torstai 6. kesäkuuta 2013

Minä olen Porsas Urhea ja minä en pelkää mitään




Kaikki tietävät tämän rohkeuslauseen. Ainakin kaikki ne, jotka ovat lukeneet Kultaisen Aapisen ja sen kertomuksen, jossa eläimet rakensivat talon ja kävivät päättäväisesti kaikkia vaaroja vastaan. Hyvä lukukappale kaikenikäisille.

Perheen mustaturkki asennoituu elämään Porsas Urhean asenteella. Uhmakkaasti, sumeilematta kaikkia vaaroja vastaan. Olipa vastassa naapurin isäntä, järvellä kinastelevat lokit, kännykkään puhuva vastaantulija, vieras koira tai kymmenpyöräinen rekka, koira kertoo mielipiteensä kovaan ääneen ja kiistattomasti. Ja jos vähän sattuisikin pelottamaan, sitä ei varmaan kukaan huomaa, kun peittää arkuuden kimeään haukkuun. 

Tänään alkukesän helle saavutti lakipisteensä. Kaksikymmentä kuusi astetta varjossa, pistävän ja polttavan kuuma auringossa. Iltapäivän mittaan ilma kävi painostavaksi ja tukalaksi, ilmassa oli sähköä. Pikkukoira, joka nauttii maalla olosta ja siitä, että joskus voi livahtaa lenkille omin päin ihan ilman remmiä ja turhaa henkilökuntaa, pysytteli tiiviisti kotinurkissa ja seurasi katseella isäntää, joka peitteli tavaroita sateen varalta ja järjesteli pihaa. 

Kun ukkonen pari kertaa jyrähti, haukku vingahti pelokkaasti. Kun isäntäväki lähti saunomaan, koira siirtyi mökin sohvalta lattialle. Myöhemmin, kun ilma oli kirkastunut eikä ukkospilvi ihan kohdalle yltänytkään, käytös normalisoitui. 

Miten koira kokee ukkosen? Aiheuttaako ilmassa sinkoileva sähkö ahdistusta? Painostava ilma on varmasti tukala sille, jolla on turkki päällä kesät talvet. 

En pelkää ukkosta, mutta en nauti siitä. Kun ukkosta on ilmassa, suljen tietokoneen, irrotan sähkölaitteita pistorasioista, en katso televisiota. Kun ukkonen sähköistää ilman, huomaan, että minun on ajateltava muita sähköjä. Tiedostan oman riippuvuuteni, sähköstä, tietoverkoista, yhteyksistä, jotka ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet sähköisiksi. Ärsyynnyn huomatessani, että tämä riippuvuus ei ainakaan ole vähenemässä. 

Miten koira aistii sen, miltä meistä tuntuu? Jos emäntää keljuttaa, keljuttaako koiraakin vai tunteeko se myötätuntoa? 

Pienen koiran suhde ukkoseen on ehkä sittenkin yhtä selkeä ja suora kuin sen suhde kaikkeen maailmassa. Tykkään - en tykkää. Hauhauh ja viuh!







tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kesää, kesää





Vapunpäivänä lahdenpohjukka oli juuri vapautumassa jäistä ja puut peilasivat anorektisen karuja oksiaan sulavaan veteen. Kesäkuun toisena puut olivat täydessä lehdessä ja veden lämpötila 22°C.

Kevät vaihtui kesään muutaman intensiivisen päivän aikana. Koivujen lehdet kasvoivat täyteen kokoon lähes silmissä. Mustikka on jo kukkinut, pihatien varteen ovat nousseet valkoiset metsätähdet ja siniset orvokit. Helein vehreys on jo vaihtumassa kypsän kesän runsauteen.


Aamuaurinko herättää mökkiläisen ja näyttää maiseman satumaisissa väreissä. Punainen kehrä kertautuu veden pinnalla. Järvellä lipuu yksinäinen joutsen ja kun lähden uimaan, jään auttamatta toiseksi valkoisen linnun eleganssiin verrattuna.



Alkukesä kirjoo veden pinnan pantterikuosiin, havupuiden siitepöly täplittää veden pintaa, kertyy raidoiksi rantakiviin ja katoaa vähitellen luonnon kiertoon. Likaa se ei ole, vaan merkki siitä, että systeemi toimii.

