torstai 18. heinäkuuta 2013

Savolaenen rojekti




Joku entisistä työkavereista oli kerran kysynyt savolaiskaupungissa toimivalta asiakkaalta kuulumisia.
”Siinähää tuo söpläköittellöö”, oli asiakas vastannut.
En osaa savoa kovinkaan hyvin, mutta söpläköittellöö on mainio sana. Maistuu yhtä mukavalta kuin Mikkelin kaupoissa myytävät ruiskuoriset piirakat, ne reilunkokoiset. Voi olla, että kielitaidottomuuteni tekee minulle tässä temput. Tehköön. Söpläköitellään sitten.

Savolaenen rojekti on ihan yhtä hyvä kuin uusmaalainen tai pääkaupunkiseutulainen projekti. Savolaenen rojekti saattaa alkaa aikaisin aamulla tai illalla, mutta ei suinkaan aina täsmälleen silloin, kun sen olisi odottanut alkavan. Alkaa se kumminkin.

Savolaeseen rojektiin liittyy tuumailua ja jutustelua. Tehdään hommat ja juodaan päälle pienet kahavit ja turistaan kuulumiset. ”Niinkö teilläkö on kaksi lasta?” ”No, missäkö asuvat?” ”Nuo tuolla vastarannalla ovat eläkeläisiä, olivat ennen isossa firmassa vaan ei ennää…”

Tärkeää on muutenkin, että tunnetaan puolin ja toisin. Sana hyvästä ammattimiehestä kulkee kyläkaupan terassilla ja naapuriparlamentissa. Ei niin kiirettä, ettei hetkeksi sanalle ehtisi. Slow life tai mitä se nyt olikaan, täällä se on vanhastaan ollut osa elämisen laatua.

Ja tuntuu se jotenkin tuttavalliselta kun kaupassa kysytään: ”Mitä siulle sais olla?” Ystävällisellä iänellä. Vähän niin kuin Pariisissa, missä bussinkuljettajan ’Bonjour Madame’ nostaa kummasti mielialaa ja itsetuntoa. Minua puhutellaan minuna itsenäni, ei persoonattomana ja kasvottomana mitä-sinne-sais-olla -tyyppinä.

Sanotaan, että savolaenen rojekti on alottamista vaille valmis. Niin se oli tämä tekstikin pitkän aikaa. Vaan valmistuipa kumminkin. 

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Kuinka ihminen määritellään?



Kuinka ihmistä arvioidaan? Kuinka rajataan ja raamitetaan tuntematon? Onko tuntematon ihminen tyhjä huone, anonyymi ja hahmoton?

Jokainen meistä viestii itsestään jo ennen ensimmäistä sanaa tai elettä. Koko, ihonväri, vaatetus, kohtauspaikka. Ja ennen kuin ensimmäinen repliikki on ymmärretty, tulkitaan äänenväri, tapa liikkua ja se, levittääkö ihminen ympäristöönsä hajua vai tuoksua.

On helppoa määritellä persoonallisuus yhden ominaisuuden perusteella ja tietää varmuudella, että iso korsto on karski käytökseltään, hintelä ujouteen taipuva, hikinen urheiluhullu ja punapukuinen räväkkä rohkelikko. Punnitaan, vertaillaan, yksinkertaistetaan ja oiotaan. Mitä sitä kaikkea tarkemmin selvittämään, olkoon.

Se on sellainen, koska se on sieltä ja siitä ammatista ja sillä on... Se käy usein siellä ja siellä ja onhan sillä pursiseuran paitakin. Urbaanissa maailmassa ihminen on ura, viiteryhmän vaateparsi, koulutus, asema yrityksessä. Ihminen on toiselle askelma kohti parempaa taivasta, suhde, jota voi hyödyntää. Vilpittömästi, omaan piikkiin.

