Lahjaksi

Isänpäivä. Isoisän päivä.
Monta hymyä, vilkutusta ja suloista katsetta. 
Halauksia ja kauniita sanoja.
Kaikki lahjaksi. 
Sydämestä. 

Kaikissa meissä asuu pieni metsästäjä-keräilijä, joka yrittää saada laarit täyteen ja aitan orret tiukkumaan tavaraa, niin ettei talvi pääsisi yllättämään ja vilu luita särkemään. Määrä ja paljous on ollut tärkeää, siitä on ollut hengissä pysyminen vuosituhansien ajan ollut kiinni. 

Ja juuri nyt on se aika, jolloin tähän alkukantaiseen olentoon sielun sopukassa vedotaan. Varaa ja valmista, osta ja paketoi, piilota komeroon, mutta muista, että varmasti löydät kaiken ajallaan, kun aika on. 

Koska on oikea aika? Milloin voi huoleti ottaa käyttöön ja kuluttaa varaston? Metsästäjä-keräilijä nuukailee ja ajattelee, että vielä voi tulla tätäkin tärkeämpi tarve ja tilanne. 

Nälkävuosi ei uhkaa, ainakaan kohta. Vielä on kaupan lamppujen alla iso röykkiö hedelmiä, makeisia, kulhoja, kattiloita, toppahousuja, pesuainepakkauksia. Niistä riittää, suuremmankin sielunnälän tyydyttämiseen. Ja ihan oikea nälkäkin lähtee. 

On ihanaa saada lahjaksi. 
Niin, ettei ole itse voinut vaikuttaa antajan ajatuksiin. 
Voi kai sen myöntää, voiko? 
On ihanaa kokea, että toinen on ajatellut ja harkinnut. 
Avata paketti ja nostaa sen sisältö kasvojen tasalle, katsella tarkkaan, tuntea tuoksu ja kosketus. Rapea, pehmeä, silkkinen, pörröinen, arvokas, laadukas, lämmin…

Mutta kaikkein ihanin on se hymy ja pienen käden vilkutus, 
jotka vaan voi saada lahjaksi, ei ansaita. 
Kiitos.

MRRRRR MARRRR MARRR MARRASKUU

Aamulla on sumua ikkunassa. Koiralenkillä huomaa, että sitä on kaikkialla. Puiden välissä, tiellä, pihoissa ja puutarhoissa. Koko Niemenkylä ja osa Kaukolaa on kuin retussiruiskulla sumutettu. Kirkolla en käynyt kääntymässä ja katsomassa, mutta varmaan sielläkin.

Pyhäinpäivästä on neljä ehjää viikkoa pikkujouluun. Hätäisemmät ovat jo aloittaneet sen, mihin itse tartun vasta viimeisellä viikolla: joulun valmisteluihin.

Aloitan jouluhommat aina samalla tavalla. Kaivan vanhan keittokirjan välistä äitini kirjoittaman muistilistan siitä, millaisia ruokia ja leivonnaisia jouluna pitää olla. Luen listan huolellisesti läpi ja päätän, että EI. Tänä vuonna ei koeta lanttulaatikkosyndroomaa*), maksalaatikkoahdistusta tai luumukiisselitraumaa. Vain kinkkua ja muutama herkuista herkullisin.

Ja kuinka siinä aina käy? Aattona kannetaan pöytään suurin osa äidin listan antimista. Kun jouluvalmistelut aloittaa, niihin intoutuu ja niin, kyllä te ymmärrätte.

Siksi en aloita vielä moneen viikkoon. Yritän rauhoittaa tämän marraskuun.

*) lanttulaatikkosyndrooma alkaa, kun perheenemäntä ottaa käteensä noin nyrkinkokoisen pienen lantun ja aloittaa laatikon valmistelun joko Marttojen tai Kotiruoan ohjeen mukaan. Vaikka lähtökohtana olisi kuinka pieni juures, lopputulemana on niin paljon perinneherkkua, ettei isokaan perhe jaksa/halua sitä syödä. Syndroomaan kuuluu, ettei emäntä ota opikseen, vaikka sama ilmiö toistuu ja toistuu.

