torstai 14. maaliskuuta 2013

Kevät kutsuu, keltaista!



Valo voittaa. Aurinko herättää ajoissa, sielu virkistyy, aamuista tulee helpompia.
Alkaa tehdä mieli keltaista, ihanaa auringonväriä. Vitamiinia silmille ja sielulle. Muutama viikko ja on keltaisen aika.

Maailman ihanin kukka on kevään ensimmäinen leskenlehti, se, jonka lapsi ojentaa äidilleen. Se tuoksuu mullalta ja hikiseltä nyrkiltä eikä mikään parfyymi ole yhtä valloittava. Ensimmäinen leskenlehti saa maljakokseen pienen lasin tai maustepurkin ja pääsee kunniapaikalle.

Puutarhassa aistii keltaisten krookusten vahvan voitonriemun, pikkunarsissien kesyttömän energian ja isompien hillityn charmin. Ensimmäiset ovat usein keltaisia, vai onko se niin, että keltaiset erottuvat ensin?

Tervetuloa, olemme jo odottaneet, vaikka emme edes itse aina ole sitä tienneet. Ripaus reipasta hillittömyyttä harmaanuttujen joukkoon!


Pääsiäisen väri on energinen, voitonriemuinen keltainen.
Pääsiäisen ydintä ovat myös vahvat kontrastit. Kiirastorstain ja  pitkäperjantain tummat sävyt, kun syvä suru vaihtuu iloisiin auringon sävyihin pääsiäisaamuna. Lapsuuden pääsiäispyhinä koristeetkin otettiin esiin vasta sunnuntaina, kun ensin oli vietetty koruton ja hiljainen piinaviikko.


Pian se taas on täällä. Vaikka aamut ovat vielä kirpeän kylmiä, päivällä pakkanen hellittää ja aurinko hellii. Mustaa maata tulee lumen alta yhä enemmän näkyviin ja musta multa antaa meille ensimmäiset kukkansa, keltaiset. Sitten tulevat vihreä ja muut värit.

Eletään kevättä, nautitaan siitä!


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Konteksti ja viitekehys



Kontekstia on kaikki se, minkä keskellä elämme. Kaikki ajatukset, tunteet, aistihavainnot. Kaikki ne asiat, jotka muodostavat arkisen käsityskykymme kehyksen. Lauseyhteydet ja viitekehys.

Koti, joka on yhtä lämmin ja kuiva, oli pakkanen tai suoja. Puhdas vesi, joka on aina käytettävissä sopivan lämpöisenä. Ruoka, joka säilyy tuoreena ja terveellisenä päivästä toiseen. Varasto, joka ei lopu ja jota voi halutessaan täydentää. Liikenne ja tietoliikenne, joka toimii.

Mikä on ollut suomalaisen viitekehys sata tai kaksisataa vuotta sitten? Millaisia olivat arjen itsestään selvät asiat? Tiedettiinkö illalla, mitä huomenna, ylihuomenna tai viikon kuluttua saadaan pöytään?

Jos yöllä pakasti, kuinka kylmäksi tupa aamulla muuttui? 
Jos talvi tuiskutti tien umpeen tai jääti sen liukkaalle kaljamalle, kuinka paljon piti nähdä vaivaa, ennen kuin voi aloittaa askareet? Mistä kuultiin uutiset, mistä tarkistettiin niiden todenmukaisuus?

Ajatusmatkoja, aikamatkoja. Verkkaisen talven ylellisyyttä, valaistuvien päivien ratoksi. Meillä on aikaa miettiä, ennen sekin saattoi olla ylellisyyttä. Menneen maailman kuva ei avaudu yhtä helposti kuin nykyisyys.


Ajatusmatka vie Oraakkelin portille. Huomenna 12.3. on professori Simo Hannulan syntymäpäivä. Onnea ja hyvää vointia, seesteisiä hetkiä Mestarille!


lauantai 2. maaliskuuta 2013

Yhtehen yhyttiin



Kalevalan päivänä 28.2. juhlittiin suomalaisen kulttuurin tärkeää ydinsolua, kalevalaista kansanrunoutta. Säkeitä, jotka kansallisen heräämisen hengessä koottiin yhteen. Niistä syntyi Kalevala ja Suomen kansan vanhat runot, maailmanennätystasoa oleva aarreaitta. 