Kun liikutaan siellä, missä sukujen juuret ovat syvällä, tiedetään tarkemmin, millainen joku on. Se sen yhden tytär, poika, serkku tai sisarpuoli. Minkä väristä oli se multa, joka varpaiden väliin tarttui, josta ihminen kasvoi täyteen pituuteensa, juuri sellainen on lopputulos. Ihminen määritellään toisen ihmisen kautta. Suvun, seurapiirin tai muuten vaan vahvemman ja tunnetumman kautta. Kuuluisan, nuhteettomankin miehen jälkeläisen elämäkerta voi olla täynnä kujanjuoksua, pakoon raakaa ja ruoskivaa julkisuutta.

Kun kirjailija kuvaa ihmisen, rooleja onkin kaksi. Tuulitukka ja Pilviparta, Rokka ja Suentassu, Hamlet haamuineen, komisario Köster ja Kollege Heymann… Hahmon luonnetta määrittää paitsi kuvaus tai teot, myös sille kirjoitettu vastapooli, kääntöpuoli tai peili.
Arkisen ihmisen vastapuoli löytyy samojen korvien välistä, toisenlaisesta tilanteesta, mukautumisesta tai joustamisesta. Niin kuin Sezuanin hyvän ihmisen Shen Te ja Shui Ta. Bertolt Brecht osasi kärjistää.

Elämäkerta kirjoitetaan vain harvoista, muistelmat julkaistaan vasta ehtoopuolella. Mitä enemmän niitä tutkii, sitä mielenkiintoisempaa. Ei onneksi aina helppoa.



perjantai 21. kesäkuuta 2013

Its’ magic in the air!




Se on taas se aika. Neidon ja neidoksi itsensä tuntevan on syytä tehdä taikoja, jos mielii viettää juhannuksen jälkeistä elämää parisuhteessa. Minkälaisessa parisuhteessa - siitä ei taikojen yhteydessä ole yleensä puhuttu. Juhannustaikojen syntyaikaan parisuhde kuin parisuhde on ilmeisesti ollut tyydyttävämpi vaihtoehto kuin riutuminen sinkkuna.

Kerää seitsemän kukkaa tai yrttiä tyynysi alle. Kun painat pään pielukselle, nukahdat ja saapuu tuleva ylkäsi sinua unessa tervehtimään.
Valitse yrtit huolella. Kerää ne mieluummin seitsemältä eri niityltä. Taikaa voi tehostaa ryhtymällä toimeen au naturel eli luonnontilassa.

Piehtaroi juhannusyön kasteessa niityllä äläkä katso taaksesi ja ylkä tulee… tai miten se nyt olikaan… ainakin hyttyset, paarmat, ampiaiset, punkit ja iilimadot voivat tulla ja puraista. Juhannusyö on verenimijöiden sesonkia.

Mikä tahansa juhannustaika näyttää toimivan paremmin, jos taikojen tekijällä ei ole rihmankiertämää yllään. Huomattava on myös se tosiasia, että kaikki taiat on tarkoitettu tytöille ja naisille. Millaisia taikoja pitäisi puutteesta kärsivän miehenpuolen tehdä? Vai onko niin, että kun niityt ja rantakoivikot ovat täynnä lemmenkipeitä tyttäriä, uroksilla on vain valitsemisen vaiva?

Tehdään taikoja tai ainakin syödään hyvin ja nautitaan kesäyöstä. Kuu loistaa suurena ja maa on lämmin paljaan jalan alla, metsä ja niitty tuoksuu, linnuilla on konsertti. Ihanaa kesää, vaatteet päällä tai ilman! 


torstai 6. kesäkuuta 2013

Minä olen Porsas Urhea ja minä en pelkää mitään




Kaikki tietävät tämän rohkeuslauseen. Ainakin kaikki ne, jotka ovat lukeneet Kultaisen Aapisen ja sen kertomuksen, jossa eläimet rakensivat talon ja kävivät päättäväisesti kaikkia vaaroja vastaan. Hyvä lukukappale kaikenikäisille.

Perheen mustaturkki asennoituu elämään Porsas Urhean asenteella. Uhmakkaasti, sumeilematta kaikkia vaaroja vastaan. Olipa vastassa naapurin isäntä, järvellä kinastelevat lokit, kännykkään puhuva vastaantulija, vieras koira tai kymmenpyöräinen rekka, koira kertoo mielipiteensä kovaan ääneen ja kiistattomasti. Ja jos vähän sattuisikin pelottamaan, sitä ei varmaan kukaan huomaa, kun peittää arkuuden kimeään haukkuun. 