Onko likaa sekään noki, jota väkisin kertyy kesäkeittiön liepeille? Vesisangot ovat täynnä mustia sormenjälkiä - pitäisikö hakea Osuuskaupasta uudet vai sietää tilannetta vielä jonkin aikaa? Nokeentuvat ne kumminkin? Jos elämä olisi amerikkalaista rikossarjaa, valkotakkiset miehet hiippailisivat kesäkeittiössä ja löytäisivät todisteketjun viimeisenkin lenkin, tuulessa irronneen hiuksen. Täällä on selvästikin ollut hommissa mummo.

Maailma on täynnä valoa, lämpöä helteeksi asti, parvikaupalla hyttysiä ja kaikenlaisia ötököitä. Oliko joskus talvi? Onko siitä jo ikuisuus? Vai sittenkin vain pari kuukautta?

Päivemmällä alkavat lintujen aktiviteetit, kun ne ovat saaneet kupunsa täyteen luonnon seisovasta pöydästä, hyönteisistä ja pikkukaloista. 

Lokeilla on tuttua kinaa ruokapaikoista ja lentojärjestyksestä, johtajaa kaipaisivat. Joutsenet, joiden elämä aamulla oli pelkkää hienostelua, antavat huilujensa soida täysillä ja mekastus kantaa tietoisuuteen lähisaarten takaakin. Neljän joutsenen lauma saa aikaan räyhäkkään kalabaliikin, siinä lennellään sikin sokin, huudetaan ja puhutaan isoilla kirjaimilla niin, ettei rannan asukas ehdi kameroineen mukaan.

Hiekkaa ja kuivia lehtiä on taas kertynyt tuvan lattialle, matot kaipaavat kopistelua. On kai sitä naisihmisellä kesäpäivänä muutakin hommaa kuin blogin näpelöiminen! Ja ennen iltapäivän hellettä pitää saada kämppä kuntoon!









sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Merkkipäiviä






Merkillisiä ovat jotkut päivät. Ne, joihin kasautuu muistoja, kinostuu riemuja ja ilonaiheita.

Kun vietettiin kirjaston syntymäpäivää, ajatukseni harhailivat hallitsemattomasti. Olin aamulla saanut tärkeän tekstiviestin. Pieni pojantytär syntyi onnellisten tähtien yönä ja sai saman syntymäpäivän kuin yksi lapsuuteni lämpimistä tukihahmoista. Seuraava juhlapäiväkin, ristiäiset, on jo koettu.

Ennen vanhaan maalla vietettiin nimipäiviä. Koko kylä poikkesi kaffelle, oli emäntä valmistautunut tai ei. Viisas emäntä kyllä valmistautuikin. Ja harvassa olivat ne talot, joissa ei satunnaista kananmunien ostajaa tai hunajan hakijaa pannukahvilla, pullapitkolla ja sokerikakulla kestitetty. Ja kun nimipäivistä pidetään lukua, tapaamisia sopiessakin tarkennetaan ’ensi perjantaina, siis Roopen päivänä.’

On virallisia merkkipäiviä ja tärkeitä päiviä. Tänään Venlan päivänä juhannukseen tuntuu vielä olevan vaikka kuinka pitkä aika, mutta muutaman lämpimän päivän päästä sekin on jo lähellä. Ja tähän väliin voi mahtua vaikka monta sellaista päivää, joita mielellään muistaa.




sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Vanhanaikaista huushollia





Vestan neitsyiden tehtävänä oli vaalia kotilieden tulta. Neitsyitä oli kuusi ja heillä oli jokaisella pitkä kontrahti. Tyttöparat, koko nuoruus kului hikisessä nokisessa temppelissä.

Täällä mökkirannassa huushollataan vanhanaikaisesti. Aamupäivällä syttyy tuli yhdistettyyn kotilieteen ja lämminvesivaraajaan. Kaikkien muiden hommien lomassa isoäiti vaalii tulta, täyttää välillä kattilaa koussikalla ja lisäilee tarvittaessa puita. Ikuisen tulen aika päättyy joskus iltapäivän aikaan. Jos tulen pitäisi palaa 24/7, luulen, että kaksi mummelia selviäisi urakasta loistavasti, kolme kumminkin. Vestan neitsyet olivat nuoria hupakoita, kun taas mummoilla ei ole enää neitseyttä riesana eikä muitakaan erityisiä ambitioita.