Kalevalan runot keräsi ja koosti eepokseksi Elias Lönnrot, sammattilainen maailmankansalainen. Suurmies, jolta suomalainen kulttuuri on saanut ison osan rakennuspuistaan. 

Sammattilaiset osoittivat kulttuuritahtoaan järjestämällä täyspainoisen ja monipuolisen juhlan. Juhlapuhujana hurmaava Aki Ollikainen, yllättäjänä näyttelijä Anne Nielsen, joka muuntautui Meidän Herramme muurahaisten rooleihin. Musiikista vastasivat esikoulun pienet kanteleensoittajat ja Julia Ritvas isommalla kanteleella. 

Johan Knutsonin kivipiirroksessa Elias Lönnrot on elämälle virkeä tohtori ja seuramies, pieni hymynkare kasvoilla, asusta päätellen hiukan keikarikin. Kyllä kraatarin poika pukeutua osasi. Kun ikä ja elämän vastamäet tekivät tehtävänsä, Lönnrotista tuli kansanmies, seesteinen vanhus, professori, joka ei aikalaistodistajien mukaan huomionosoituksista juurikaan osannut innostua. Tästä juhlasta hän varmaan olisi pitänyt, hymykin olisi löytynyt. 

Kalevalanpäivää kutsutaan nykyään myös Suomalaisen kulttuurin päiväksi. Pidän enkä kumminkaan pidä tästä uudemmasta nimityksestä. Kalevala on tietysti suppeampi käsite kuin kokonaisen kansan kokonainen kulttuuri. Suomalaisen kulttuurin päivästä puhuminen antaa kuitenkin mahdollisuuden laistaa Kalevalaan tutustumisesta. Kalevala on suomalaisen kulttuurin kivijalka ja kiteytymä, jonka pitäisi kuulua kansalaistaitoihin. Toisaalta: suomalainen kulttuuri on niin monisärmäinen käsite, ettei sen sullominen yhteen päivään Kalevalan siivelle oikein tunnu kulttuuriteolta. 

Ja vastaukseksi ihmettelijöille: olen lukenut Kalevalan, osia siitä montakin kertaa. Olen lukenut Kalevalaa kirjoista ja netistä, kiitos SKS:n verkkosivujen. Kalevalan tutkimiseen liittyy paljon turhia ennakkoluuloja. Ei se niin vaivalloista ole: tarinat ovat tuttuja, ihmisten mentaliteetti tuttu, kieli rikasta ja runon rytmiikka vie mukanaan. Kalevala ei kuitenkaan ole mikään lukutuote, joka yhden lukukerran jälkeen säilötään kirjahyllyyn, se on kokonaisuus, johon pitää palata yhä uudelleen, poimia tekstistä herkkuja, maistella sanoja ja kuulostella poljentoa. 

Se on sen arvoista, ihan niin kuin Sammatissa järjestetty Kalevalajuhlakin. Kelpo juhla.

Tulevana suvenakin Paikkarin torppa on avoinna kaikille Lönnrotista kiinnostuneille.
Kiitos kuuluu Sammattiseuralle ja Lohjan kaupungille.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Lenruuti (yritys iltasaduksi)


Lenruuti heittää kontin selkään ja askeltaa. Jalkaa toisen eteen, askel askeleelta matka joutuu kun ei liikaa mieti. Askelmittari olisi varmaan pitänyt hankkia, mutta ilmankin on pärjätty.