Tänään alkukesän helle saavutti lakipisteensä. Kaksikymmentä kuusi astetta varjossa, pistävän ja polttavan kuuma auringossa. Iltapäivän mittaan ilma kävi painostavaksi ja tukalaksi, ilmassa oli sähköä. Pikkukoira, joka nauttii maalla olosta ja siitä, että joskus voi livahtaa lenkille omin päin ihan ilman remmiä ja turhaa henkilökuntaa, pysytteli tiiviisti kotinurkissa ja seurasi katseella isäntää, joka peitteli tavaroita sateen varalta ja järjesteli pihaa. 

Kun ukkonen pari kertaa jyrähti, haukku vingahti pelokkaasti. Kun isäntäväki lähti saunomaan, koira siirtyi mökin sohvalta lattialle. Myöhemmin, kun ilma oli kirkastunut eikä ukkospilvi ihan kohdalle yltänytkään, käytös normalisoitui. 

Miten koira kokee ukkosen? Aiheuttaako ilmassa sinkoileva sähkö ahdistusta? Painostava ilma on varmasti tukala sille, jolla on turkki päällä kesät talvet. 

En pelkää ukkosta, mutta en nauti siitä. Kun ukkosta on ilmassa, suljen tietokoneen, irrotan sähkölaitteita pistorasioista, en katso televisiota. Kun ukkonen sähköistää ilman, huomaan, että minun on ajateltava muita sähköjä. Tiedostan oman riippuvuuteni, sähköstä, tietoverkoista, yhteyksistä, jotka ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet sähköisiksi. Ärsyynnyn huomatessani, että tämä riippuvuus ei ainakaan ole vähenemässä. 

Miten koira aistii sen, miltä meistä tuntuu? Jos emäntää keljuttaa, keljuttaako koiraakin vai tunteeko se myötätuntoa? 

Pienen koiran suhde ukkoseen on ehkä sittenkin yhtä selkeä ja suora kuin sen suhde kaikkeen maailmassa. Tykkään - en tykkää. Hauhauh ja viuh!







tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kesää, kesää





Vapunpäivänä lahdenpohjukka oli juuri vapautumassa jäistä ja puut peilasivat anorektisen karuja oksiaan sulavaan veteen. Kesäkuun toisena puut olivat täydessä lehdessä ja veden lämpötila 22°C.

Kevät vaihtui kesään muutaman intensiivisen päivän aikana. Koivujen lehdet kasvoivat täyteen kokoon lähes silmissä. Mustikka on jo kukkinut, pihatien varteen ovat nousseet valkoiset metsätähdet ja siniset orvokit. Helein vehreys on jo vaihtumassa kypsän kesän runsauteen.


Aamuaurinko herättää mökkiläisen ja näyttää maiseman satumaisissa väreissä. Punainen kehrä kertautuu veden pinnalla. Järvellä lipuu yksinäinen joutsen ja kun lähden uimaan, jään auttamatta toiseksi valkoisen linnun eleganssiin verrattuna.



Alkukesä kirjoo veden pinnan pantterikuosiin, havupuiden siitepöly täplittää veden pintaa, kertyy raidoiksi rantakiviin ja katoaa vähitellen luonnon kiertoon. Likaa se ei ole, vaan merkki siitä, että systeemi toimii.

Onko likaa sekään noki, jota väkisin kertyy kesäkeittiön liepeille? Vesisangot ovat täynnä mustia sormenjälkiä - pitäisikö hakea Osuuskaupasta uudet vai sietää tilannetta vielä jonkin aikaa? Nokeentuvat ne kumminkin? Jos elämä olisi amerikkalaista rikossarjaa, valkotakkiset miehet hiippailisivat kesäkeittiössä ja löytäisivät todisteketjun viimeisenkin lenkin, tuulessa irronneen hiuksen. Täällä on selvästikin ollut hommissa mummo.