Ja sillä vedellä, joka tulella lämpiää, sillä tiskataan astiat. Tiskataan mukit ja lautaset, vaikka kertakäyttövärkitkin onkin jo aikaa sitten keksitty. Koko serviisi on yhtenäistä mökkityyliä, halpahallimalleja. Samalla rahalla ja ehkä samasta paikastakin olisi saanut jopa parin suven kertakäytöt. Nämä ovat sinnitelleet monta vuotta, kestäneet käsitiskiä ja kovakouraista käsittelyä. Muovimukien vieminen roskiin on melkoinen haaste, kun roskikselle on yli kilometrin matka! Ei, meillä ei polteta pahvimukeja saunan pesässä. Muovia niihin kumminkin on jollain tavalla ujutettu, jotain, mikä rasittaa paitsi polttajaa, myös tulisijaa.

Ja illalla, kun on oltu saunassa ja rauhoituttu, mökin mummo avaa radion. Ei sieltä enää Kankkulan kaivoa kuule eikä lauantain toivottuja. Näin euroviisujen aikaan melkein mikä tahansa (onneksi) unohtunut jollotus muuttuu ikimuistoiseksi euroviisuksi, jota hartaana kuunnellaan ja muistellaan ja harmitellaan kuinka ei sille eikä tuolle sittenkään (onneksi) herunut pisteitä vaikka… Radiossa on vaikka kuinka monta kanavaa, mutta toukokuun kolmantena viikonloppuna suurin osa niistä joko viisukanavia tai lätkäkanavia tai rokkia. Sitkeä vanhanaikainen kanavasäätimen pyörittäjä löytää radion uumenista Nürnbergin mestarilaulajat ja huomaa, ettei oopperaakaan rajattomasti jaksa.

Ihan kaikkea ei piintynyt nostalgikkokaan sentään tee vanhaan malliin. Entisaikaan mökkiläiset käyttivät kylmää kaivoa jääkaappina, nykymummilla on jääkaappi.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Aidon kokemuksen ylivertaisuudesta





Vesi on vapaa, puut hiirenkorvalla, ilma on täynnä laulua ja luritusta.
Taivaan värit heijastuvat veteen, pilvien tarkkaan piirretyt kuvajaiset. Kun iltapäivän tuuli pyyhkäisee lahden yli, veden pinta alkaa elää ja auringon heijastukset liikkuvat vastarannan puiden oksilla.

Kaukainen metsä hohtaa syvää sinistä, illan edetessä  taittuvat uusiin tunnelmiin. Taivaalle nousevat punaisen ja keltaisen, oranssin ja hennon malvan sävyt. Vesi tyyntyy, peilaa pilvien värejä ja kuvajaiset piirtyvät yhä täydellisemmin. Lyhyen turkoosinsinisen yön jälkeen sumu kietoo vaippansa järven ylle, hento kudelma häipyy vasta, kun aurinko nousee korkeammalle.

Arka lintu purjehtii kotilahdelle. Jos nyt etsin kameran tai kiikarin, lintu säikähtää ja pakenee. Koko kevään linnuilla on ollut rauha, jos sitä häiritsee, tunnustautuu tunkeilijaksi. Hengitän.

Jos maalaisin nämä värit, tulos olisi makea, eikä kukaan uskoisi. Jos yrittäisin kuvata ne, maaginen sävytys ei tallentuisi kameraan. Alkukesän maisema on paljas ja avara, ilmaa oksien lomassa voi melkein koskettaa.

Aito kokemus on ylivertainen. Jos tavoitan työhöni yhden hetken, seuraava voi jo pitää kuvaajaansa pilkkanaan. Aito kokemus haastaa, luuletko onnistuvasi? Kun kesä etenee, vihreä muuttuu yksiselitteisemmäksi, luulen.

Katselen järven peiliä niin kauan, että värit tarttuvat sieluuni. Kerään voimaa muistikuvasta, en toisinnosta kuvaruudulla tai kankaalla.