34 vuotta sitten

Isä soitti. Äiti oli varhain aamulla kuollut. Hän oli saanut kohtauksen, mutta elvytys ei ollut auttanut. Äiti oli poissa. Minun oma, ainoa äitini.

Yli puolet elämästäni olen ollut äiditön, viimeiset vuodet täysorpo. Olen elänyt jo pitempään kuin äitini koskaan ehti elää.

Päivä, jona äiti kuoli, oli kaunis ja aurinkoinen. Hämeenpuiston vaahteroiden lehdet olivat pudonneet, niiden keltainen loimu peitti maan. Rapeana kahisevat lehdet kerättiin pois, ennen kuin ne maatuivat ruskeaksi massaksi. Ilma oli raikas ja vaikka oli syksy, tuntui siltä, että maailmassa kaikki olisi mahdollista ja oikein, kunhan vain tarttuu toimeen ja tekee. Sitten soi puhelin.

* * *

Päivä, jona äitini siunattiin haudan lepoon, oli viileä, pilvipoutainen. Seuraavana aamuna, kun menimme keräämään muistokortteja ja seppelenauhoja, haudan kukkaset olivat kuurassa. Pakkasen jälkeen ne alkoivat nopeasti lakastua.

Niinä päivänä, kun isän kanssa järjestelimme hautajaisia, meille kehittyi yhteinen sanaton kieli. Monta asiaa kumpikin oli ajatellut samalla tavalla eikä juuri mistään tarvinnut pitkään neuvotella. Tehtäisiinkö näin, tehdään vaan. Siniset vai punaiset kukat? Orvokit, tummansiniset. Tämä vai tämä? Toinen viittasi kädellä oman valintansa, silmät märkinä.

Se kieli ja yhteys säilyi ja lujittui. Me, jotka olimme aina olleet läheiset, tulimme vielä läheisemmiksi.

* * *

Suru, jonka silloin saimme, on yhä olemassa. Mutta suru on muuttunut, aluksi sielua jyränneestä kokemuksesta on tullut voimavara. Kesti pitkään, ennen kuin surun osasi oivaltaa lahjaksi. Kyllä se ohi menee, sanottiin. Onneksi ei niin ole käynyt. Kyllä sinä osaat jatkaa, suru muuttuu, sanottiin myös. Niin myös kävi. Ihmiselle voi kirjoittaa muistokirjoituksen, surulle ei.

Elämä toi uutta, uusia kohtaamisia. Joskus ajattelen – mitähän äiti olisi tähän sanonut – mitä äiti olisi tästä ajatellut -– olisiko äiti tämän hyväksynyt? Ja samalla pohdin omaa suhdetta lapsiini. Luotanko lapseen – kun kysymys oikeasti on siitä, osaanko luottaa siihen, että olen äitinä tehnyt parhaani, antanut oikeat suuntaviitat.

Vaikka äiti olisi olemassa, äiti ei voi olla läsnä kaikessa lapsensa elämässä. On vain luotettava siihen, että on antanut riittävät tiedot ja taidot niin, että lapsi osaa valita. Valita oikein tai valita niin, että lopputulos on hänen kannaltaan paras ja oikeaan suuntaan vievä. On luotettava siihenkin, että lapsi osaa ottaa virheistään opiksi.

Vieläkin on kaapeissa äidin mankeloimia liinavaatteita. Niitä, jotka olivat isän mielestä liian hienoja arkikäyttöön. Ja sielun sopukassa muistoja, joita muistetaan arkena ja pyhänä. Hienoja ja sileitä. 

Kaamos, kaamoksempi, kaamein???

Vertaile vaikka itse. Mikä niistä on paras? Etelän kaamos, joka tekee sateen, joka iskee ikkunoihin niin kuin paloruisku. Etelän pimeä, josta ei tiedä, onko se märkä vai liukas vai hyytävä vai kaikkia. Pohjoisen pimeä, joka on sininen ja tekee värit untuvaisiksi. Pohjoisen kaamos, joka voi olla kylmä, mutta reilulla tavalla.