Tulee vastaan runonlaulaja, kuulu sanantaitaja. Lenruuti kaivaa mustepullon ja sulkakynän, asettuu istumaan kivelle ja kirjoittaa muistiin miehen suusta putoavia säkeitä:
Tää on äijä uutta juttuu
Sulle varmaan ei oo tuttuu
Jos ei sulla sanat riitä
Älä tu mulle puhumaan siitä
Pakkaa se konttis ja painu jo kotiin
Tai laita fonttis ihan uuteen rotiin
Heitä jo pois ne ikivanhat riimit
Mulla on paremmat sanotusdiilit
Kirjoita muistiin jos siitä diggaat

Lenruuti ravistelee päätään ja ihmettelee. Niin se aina vaan on nuori Joukahainen voimissaan vaan viitsiikö tuon takia enää uudestaan Väinämöistä esiin manata. Voisihan se sen suohon laulaa, mutta mistä tässä kivikaupungin keskellä sellaisen suon saat, että laiha poika lappalainen siihen uppoaa… Mutta mukavaa on, että kilpalaulantaan ryhtyvät, sanoilla mittelevät!


Kun on ollut kauan matkalla, kontti alkaa kolista tyhjyyttään, muonavarat ovat vähissä, janottaa. Ystävällinen mies avaa Lenruutille ruokalan oven, pyytää käymään sisälle. Haastattelee vierastaan, miestä, joka itse ollut monta kertaa ollut kysyjänä, puhuttajana, saa viihtymään. 
Nälkä ei lue lakia ja kun Lenruuti saa käteensä lämpimän kebabin ja kylmän colan, hän syö, hiukan hämmästellen, mutta kuitenkin. Onhan se evästä, vaikka ei äidin tekemältä maistukaan. Mukavaa, ettei pettua tarjota, mutta paljon on murkina muuttunut... Juoma hiukan röyhtäyttää, mutta ei se onneksi totia ole.


Keltaisen rakennuksen luona värjöttelee joukko tummapukuisia. Kun Lenruuti lähestyy väkijoukkoa, hän alkaa erottaa itkuvirren poljentoon taipuvaa puhetta. Pitäisikö ottaa kirjoitusvälineet esiin ja raapustaa muistiin?
-       Eilenkin se oli myöhässä, taas se on. Ja maanantaisin on ihan mahdotonta.
-       Ei muuta kun vähän pakkasta, niin koko liikenne on sekaisin.
-       Minä kyllä valitan veeärrän pomoille ja vaadin niitä maksamaan!
-       Ei tästä mitään tule kun aina saa odottaa junaa, minä lopetan tämän junatouhun ja siirryn muihin kulkuneuvoihin…
-       MINÄ VALITAN…

Tuskin noista mitään uutta Kanteletarta saisi, miettii Lenruuti ja jatkaa matkaa. Onhan sitä kyytejä koettu ja kyytimiehiä, huonoja rekiä ja parempia, juhtia jos jonkinlaisia, on sitä. Eikä maailma niin kovin usein ole minuutista kiinni ollut. Itkuvirren ja valituksen ne vieläkin osaavat, osaavatko muuta? 




Lenruuti kohentaa ryhtiään ja jatkaa matkaansa. 
- Pitää ehtiä torstaiksi Sampaalaan, siellä on oikeaa kahvia ja kunnollista puhetta. Kalevalajuhlassa helmikuun viimeisenä.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Puhuvat puut, mietteliäät metsät


Pohjoisen asukas kasvaa talvikuukausina kärsivällisyyteen. Kun ystävä eteläisestä Euroopasta muistuttaa, että pian se loppuu ja kevät on jo ovella, arktisilla leveysasteilla jarrutellaan. Anna olla, älä houkuttele ajattelemaan lämmintä, talvea on vielä reilu siivu jäljellä. Ja paras osa korkkaamatta.



Lumen valkeus on unimaisema. Lumi naurahtaa iloisesti sauvan osuessa ladun reunaan, tuuli tuoksuu myötälettä liukuessa. Kun pakkanen kiristyy, luisto hiipuu ja pieninkin kinkama on sauvottava - välillä myös alas.


Lumi muuttaa puut juhlaviksi hahmoiksi. Korkeat kuuset huojuvat hiljaa, kun tuuli herää, oksilta putoaa lunta, joka hajoaa kimaltaviksi pilviksi. 