Huomenna maisema on taas uusi. 


lauantai 4. toukokuuta 2013

Näytelmässä









Puulalla, jäidenlähdön aikaan. Vesi vapautui, jäät katosivat vauhdilla. Rannan puut peilautuivat vapaan veden pintaan ja kuvajaisia tuli koko ajan lisää. Tuuli ryöpytti ulapan vettä, joka näytti nauttivan vauhdista.

Vastarannan puolella vaelsivat sadepilvet, sitten maailma muuttui siniseksi, siniseksi. Näytelmä huipentui. 
Sininen ja valkoinen, värit täynnä tunnetta.



lauantai 27. huhtikuuta 2013

Sisällön sisältö


Lukeminen luonnon helmassa saattaa odottamatta keskeytyä.


Sammatti juhli komeasti 150-vuotiasta kirjastoaan. Elias Lönnrotin visiosta on vuosikymmenien aikana kehittynyt toimiva instituutio, paikallista kulttuuria parhaimmillaan. Kirjaston juhlassa oli monta kirjaston kanta-asiakasta, joilla on elämänmittainen, tiivis suhde tähän kulttuurilaitokseen. Paavo Arhinmäki piti kannustavan ja tomeran onnittelupuheen. Ministeri hallitsee kovien faktojen ohella Harry Potterit eikä ole mikään ankeuttaja.

Kirjaston media on perinteisesti ollut painettu sana, kirja ja lehdet. Kirjaston voima ovat monipuoliset sisällöt ja niiden luonteva tarjonta. Viime vuosina sähköiset mediat ovat astuneet ovesta sisään ja valloittaneet tilaa. Kirjaston käsite on sovitettu kokonaan uudelleen, aivan kuten syntymäpäiväjuhlassa kuultu Säkkijärven polkka.


Kun keskustellaan median tulevaisuudesta, ammattilaisilla on esittää tarkat tilastot siitä, millaisia välineitä eri-ikäisillä on hallussaan. Siispä: sosiaalinen media, sähköinen tiedonsiirto ja edistykselliset välineet - tabletit, älypuhelimet ja muut ovat useimpien mielestä nuorten juttu. Mitä nuorempi, sen paremmin ovat sähköiset värkit hallussa. Lukulasisukupolvi tavailee painettua sanaa. Trendikkääseen elämään kuuluu kaikkien mahdollisuuksien hyödyntäminen eikä laitteiden omistamisen tuoma statusarvokaan ihan pieni ole. Uskottavaa, onhan siitä tilastokin?  

Mediatietäjien arvioissa sähköiset ja perinteiset mediat ovat vastapooleina. Muuttuisiko kuva, jos tarkasteltaisiin välineiden asemesta sisältöjä?

Väitän, vaikka en tarkkaan tiedäkään, että liian usein sisällöt on suunniteltu niille, joilla tilastojen mukaan on eniten laitteita. Samalla väitän, että laitteiden omaksumisella ei ole mitään ikärajaa, jos sisällöt ja tarjonta siihen motivoivat.  Yhdeksänkymppinen lukee lehtensä mobiililaitteella, sillä siinä tekstin voi suurentaa sopivaan kokoon. Eläkeläinen valitsee sävelradion sijaan äänikirjan ja lataa verkosta mielimusiikkiaan - joka ei ole yksinomaan rokkia.


Sähköisellä medialla on etunsa. Vaikka olen aina juonut aamuteeni broadsheet-kokoisten lehtien kera, yhä useammin luen uutiset läppärin ruudulta. Ainoastaan sähköinen lehti seuraa sujuvasti säiden ja mielialojen mukaan kaupungin ja loma-asunnon välillä sukkuloivaa perhettämme.
Lopetin kakkoslehden tilauksen ja lopetin lukemattomien lehtien kantamisen paperinkeräykseen. Tärkeimmät paikalliset uutiset julkaistaan varmasti lehtien nettisivuilla.

Suurimmat kirjastot tarjoavat asiakkailleen laajan valikoiman kansainvälisiä lehtiä omilla tietokoneruuduillaan. Kustannukset ovat järkevät, tiedonvälitys tosiaikaista ja palvelu kattavaa. Sanotaan, että uutinen on vanha jo silloin, kun se ilmestyy painettuna. Kuinka vanha on sellainen uutinen, joka tulee hitaassa maapostissa maailman toiselta laidalta?