Käytiin rannassa, katseltiin syksyn kaunista valoa ja kuunneltiin matkapäivän ratoksi  radiota.

Äidinkieli on ihmeellinen ja kaunis. Mutta sitten, kun ihminen aikuistuu, kieleen tulee vieraita vaikutteita ja sitten tulee semmoisia sanoja, joita ei ollut mausteena äidinkielen äidinmaidossa. Ja sanojen taivuttelu, se se on taitolaji, vaatii taiteellisia taipumuksia.

Nyt on sata päivää kisoihin. Sata päivää eikä varmaan enää yhtään päivää, jolloin eivät eetteriin kaikuisi nuo sykähdyttävät sanaparit:

                      Olumppialaiset - Sootshi

                      Olimpia - Sootsi

                      Olumppia - Shootttsshi

                      Olumppiakisat - Shotsi

                      Olympia - Sotshi.

Oli Noposella ja Tiilikaisella puolensa. Siihen aikaan ei tosin ollut touppinkia, kurlinkia, friistailia tai sloupstailia tai muita lajeja joiden nimi voi maallikolle olla yhtä vaikea sanoa kuin ymmärtääkin. Ja Paavo saattoi runoilla Kuusamon hongista ja vaikka mistä, mutta aina oikein äännetyllä suomenkielellä.

Onneksi Squaw Valleyn kisat ovat jo olympiahistoriaa. Ääntämyksen, ei menestyksen takia. Suomi oli 1960 kuudenneksi paras maa, Haku-Veikko toi kotiin kaikenvärisiä mitaleita ja Nikke Halonen hopeaa, Äitee oli naisten viestissä ja pronssille yltivät.

Ennen oli mukava kuunnella radiota. 

Odotettu, ihana, rankka

Varpaat ihan muusina. Hartioissa tuntuu. Kaikki on muuten OK, mutta ostoskärryt voisi antaa asiakkaille ja sisällyttää pääsymaksuun kotiinkuljetuspalvelun.

Kirjamessut! Torstai on paras päivä, silloin halleissa on vielä happea.  Ohjelmat paranevat viikonloppua kohden, mutta lämpötila nousee ja happitaso heikkenee. Ja vaikka inhoan kaikenlaisia hikisiä väentungoksia, odotan syyskuusta asti, että pääsen juuri tuohon tungokseen.

Entinen kotini oli koulutalo, jossa oli pieni kirjasto. Joku - varmaankin kauppiaan tytär - oli tuonut kirjastoon arvostelukappaleina saamiaan kirjoja, Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän kirjoja, ohuita niteitä. Muutakin oli, arvokkaannäköinen ja muhkea Aurora Karamzinin elämäkerta, jota en koskaan tohtinut ottaa luettavaksi, vaikka sitä monta kertaa katselin. Sekalainen valikoima kertomakirjallisuutta, vähemmän sekavasti ammattikirjallisuutta, mutta niistä en ollut kiinnostunut.

Ne ohuet novellikirjat olivat aika outoja. Tietenkään ei ole niin, että minä, teini-ikäinen, olisin silloin ollut liian nuori ja oppimaton niitä hienouksia tajuamaan. Kummia tyyppejä nämä Tuuri ja Mäkelä, ajattelin, ja kesti kauan, ennen kuin tartuin uudelleen sen nimisen kirjailijan opukseen.

Ja tänään, aamupäivällä, istuin onnesta hyristen Mika Waltari -katsomossa, kuuntelin, kuinka Reidar Palmgren haastatteli Antti Tuuria. Kaivoin alekasasta yhden vielä puuttuvan Tuurin (vajausta on edelleenkin paljon) ja sain siihen kirjailijan signeerauksen. Upeita lauseita ja taidokkaita siirtymiä kappaleesta toiseen.