Maailma on täynnä valoa, lämpöä helteeksi asti, parvikaupalla hyttysiä ja kaikenlaisia ötököitä. Oliko joskus talvi? Onko siitä jo ikuisuus? Vai sittenkin vain pari kuukautta?

Päivemmällä alkavat lintujen aktiviteetit, kun ne ovat saaneet kupunsa täyteen luonnon seisovasta pöydästä, hyönteisistä ja pikkukaloista. 

Lokeilla on tuttua kinaa ruokapaikoista ja lentojärjestyksestä, johtajaa kaipaisivat. Joutsenet, joiden elämä aamulla oli pelkkää hienostelua, antavat huilujensa soida täysillä ja mekastus kantaa tietoisuuteen lähisaarten takaakin. Neljän joutsenen lauma saa aikaan räyhäkkään kalabaliikin, siinä lennellään sikin sokin, huudetaan ja puhutaan isoilla kirjaimilla niin, ettei rannan asukas ehdi kameroineen mukaan.

Hiekkaa ja kuivia lehtiä on taas kertynyt tuvan lattialle, matot kaipaavat kopistelua. On kai sitä naisihmisellä kesäpäivänä muutakin hommaa kuin blogin näpelöiminen! Ja ennen iltapäivän hellettä pitää saada kämppä kuntoon!









sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Merkkipäiviä






Merkillisiä ovat jotkut päivät. Ne, joihin kasautuu muistoja, kinostuu riemuja ja ilonaiheita.

Kun vietettiin kirjaston syntymäpäivää, ajatukseni harhailivat hallitsemattomasti. Olin aamulla saanut tärkeän tekstiviestin. Pieni pojantytär syntyi onnellisten tähtien yönä ja sai saman syntymäpäivän kuin yksi lapsuuteni lämpimistä tukihahmoista. Seuraava juhlapäiväkin, ristiäiset, on jo koettu.

Ennen vanhaan maalla vietettiin nimipäiviä. Koko kylä poikkesi kaffelle, oli emäntä valmistautunut tai ei. Viisas emäntä kyllä valmistautuikin. Ja harvassa olivat ne talot, joissa ei satunnaista kananmunien ostajaa tai hunajan hakijaa pannukahvilla, pullapitkolla ja sokerikakulla kestitetty. Ja kun nimipäivistä pidetään lukua, tapaamisia sopiessakin tarkennetaan ’ensi perjantaina, siis Roopen päivänä.’

On virallisia merkkipäiviä ja tärkeitä päiviä. Tänään Venlan päivänä juhannukseen tuntuu vielä olevan vaikka kuinka pitkä aika, mutta muutaman lämpimän päivän päästä sekin on jo lähellä. Ja tähän väliin voi mahtua vaikka monta sellaista päivää, joita mielellään muistaa.




sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Vanhanaikaista huushollia





Vestan neitsyiden tehtävänä oli vaalia kotilieden tulta. Neitsyitä oli kuusi ja heillä oli jokaisella pitkä kontrahti. Tyttöparat, koko nuoruus kului hikisessä nokisessa temppelissä.

Täällä mökkirannassa huushollataan vanhanaikaisesti. Aamupäivällä syttyy tuli yhdistettyyn kotilieteen ja lämminvesivaraajaan. Kaikkien muiden hommien lomassa isoäiti vaalii tulta, täyttää välillä kattilaa koussikalla ja lisäilee tarvittaessa puita. Ikuisen tulen aika päättyy joskus iltapäivän aikaan. Jos tulen pitäisi palaa 24/7, luulen, että kaksi mummelia selviäisi urakasta loistavasti, kolme kumminkin. Vestan neitsyet olivat nuoria hupakoita, kun taas mummoilla ei ole enää neitseyttä riesana eikä muitakaan erityisiä ambitioita.