Median tulevaisuus on siksi äärimmäisen mielenkiintoinen. Jos jako tehdään sisällön mukaan, jonakin päivänä erotetaan toisistaan päivittäismediat ja kestokulutukseen suunnitellut. Päivittäinen media on sitä, jota ei ehkä enää paineta paperille, kestokulutukseen tarkoitetut sisällöt ovat eri juttu.

Jonakin päivänä keskustellaan myös siitä, mitä sähköinen lehti saa maksaa. Sisällön tuottaminen on vaativaa ammattityötä, mutta mikä on paperiraaka-aineen, painamisen ja painetun lehden jakelulogistiikan osuus tilausmaksusta? Ilmaista ei sähköinenkään jakelu ole.


Sammatin kirjasto on oiva paikka hyvää sisältöä kaipaavalle, sillä se on palveleva, kodikas ja hyvin varustettu. Elias Lönnrotin kirjaston alkupääomaksi lahjoittamista niteistä on suuri osa vieläkin hyllyssä. Mikään sähköisen tiedonvälityksen tuotoksista ei ole vielä osoittautunut yhtä pitkäikäiseksi.


Uhrin ansiosta lippu liehuu




Kotipihan lipputangon kilpi muistuttaa veteraanien saavutuksista.
Edesmennyt isäni oli sotainvalidi ja rintamaveteraani.

Kevään myötä nousevat valkovuokot ja siniset kukkaset kotipihan nurmikolle. Kun tuuli niitä lempeästi heijaa, on kuin sadat pienet suomenliput liehuisivat tuulessa.
Jonakin päivänä pieni pojantytär poimii niistä kukista oman kimppunsa. Elämä jatkuu.

Sammatin Itsenäisyyspäivän juhlassa vuonna 2007 isäni esitti veteraanin tervehdyksen juhlayleisölle. Sinä vuonna sekä Suomen tasavalta että isäni viettivät 90-vuotispäiviään.

Otteita juhlapuheesta 6.12.2007:

Arvoisa juhlayleisö

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin.

* * *

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista.
Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia.

* * *
  
Kenraali Adolf  Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa.

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäiväjuhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Sydämellä




Ich erblickte das Licht dieser Welt 
in Gestalt zweier Sechzig-Watt-Glühbirne. 
Günter Grass: Die Blechtrommel, s. 35.


Pieni ihminen päätti tulla maailmaan yön tummana hetkenä, onnellisten tähtien alla. Hän sai varmasti enemmän ja lempeämpää valoa osakseen kuin Peltirummun Oskar.

Kaikkein vanhin, tutuin, ihanin ja uutukaisin ihme on totta. Kaikki merkit viittaavat hyvään, terveeseen ja tasapainoiseen kasvamiseen. Mielenkiintoinen matka on alkanut. Kaikille.


Millaiseen maailmaan lapsi syntyy?
Mikä on lapsen hyvä tässä maailmassa?

Ajattelemme usein, että siinä meidän ikiomassa tutussa lapsuudessamme kaikki oli selkeää, suoraviivaista ja ymmärrettävää. Uhkana oli tuhma setä tai äkkisyvä ranta, odottamatta esiin kaartava auto tai tulitikkuleikki. Metsän kätköistä ei löytynyt huumeita, ympäristömyrkkyjä tai arvaamattomia vieraslajeja. Ympäristön aikuiset olivat kaikki tuttuja ja luotettavia, lapset kaikki samanlaisia resupekkoja, leikkipaikat lähellä.  

Ajatteleeko tähän aikaan syntyvä lapsi viidenkymmenen vuoden kuluttua omasta lapsuudestaan samalla tavalla? Kuinka pian ihminen oppii hahmottamaan oman ympäristönsä vaarat ja uhkat? Onko viisasta aina pelätä ja olla huolissaan, eikö olisi parempi oppia luottamaan ja kannustamaan enemmän? 

Lapsen hyvä tässä maailmassa on myös aikuisen hyvä.

On lupa rakastaa, täydellä sydämellä, ehdoitta.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kiitos runosta, Ekkehard!


Ein ungeborener erzählt

In einer sternenklaren Nacht
(und das ist nicht gelogen)
hat mich der Klapperstorch gebracht.
Er hat mich hergeflogen.