Kylmyys puraisee jänkhällä, tuttu koivikko katsoo totisena kulkijaa. Puut kuin juurevat vanhukset, rungot ryhmyisiksi jääneet, hädin tuskin vierastaan korkeammat.


Taivas on kultaa, kuparia, hopeaa, pilvenharmaata ja huikeaa sinistä. Väri elää, pilvien ja taivaan leikit muuttuvat tunti tunnilta.


Tässä valkoisessa maailmassa, satumaisesta valosta lumoutuva tarkkailija sukeltaa personifikaatioon. Puut katsovat korkeuksistaan, tuuli leikkii oksilla, totinen pakkanen kiristää otettaan, aamu vaikenee hämillään.

On houkuttelevaa luoda selitys fysiikan ja meteorologian ilmiöille, sille, että pilvet nousevat taivaalle, muuttuvat sakeammiksi ja katoavat. On helppo uskoa, että korkeuksia tavoittavilla kuusilla on sielu, korkean hahmon mukana saatu myötäsyntyinen ylväys, joka saa ne pudistamaan lumet hartioiltaan. Lämpötila, tuuli ja ilmanpaine ovat niin arkisia käsitteitä. On helppo luoda kuvia, jatkaa satua.

Kun personifikaatio kohdistuu luonnon ilmiöihin, kyse on havainnollistamisesta, runollisuudesta. Mutta onko personifiointia myös se, että tulkitsemme lähimmäistemme ilmeet ja eleet, kasvonpiirteet ja reaktiot omasta viitekehyksestämme? Ihminen, jonka tuskin tunnemme, on vihainen, pettynyt, kateellinen, syrjäänvetäytyvä, kylmäkiskoinen – koska ulkopuolinen tarkkailija hänen ruumiinkieltään niin tulkitsee. 

maanantai 4. helmikuuta 2013

Civistyksen kivistys




Kirjeenvaihtaja Tammerkosken tuntumasta soitti tuohtuneena. Oli kuunnellut radiota ja saanut uutta tietoa. Juontaja oli kertonut, että 5.2. on Johan Ludvig Runebergin päivä, tiedättehän tämän historian veijarin, joka kokosi Kalevalan.

Sammattiseuralaisille tunnusti joku jo viime vuosituhannella, että on aina tykännyt Aleksis Kivestä. Niin me kaikki tykkäämme, mutta oppineen ohikulkijan tarkoitus oli ehkä sittenkin sanoa jotain kohteliasta Sammatin suurmiehestä, Eliaksesta.

Urheilutapahtumat tapahtuvat Dordmundissa tai Mynssenissä, Vaikka Saksassa saa helpommin ostettua junalipun ja pääsee perille, jos käyttää muotoja Dortmund tai München.

Pikkujuttuja, hei mitä välii kuka tämmöstä tarttee ja meillä oli tää jo viime vuosikurssilla ei sitä enää kandee muistaa. Ai mitä? Missä on Mikkeli? Ai mikä Puula? Ai minkä Saimaan lähellä?


Kaiken, minkä olen oppinut, olen oppinut kovemman kautta. Minulla ei ole luontaista lahjakkuutta, jonka avulla Pohjanmaan joet ja Kokemäenjoen vesistöt ja vesijaot olisivat pänttäytyneet päähäni kuin itsestään, vettä valaen. Sama koskee vahvoja verbejä, astevaihtelua, man-passiiveja ja pluskvamperfektiä. Matematiikasta nyt puhumattakaan. Kiitos kuuluu opettajille.

Kieliä en koskaan ole opiskellut siksi, että se olisi ollut hauskaa tai helppoa. Kysykää opettajalta tai ehtolaiskurssin vetäjältä, ellette usko. Kieliä olen parhaiten oppinut silloin, kun on ollut palkitsevaa ja hauskaa luoda kontakteja ihmisiin yli kulttuurirajojen. Tehokkain menetelmä on sama, jolla ennen kerrotaan kissanpoikasia eliminoidun: kun heitetään veteen ja on pakko päästä omin avuin pinnalle, pääsee pinnalle ja oppii uimaan.