Ja sillä vedellä, joka tulella lämpiää, sillä tiskataan astiat. Tiskataan mukit ja lautaset, vaikka kertakäyttövärkitkin onkin jo aikaa sitten keksitty. Koko serviisi on yhtenäistä mökkityyliä, halpahallimalleja. Samalla rahalla ja ehkä samasta paikastakin olisi saanut jopa parin suven kertakäytöt. Nämä ovat sinnitelleet monta vuotta, kestäneet käsitiskiä ja kovakouraista käsittelyä. Muovimukien vieminen roskiin on melkoinen haaste, kun roskikselle on yli kilometrin matka! Ei, meillä ei polteta pahvimukeja saunan pesässä. Muovia niihin kumminkin on jollain tavalla ujutettu, jotain, mikä rasittaa paitsi polttajaa, myös tulisijaa.

Ja illalla, kun on oltu saunassa ja rauhoituttu, mökin mummo avaa radion. Ei sieltä enää Kankkulan kaivoa kuule eikä lauantain toivottuja. Näin euroviisujen aikaan melkein mikä tahansa (onneksi) unohtunut jollotus muuttuu ikimuistoiseksi euroviisuksi, jota hartaana kuunnellaan ja muistellaan ja harmitellaan kuinka ei sille eikä tuolle sittenkään (onneksi) herunut pisteitä vaikka… Radiossa on vaikka kuinka monta kanavaa, mutta toukokuun kolmantena viikonloppuna suurin osa niistä joko viisukanavia tai lätkäkanavia tai rokkia. Sitkeä vanhanaikainen kanavasäätimen pyörittäjä löytää radion uumenista Nürnbergin mestarilaulajat ja huomaa, ettei oopperaakaan rajattomasti jaksa.

Ihan kaikkea ei piintynyt nostalgikkokaan sentään tee vanhaan malliin. Entisaikaan mökkiläiset käyttivät kylmää kaivoa jääkaappina, nykymummilla on jääkaappi.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Aidon kokemuksen ylivertaisuudesta





Vesi on vapaa, puut hiirenkorvalla, ilma on täynnä laulua ja luritusta.
Taivaan värit heijastuvat veteen, pilvien tarkkaan piirretyt kuvajaiset. Kun iltapäivän tuuli pyyhkäisee lahden yli, veden pinta alkaa elää ja auringon heijastukset liikkuvat vastarannan puiden oksilla.

Kaukainen metsä hohtaa syvää sinistä, illan edetessä  taittuvat uusiin tunnelmiin. Taivaalle nousevat punaisen ja keltaisen, oranssin ja hennon malvan sävyt. Vesi tyyntyy, peilaa pilvien värejä ja kuvajaiset piirtyvät yhä täydellisemmin. Lyhyen turkoosinsinisen yön jälkeen sumu kietoo vaippansa järven ylle, hento kudelma häipyy vasta, kun aurinko nousee korkeammalle.

Arka lintu purjehtii kotilahdelle. Jos nyt etsin kameran tai kiikarin, lintu säikähtää ja pakenee. Koko kevään linnuilla on ollut rauha, jos sitä häiritsee, tunnustautuu tunkeilijaksi. Hengitän.

Jos maalaisin nämä värit, tulos olisi makea, eikä kukaan uskoisi. Jos yrittäisin kuvata ne, maaginen sävytys ei tallentuisi kameraan. Alkukesän maisema on paljas ja avara, ilmaa oksien lomassa voi melkein koskettaa.

Aito kokemus on ylivertainen. Jos tavoitan työhöni yhden hetken, seuraava voi jo pitää kuvaajaansa pilkkanaan. Aito kokemus haastaa, luuletko onnistuvasi? Kun kesä etenee, vihreä muuttuu yksiselitteisemmäksi, luulen.

Katselen järven peiliä niin kauan, että värit tarttuvat sieluuni. Kerään voimaa muistikuvasta, en toisinnosta kuvaruudulla tai kankaalla.

Huomenna maisema on taas uusi. 


lauantai 4. toukokuuta 2013

Näytelmässä









Puulalla, jäidenlähdön aikaan. Vesi vapautui, jäät katosivat vauhdilla. Rannan puut peilautuivat vapaan veden pintaan ja kuvajaisia tuli koko ajan lisää. Tuuli ryöpytti ulapan vettä, joka näytti nauttivan vauhdista.