Wie gut, dass Eine mit mir geht
in meinen ersten Tagen.
Und dass sich alles um mich dreht,
ist einfach zu ertragen.

Ich bin wie Seide und wie Samt.
Und mache kleine Schritte.
Und schlafe nachmittags im Amt,
denn das ist dort so Sitte.

Viel weiß ich nicht, ich bin noch klein,
und riesengroß die Mutter Erde.
Doch eines weiß ich ganz allein,
ob ich ein Junge  oder Mädchen werde.

Syntymätön kertoo

Eräänä tähtikirkkaana yönä
(eikä tämä ole satua)
Haikara toi minut
Hän lensi kanssani tänne.

On mukavaa, että joku on kanssani
Ensimmäisten päivien aikana
Ja se, että kaikki pyörii minun ympärilläni
On helppo sietää.

Olen kuin silkkiä ja samettia
Otan pieniä askelia
Ja nukun iltapäivisin työpaikallani
Sillä siellä on sellainen tapa.

Paljon en tiedä, olen vielä pieni
Ja jättiläissuuri on äiti maa
Toki yhden jutun tiedän vain minä itse
Olenko tyttö vai poika.

Riipuksissa



Pakkasin perheen ja koneen maalle. Ensin kone laukkuun, sitten asiaankuuluvat tykötarpeet, hopihopihophop. Koira mukaan ja koiran muonat.

Maalla, työpöydän ääressä tajusin, että se pussukka, jossa ovat laturit, mokkula ja kameran yhdysjohto, oli jäänyt kaupunkiin. Kahden vuorokauden nettipaasto!

Teki varmaan ihan hyvää, mutta ei ensiksi tuntunut kivalta. Ne muutamat jutut, jotka oli halunnut meilailla, siirtyivät päivällä, kahdella. Ne sivut, joita olisi halunnut rauhassa katsella, jäivät katselematta. Pyykkiä pestiin ja mankeloitiin ja talon ilmettä päivitettiin, lue: pääsiäiskoristeet siirrettiin kaappiin odottamaan uutta tulemista. Jotain järkevää voi siis ihmisen elämässä edelleenkin tapahtua, vaikka katse ei olekaan koko ajan ruudussa.

Joskus kaukaisessa historiassa, pöytäkoneiden aikakaudella saatoimme jättää koneen, akuutissa vaiheessa olevan tekstin, muistiinpanot ja paperit ja lähteä maalle. Nukuimme raikkaassa, ATK-vapaassa mökissä ja rentouduimme. Sitten palattiin kaupunkiin, töiden maailmaan. Ajatus oli kirkastunut ja alitajunta vienyt työtä eteenpäin.

Siihen aikaan maallakin kykeni lukemaan paperille painettua sanomalehteä. Nyt olemme mökkipäivien aamuina tutkineet nettilehteä, joka kulkee kaikkialle mukana ja josta ei jää paperia pois kannettavaksi - mutta jonka lukeminen edellyttää pienen konearsenaalin raahaamista. Siihen aikaan tuli talletettua keittiön hyllylle aikataulut, tv-ohjelmat ja palveluhakemistot. Niitä ei enää kerry nurkkiin, sillä netistä saa kaiken tarvittavan ja reaaliajassa.

Jos minä, joka olen näin vanha, addiktoidun näin nopeasti ja helposti, mitä tapahtuu niille, joille netti on ollut koko elämän ajan olemassa?

Ehkä ei mitään sen kummempaa. 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tuisku-Jaakko




Huhtikuun yhdentenätoista vuonna 1802 Pokan torpan muori kuljetti Paikkarin torpan nuorinta lasta kasteelle Karjalohjan Rannanpeltoon. Oli sakea lumipyry, matkanteko oli vaivalloista, pienokainen kitisi ja itki kylmää ja outoa kyytiä. Kaiken vaivan keskellä pääsi isä-Fredrikin valitsema uljas nimi unohtumaan. Kappalainen Gabriel Procopaeus suoritti kasteen ja antoi lapselle almanakasta löytämänsä nimen.

Kun seurue vihdoin kotiutui Paikkarin torppaan, Haarjärven kylään Sammatin kappeliin,  Pokan muori sai vanhemmilta nuhteet. ”Tuisku-Jaakko” tai ”Hulikka” olisi ollut parempi nimi kuin Elias Lönnrot. Siihen nimeen oli kumminkin tyytyminen, eikä se huonoksi osoittautunutkaan.