Vakiokierrokseen kuuluivat suuret kustantajat, pienemmät, uudemmat ilonaiheet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS ei petä ikinä, kiinnostavaa, oikeasti viisasta luettavaa.

Ateneumin osastolta tarttui mukaan kaksi aarretta, Edelfeldt ja Kalevala kuvissa. Evääksi talvisiin iltoihin, katseltavaksi yhdessä pojantyttären kanssa sitten, kun kuvat alkavat kiinnostaa ja niiden tarinat. Niille on jo paikkakin valmiina, viime vuonna ostetun Pekka Halosen vieressä.  

Valoa, siis elämää

Syksyisiä päivänrippeitä, sateenharmaata niin, ettei tupatyökään ilman lamppua luista. Kaamos lähenee, mutta kaamoksen sinistä lumihämyä saa etelässä vielä pitkään odotella.

Joskus aikaisemmin, kun soitin aamupuhelun, hiljainen ääni vastasi. On vähän huono aamu, särkyjä taas pitkin yötä, valvotti. En ole oikein päässyt vauhtiin. Mutta kyllä minä heti aamulla verhot avasin, ettei naapuri huolestu.

Kaupungissa valo voi olla jopa saastetta, turhaa. Maalla se on elämän merkki, jota naapurin on lupa tarkata. Kun lamppu syttyy vanhuksen taloon, elämän puolella ollaan.

Illalla sytytetään lyhtyjä, annetaan liekin loistaa. Ripustetaan ledit pihapuihin, häädetään harmaus pois.

Nyt voi taas aloittaa valokauden, elämän merkkien ajan.

INVENTAARI

Nippanappa viisi viikkoa myyjäisiin! Hyvänen aika! KIIRE!

Kun blogissa sanailee ja aikailee, ei ole kohta enää sitäkään!

Lapasia on enää muutamat, ittetekosia tosin kaikki. Ei ehkä riitä. Ehtisikö neuloa lisää? Kannattaisiko?

Jokohan lapset ovat harjoitelleet tiernapoikia?

Joko emännillä on kakkuvuoat rasvattuina? Ei kai sentään. Ja jos vaikka… Siihen kisaan en uskaltaudu mukaan, ei näillä lahjakkuuksilla.

Kirjoja vielä on. HUURREKUKKIA ja NÄKEMIIN.

Jos olet kiinnostunut Sanataidon runokirjoista, lähetä tarkemmat tietosi linkkiin 

SANATAITO

Meilaan sinulle tarkemmat tiedot ja tarjouksen.

Kirjat ovat omakustanteita ja toisinaan joku on niitä kehunutkin.

Tai sitten voit tulla Nuorisoseuran joulutorille Sammattiin ensimmäisen adventin aattona.

Lapasjuttuja pitää vielä miettiä.

Kunnioittaen

Ennen vanhaan tärkeät kirjeet lopetettiin kunnioittaen. Nykyään ei edes kirjoiteta kirjeitä. Kunnioitetaanko?

Meidän maalla on persoonallisuuksia. En luettele nimiä, sillä ne, joiden nimet kuuluu tietää, tietävät ne kyllä. Yksi kulkijoista ja oman ankaran sarkansa puurtajista on poissa. Yksi osa yhteisöä. Kunnioitan, kunnioitan muistoa, niitä opetuksia ja ajatuksen siemeniä, jotka sain.

Pilven päällä istuskelee, sytyttää aina vaan uuden tupakan, murahtelee ja tuumailee, tuttu hahmo. Välillä käsi nousee tervehdykseen, joskus tulee sanottua jotakin painavampaakin. Vastaako joku tervehdykseen? Eivätpä aina kiireiltään ehtineet vastata täälläkään, ehtihän siihen jo tottua. Askel lyheni loppuaikoina, onkohan liikkuminen nyt helpompaa?

Ihminen on ihmiselle peili. Naapurin vajavaisuuden näkee helpommin kuin omat valuvikansa. Poikkeavuuden sietäminen mittaa omaa suvaitsevuutta. Pitää uskaltaa katsoa eikä aina uskalla, vaan keksii muita selityksiä.