Vastarannan puolella vaelsivat sadepilvet, sitten maailma muuttui siniseksi, siniseksi. Näytelmä huipentui. 
Sininen ja valkoinen, värit täynnä tunnetta.



lauantai 27. huhtikuuta 2013

Sisällön sisältö


Lukeminen luonnon helmassa saattaa odottamatta keskeytyä.


Sammatti juhli komeasti 150-vuotiasta kirjastoaan. Elias Lönnrotin visiosta on vuosikymmenien aikana kehittynyt toimiva instituutio, paikallista kulttuuria parhaimmillaan. Kirjaston juhlassa oli monta kirjaston kanta-asiakasta, joilla on elämänmittainen, tiivis suhde tähän kulttuurilaitokseen. Paavo Arhinmäki piti kannustavan ja tomeran onnittelupuheen. Ministeri hallitsee kovien faktojen ohella Harry Potterit eikä ole mikään ankeuttaja.

Kirjaston media on perinteisesti ollut painettu sana, kirja ja lehdet. Kirjaston voima ovat monipuoliset sisällöt ja niiden luonteva tarjonta. Viime vuosina sähköiset mediat ovat astuneet ovesta sisään ja valloittaneet tilaa. Kirjaston käsite on sovitettu kokonaan uudelleen, aivan kuten syntymäpäiväjuhlassa kuultu Säkkijärven polkka.


Kun keskustellaan median tulevaisuudesta, ammattilaisilla on esittää tarkat tilastot siitä, millaisia välineitä eri-ikäisillä on hallussaan. Siispä: sosiaalinen media, sähköinen tiedonsiirto ja edistykselliset välineet - tabletit, älypuhelimet ja muut ovat useimpien mielestä nuorten juttu. Mitä nuorempi, sen paremmin ovat sähköiset värkit hallussa. Lukulasisukupolvi tavailee painettua sanaa. Trendikkääseen elämään kuuluu kaikkien mahdollisuuksien hyödyntäminen eikä laitteiden omistamisen tuoma statusarvokaan ihan pieni ole. Uskottavaa, onhan siitä tilastokin?  

Mediatietäjien arvioissa sähköiset ja perinteiset mediat ovat vastapooleina. Muuttuisiko kuva, jos tarkasteltaisiin välineiden asemesta sisältöjä?

Väitän, vaikka en tarkkaan tiedäkään, että liian usein sisällöt on suunniteltu niille, joilla tilastojen mukaan on eniten laitteita. Samalla väitän, että laitteiden omaksumisella ei ole mitään ikärajaa, jos sisällöt ja tarjonta siihen motivoivat.  Yhdeksänkymppinen lukee lehtensä mobiililaitteella, sillä siinä tekstin voi suurentaa sopivaan kokoon. Eläkeläinen valitsee sävelradion sijaan äänikirjan ja lataa verkosta mielimusiikkiaan - joka ei ole yksinomaan rokkia.


Sähköisellä medialla on etunsa. Vaikka olen aina juonut aamuteeni broadsheet-kokoisten lehtien kera, yhä useammin luen uutiset läppärin ruudulta. Ainoastaan sähköinen lehti seuraa sujuvasti säiden ja mielialojen mukaan kaupungin ja loma-asunnon välillä sukkuloivaa perhettämme.
Lopetin kakkoslehden tilauksen ja lopetin lukemattomien lehtien kantamisen paperinkeräykseen. Tärkeimmät paikalliset uutiset julkaistaan varmasti lehtien nettisivuilla.

Suurimmat kirjastot tarjoavat asiakkailleen laajan valikoiman kansainvälisiä lehtiä omilla tietokoneruuduillaan. Kustannukset ovat järkevät, tiedonvälitys tosiaikaista ja palvelu kattavaa. Sanotaan, että uutinen on vanha jo silloin, kun se ilmestyy painettuna. Kuinka vanha on sellainen uutinen, joka tulee hitaassa maapostissa maailman toiselta laidalta?