Lönnrotin lapsuusvuosien Suomessa kirkonmiehet olivat sivistyksen etulinjassa. Kirjallinen kulttuuri oli alkanut suomen kirjakielen luojan, Mikael Agricolan elämäntyöstä, Uuden Testamentin ja muiden hengelliseen elämään kuuluvien perusteosten suomennoksista. Maallisempi kirjallisuus oli vähäistä, kansan sanataide eli suullisena traditiona ja odotti löytäjäänsä.


Tänään vietetään Mikael Agricolan päivää – tarkkaa syntymäpäivää ei aikakirjoista löydy, suurmiehen arvellaan syntyneen noin 1510, kuolinpäivä on 9.4.1557.

Tänään on myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä. 245 vuotta kului Agricolan kuolemasta Lönnrotin syntymään, 211 vuotta on kulunut Lönnrotin syntymästä tähän päivään. 

Suomen kirjakielen rakentajana, kielen tutkijana Lönnrot täydensi Agricolan työtä ja teki suomesta tieteen ja tutkimuksen kielen. Suurmiesten työsarka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä tänäänkin.


Suomen kielen juhlapäivänä ja Elias Lönnrotin syntymäpäivänä vuonna 2002 juhlittiin arvokkaasti ja samalla julkistettiin Sammatin uusi historiateos. Olin saanut tehtäväksi julkistamistilaisuuden juontamisen. Jännitti, pelotti, oli epävarma olo. Yleisönä olisi huikea joukko korkea-arvoisia kutsuvieraita, kenet heistä pitäisi mainita muiden edellä? Kestäisikö ääni, olisiko käsikirjoitukseni kelvollinen, entä jos sattuisi jotain odottamatonta?

Lähdin pölyisestä Helsingistä kohti Sammattia. Oli jo kevät, mutta kevään värikkäät merkit puuttuivat vielä, oli se hetki, jolloin luonto kerää energiaa ennen kuin puhkeaa päivä päivältä kiihtyvään kukoistukseen.

Emäntäkoulun pääovella huomasin ensimmäiset, lämpimälle seinustalle nousseet sinililjat, scillat. Aloin ajatella, että tästä kaikesta on ehkä sittenkin mahdollista selvitä joltisellakin kunnialla, kun kukatkin olivat jo nousseet, juhlan kunniaksi.


Kevät on nytkin antanut odottaa itseään. Lunta on tuiskunnut ja pyryttänyt, yöt ovat kylmiä ja pälvet vähäisiä. 

Oliko vuoden 1802 kevät samanlainen, viileä ja oikukas? Millaisin miettein torpassa odotettiin kevään tuloa? Pelkäsikö kraatari Lönnrot, ettei toukotöihin päästä ajallaan, että sato jää heikoksi ja elämän karut ehdot muuttuvat entistäkin karummiksi? Kantoiko äiti-Ulrika huolta kasvavan perheensä selviytymisestä, leivän riittämisestä? Mistä löytyi lohtu ja toivo? Lapsen silmistä, kevään ensimmäisistä merkeistä?

Nykysuomalaisella on lupa nauttia pitävistä pilkkijäistä ja loistavista hiihtokeleistä, joita on näihin asti riittänyt, aina eteläisintä Suomea myöten. Elämä ja toimeentulo on kiinni muustakin kuin maan antimista, säästä saa myös nauttia.

Miehet, jotka loivat suomalaisen sivistyksen ja kulttuurin perustan ja tekivät näin mahdolliseksi modernin Suomen kehittymisen, saavat tänään juhlaliputuksen. Eleetön, mutta hyvin suomalainen kiitos.


Tuisku-Jaakon syntymäpäivä kuluu työn ja kirjallisten puuhien merkeissä. Käytössä ovat samat 29 välinettä, joilla jo Agricola ja Lönnrot tekivät urotöitään. Ne ovat tässä ja niitä on lupa meidän kaikkien edelleenkin käyttää, iloksi, opiksi sekä maan ja kansan parhaaksi:

A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö

Hyvää kevättä, Mikael ja Elias! Kiitos!