Yhteisö kunnioittaa jäseniään. Ei kiitä tai ylistä, joskus tuiskahtaa nuhteet, mutta huolehtii ja valvoo. Kaveria ei jätetä vaan viedään kotiin.

Epäilen vahvasti, että elämisen tarkoitus saattaa sittenkin olla hyvä ja onnellinen arki, murheista selviytyminen, pienet juhlahetket ja satunnaiset isommat ilot.

Jos tyyli on muuta kuin naapurin tädin tai jopa useammankin naapurin tädin, olisiko hyvä vaihtoehto kunnioittaa ja antaa tilaa erilaisuudelle?

Jokaisella tekijällä on käsialansa. Milloin pitää kunnioittaa yksilöllistä ilmaisua, milloin korjata se vallitsevan ymmärrysperinteen mukaiseksi?

Kun kirjoittaa ja kuvittelee, että lukija tempautuu siihen samaan tajunnanvirtaan kuin itsekin on sanoja naputellessaan syöksähtänyt, onko kaiken murteikkuuden tehokkaasti siistaava oikoluku se malli, johon pitää mukautua? Kumpaa kunnioitan enemmän, persoonallista puhujaa vai oikolukijaa?

Kunnioittaen

PS. Ei kai lopetukseni tunnu pelkältä fraasilta? Kyllä, lukijaa pitää aina kunnioittaa. Viettäkää hyvä päivä!

Lokakuu

Talvi tulee, tättärää!

Pian kaipaat pässinpökkimää!

Kas, villa sielun lämmittää

ja pakkaspojan kesyttää. 

Mikä juttu se lokakuu oikein on? Millainen se on? Syyslehden keltainen. Päivä päivältä paljaampana harittavan orvon oksan näköinen. Maan harmaa.

Illalla syttyvät tähdet ja on lupa laittaa valot pihamaalle.

Lokakuu on kuin oven sarana, se avaa tien syksystä kaamokseen, virittää talveen. Vene käännetään talviteloille, kesäkeittiössä palaa vielä pieni lohtunuotio.

Tehdään tulet takkaan ja kaikki mahtuvat tupaan lämmittelemään.

Kohta on oikeasti talvi.

Ei voimalla, vaan sopivasti putoamalla

Lyijynharmaa taivas, vesi, kivet. Tuuli piiskaa puita, aallokko huuhtoo kesää rantakivistä, pieni laituri vavahtelee pohjavirran voimasta.

Kiven pinta on kohdannut elementtien raivon satoja, tuhansia, miljoonia kertoja. Se on uurteensa ansainnut. Cutta cavat lapidem, non vi, sed saepe cadendo.

Suurmiehen on ehkä oltava niin kuin kivi. Otettava vastaan myrskyt ja tyvenet, pidettävä horjumatta omat asemat ja asennot. Jaksettava vielä silloinkin, kun muut hakeutuvat suojaan. On kannettava uurteensa, ne ansaitut.

Marskia on viime aikoina tuuletettu ja piiskattu. On pengottu yksityiselämää ja kyseenalaistettu toimintaa. On tehty tulkintoja, jotka ovat sitten hiipuneet omaan sensaatiohakuisuuteensa. Mutta lopputulos on, joitakin jopa ärsyttävällä tavalla, plussalla. Marskista puhutaan ja hänen muistonsa elää. Siis: pääasia, että puhutaan, eisilläniinväliä, mitä puhutaan. Kiven, suomenlampaan, aihkipuun, myrskytaivaan sävyinen sarka pitää pintansa.

Toinen suurten mittojen suomalainen, Elias Lönnrot on tunnettu ja tunnustettu nuhteettomuudestaan. Sama tuttu harmaa sävy, varsinkin vanhuuden päivinä, sama vakaa askellus kohti suuruutta. Välillä toivoisi, että joku nostaisi esiin Kajaanin ensi vuosien vallattoman tohtorin ja seikkailut pikkukaupungin sosieteetissa. Saataisiin aikaan vaikkapa pieni skandaali ja nostettaisiin kipsikuva kaapin päältä tuulettumaan, annettaisiin pohtimisen aihetta nuoremmillekin. Mitä siitä, jos vähän sirpaleita lentelisikin, kyllä Elkassa substanssia riittää!