Median tulevaisuus on siksi äärimmäisen mielenkiintoinen. Jos jako tehdään sisällön mukaan, jonakin päivänä erotetaan toisistaan päivittäismediat ja kestokulutukseen suunnitellut. Päivittäinen media on sitä, jota ei ehkä enää paineta paperille, kestokulutukseen tarkoitetut sisällöt ovat eri juttu.

Jonakin päivänä keskustellaan myös siitä, mitä sähköinen lehti saa maksaa. Sisällön tuottaminen on vaativaa ammattityötä, mutta mikä on paperiraaka-aineen, painamisen ja painetun lehden jakelulogistiikan osuus tilausmaksusta? Ilmaista ei sähköinenkään jakelu ole.


Sammatin kirjasto on oiva paikka hyvää sisältöä kaipaavalle, sillä se on palveleva, kodikas ja hyvin varustettu. Elias Lönnrotin kirjaston alkupääomaksi lahjoittamista niteistä on suuri osa vieläkin hyllyssä. Mikään sähköisen tiedonvälityksen tuotoksista ei ole vielä osoittautunut yhtä pitkäikäiseksi.


Uhrin ansiosta lippu liehuu




Kotipihan lipputangon kilpi muistuttaa veteraanien saavutuksista.
Edesmennyt isäni oli sotainvalidi ja rintamaveteraani.

Kevään myötä nousevat valkovuokot ja siniset kukkaset kotipihan nurmikolle. Kun tuuli niitä lempeästi heijaa, on kuin sadat pienet suomenliput liehuisivat tuulessa.
Jonakin päivänä pieni pojantytär poimii niistä kukista oman kimppunsa. Elämä jatkuu.

Sammatin Itsenäisyyspäivän juhlassa vuonna 2007 isäni esitti veteraanin tervehdyksen juhlayleisölle. Sinä vuonna sekä Suomen tasavalta että isäni viettivät 90-vuotispäiviään.

Otteita juhlapuheesta 6.12.2007:

Arvoisa juhlayleisö

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin.

* * *

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista.
Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia.

* * *
  
Kenraali Adolf  Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa.

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäiväjuhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Sydämellä




Ich erblickte das Licht dieser Welt 
in Gestalt zweier Sechzig-Watt-Glühbirne. 
Günter Grass: Die Blechtrommel, s. 35.


Pieni ihminen päätti tulla maailmaan yön tummana hetkenä, onnellisten tähtien alla. Hän sai varmasti enemmän ja lempeämpää valoa osakseen kuin Peltirummun Oskar.

Kaikkein vanhin, tutuin, ihanin ja uutukaisin ihme on totta. Kaikki merkit viittaavat hyvään, terveeseen ja tasapainoiseen kasvamiseen. Mielenkiintoinen matka on alkanut. Kaikille.


Millaiseen maailmaan lapsi syntyy?
Mikä on lapsen hyvä tässä maailmassa?

Ajattelemme usein, että siinä meidän ikiomassa tutussa lapsuudessamme kaikki oli selkeää, suoraviivaista ja ymmärrettävää. Uhkana oli tuhma setä tai äkkisyvä ranta, odottamatta esiin kaartava auto tai tulitikkuleikki. Metsän kätköistä ei löytynyt huumeita, ympäristömyrkkyjä tai arvaamattomia vieraslajeja. Ympäristön aikuiset olivat kaikki tuttuja ja luotettavia, lapset kaikki samanlaisia resupekkoja, leikkipaikat lähellä.  

Ajatteleeko tähän aikaan syntyvä lapsi viidenkymmenen vuoden kuluttua omasta lapsuudestaan samalla tavalla? Kuinka pian ihminen oppii hahmottamaan oman ympäristönsä vaarat ja uhkat? Onko viisasta aina pelätä ja olla huolissaan, eikö olisi parempi oppia luottamaan ja kannustamaan enemmän? 

Lapsen hyvä tässä maailmassa on myös aikuisen hyvä.

On lupa rakastaa, täydellä sydämellä, ehdoitta.