliä? Miksi kotiin kertyy nuhruisia teepaitoja mutta ei yhtään siistejä kahvimekkoja? Miksi meillä on turkoosinsinisiä kirjekuoria, mutta keltaisia papereita? Kuka on liimannut tarroja kirjahyllyn kannatintolppiin? Vein kassillisen vanhoja lankakeriä uffiin, mistä niitä aina vaan sikiää?

Uudet kaapit ja vanhat hyllyt saatiin paikoilleen, vauhdilla. Sitten vauhti loppui.

Vaikka mikä voima voi pysäyttää remontinjälkeisen järjestelyoperaation. Esimerkiksi se, että lukee vanhaa asiakasmuistiota eikä revi sitä roskiin niin kuin rationaalista olisi. Esimerkiksi se, että juuttuu vanhan kalenterin merkintöihin. Tai se, että päättää heittää vanhat lehdet poispoispoispois ja jumiutuu sitten lukemaan niitä kun ne kumminkin pannaan pois eikä niitä sitten enää näe. Tai se, ettei osaa päättää, kumman punaisen säilyttää, vaikka molemmat ovat uffuffkunnossa.

Todellakin, tämä on kaaos. Todellakaan, tämä ei ole luova kaaos. Voisiko tämä olla kaaos, joka luodaan syrjään talikolla?

Poistun kasojen suuntaan.

Blogin otsikkokuvalla ei ole mitään tekemistä tämänhetkisen arkitodellisuuden kanssa. Sen ehkä huomasittekin. 

maanantai 11. marraskuuta 2013

Lahjaksi





Isänpäivä. Isoisän päivä.
Monta hymyä, vilkutusta ja suloista katsetta. 
Halauksia ja kauniita sanoja.
Kaikki lahjaksi. 
Sydämestä. 

Kaikissa meissä asuu pieni metsästäjä-keräilijä, joka yrittää saada laarit täyteen ja aitan orret tiukkumaan tavaraa, niin ettei talvi pääsisi yllättämään ja vilu luita särkemään. Määrä ja paljous on ollut tärkeää, siitä on ollut hengissä pysyminen vuosituhansien ajan ollut kiinni. 

Ja juuri nyt on se aika, jolloin tähän alkukantaiseen olentoon sielun sopukassa vedotaan. Varaa ja valmista, osta ja paketoi, piilota komeroon, mutta muista, että varmasti löydät kaiken ajallaan, kun aika on. 

Koska on oikea aika? Milloin voi huoleti ottaa käyttöön ja kuluttaa varaston? Metsästäjä-keräilijä nuukailee ja ajattelee, että vielä voi tulla tätäkin tärkeämpi tarve ja tilanne. 

Nälkävuosi ei uhkaa, ainakaan kohta. Vielä on kaupan lamppujen alla iso röykkiö hedelmiä, makeisia, kulhoja, kattiloita, toppahousuja, pesuainepakkauksia. Niistä riittää, suuremmankin sielunnälän tyydyttämiseen. Ja ihan oikea nälkäkin lähtee. 

On ihanaa saada lahjaksi. 
Niin, ettei ole itse voinut vaikuttaa antajan ajatuksiin. 
Voi kai sen myöntää, voiko? 
On ihanaa kokea, että toinen on ajatellut ja harkinnut. 
Avata paketti ja nostaa sen sisältö kasvojen tasalle, katsella tarkkaan, tuntea tuoksu ja kosketus. Rapea, pehmeä, silkkinen, pörröinen, arvokas, laadukas, lämmin…

Mutta kaikkein ihanin on se hymy ja pienen käden vilkutus, 
jotka vaan voi saada lahjaksi, ei ansaita. 
Kiitos.