Yhteisössä

Kauppareissu, ensin kukkien huoltoa kirkkomaalla, sitten pistäytyminen Reinon kaupassa, sieltä vielä ostoksille. Jutellaan tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Ihana päivä, eikö vain, jatkuisipa kesä…

Kaupan kassalla tulee vastaan tuttu lapsuuden ajoilta, kertoo täyttävänsä vuosia, reilusti yli viisikymmentä. Onnitellaan ja puhutaan autoista.

Reinon kanssa ollaan ainakin toisen polven kavereita. Isät suorittivat asevelvollisuutensa yhdessä, tapasivat siipirikkoina sotasairaalassa, toipuivat tavallaan ja tahollaan, yhteys ja veljeys ei koskaan katkennut.

Joku keskustelupalsta uteli hiljattain, montako ystävää ihmisellä on. En osaisi vastata, en haluaisi yrittääkään, tekisin varmasti väärin, loukkaisin. Ystäviä on monta tai vain muutama, tilanteesta ja aiheesta riippuen. Kaverista voi tulla ystävä, joskus ystävyys hiipuu tuttavuuteen, joskus leimahtaa kunnolla. Vähiten on aina niitä, jotka päästää ehdoitta iholleen.

Vihamiehensä jokainen varmaan osaa luetella tarkemmin.

Kun ehtii iälle, joutuu luopumaan. Se, jonka kanssa olisi halunnut keskustella ja tehdä työtä, lähtee tuonilmaisiin synkeän sairauden lannistamana. Eräänä päivänä ei enää ole sitä ihmistä, jonka kanssa meilailtiin iltakaudet kommentteja ja kompia. Kaikki viestitkään eivät ole tallella, päiväperhoja niistä monet olivatkin, mutta kuitenkin.

Ikävä ja suru ovat myös itsekkäitä tunteita. Olisit voinut jäädä, olisin ehtinyt sanoa senkin, että olet tärkeä osa elämääni. Olisit voinut olla, minulle ainakin! Oma itsekkyys on vaikeampi kohdata ja tunnistaa kuin itsekkyys toisessa.

Aurinkoisena päivänä yhteisö on lämmin, välittävä ja iloinen. Olen osa siitä. Onnekseni.

Aamujen vaihteleva fantastisuus

Kun on pitkään miettinyt, pohtinut, hiertänyt esiin mielikuvia, sielu ei ota asettuakseen. Levottoman yön yli vyöryvät muistot, mieliharmit, ongelmat ja ratkaisemattomat, kaikki sekoittuvat toisiinsa ja alkavat elää. Unissa mielleyhtymien ketjut kuljettavat mukanaan, kun alitajunta tekee työtään.

Aamutakkua riittää, ennen kuin herää kokonaan, pääsee uuden päivän rytmiin.

Oliko se se työ vai sittenkin täysikuu? 

Raskaiden taakkojen päivän lopulla uupumus alkaa hartioista, etenee selkään ja polviin, uuvuttaa levolle. Fyysinen väsymys kouraisee ja kesyttää, upottaa uneen, jossa ei unennäköä ole.

Kuu voi möllöttää ihan niin kuin huvittaa, ei häiritse.

Aurinko tavoittaa veden pinnalla väreilevän usvan, valo elää. Toisena aamuna vain lähin vastaranta on näkyvissä, muu on sulautunut sumuun. Kun astuu veteen, raikkaus tarttuu ihoon. Päivä alkaa.

Tavallisina kaupunkiaamuina tulee mieleen Siegfried Lenz: ich habe es mit der traurigen Dusche versucht. Todentotta, suihkukin voi olla suruista tehty. Tai ainakin arkisuudesta.