Keskustelimme tänään pitkän tovin värisokeudesta saksalaisen ystäväni kanssa. Hän ei ehkä koskaan ole nähnyt samaa punaista kuin minä enkä minä tämän keskustelun jälkeen enää tiedä, näenkö PMS-värikartan punaisen oikein ja juuri niin kuin pitää. Muutama yhdeksän pisteen virhe tai kömpelö (nicht gebräuchlich) sanavalinta saattoi ehkä hulahtaa sähköposteihin mukaan, mutta kumminkin. Saimme aivojumppaa.


Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka yleissivistykseen kuuluu tietää, että Runeberg on kansallisrunoilija, Maamme laulun kirjoittaja ja Vänrikki Stoolin tarinoiden mestari.
Aleksis Kivi oli Nurmijärven poika, joka loi suomalaisen kaunokirjallisuuden perusteokset, Seitsemän veljestä, Kanervalan ja Nummisuutarit. Sitten on vielä Sakari Topelius, joka kirjoitti Lukemisia lapsille ja Välskärin kertomukset sekä suomalaista sielunmaisemaa takoneen Maamme kirjan, oppikirjojen ykkössuosikin.

J. L. Runeberg ja J. V. Snellman kirjoittautuivat Turun Akatemiaan syksyllä 1822. Samalla viikolla mukaan liittyi köyhä kraatarin poika Sammatin Paikkarilta, Elias Lönnrot. Eliaksesta tuli lääkäri ja kielitieteilijä, Kalevalaa kootessaan hän tuli samalla keränneeksi paljon tietoa suomalaisuudesta ja suomen kielestä.

Nämä innostuneet, ihanteelliset ja opinhaluiset nuoret miehet kasvoivat suurmiehiksi, saivat muut liittymään itseensä ja saivat hengenviljelyn viriämään. Jokaisella on oma ansionsa siinä, että Suomesta tuli itsenäinen sivistysvaltio. Heillä oli halua oppia ja he opiskelivat asiansa tunnollisesti ja tarkasti. Heillä oli laaja yleissivistys ja he toimivat tehokkaasti verkostoissa ja tietoverkoissa - vaikka kännykät, hakukoneet ja muut värkit keksittiinkin vasta myöhemmin.

Aikana, jolloin oppiennätyksien määrittely oli tuntematon käsite, nämä miehet opiskelivat nöyrin mielin ja saavuttivat sivistyksen. On siinä varmaan aika lailla kivistystäkin koettu, kun sivistystä on omaksuttu.

Tietoa ja oikein ilmaistua tietoa kaikki suurmiehemme ovat arvostaneet. Sen kunniaksi voisimme mekin pyrkiä tarkkaan ja täsmälliseen ilmaisuun. Aina se ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisi, mutta sittenkin, yritetään sitkeästi!

Hyvää Runebergin päivää!

Kirjoitelman kaikki yhtäläisyydet todellisuuden ja todellisten henkilöiden lausumien todellisten repliikkien kanssa eivät ole tahallisia vaan väistämättömiä. 

lauantai 2. helmikuuta 2013

Viipyilevää




Avaan ikkunan ja annan aamun tulla. Valo voimistuu vähitellen, ilma on lempeän harmaa. Lumisade on niin kevyt, että sitä tuskin huomaa. Sytytän tulet taakkaan ja kuuntelen tulen rätinää.

Vähitellen talon ja tajunnan valtaa aamun äänimaailma: radio, televisio, kahvinkeittimen korahtelu, lisääntyvä liikenne tiellä.

Maisema tien tällä kohtaa on ollut pitkään ennallaan, vanhimmat talot yli satavuotiaita, uusimmatkin muutaman vuosikymmenen takaa.

Millainen on ollut äänimaisema? Hevoskärryjä hiekkatiellä, ihmisiä jalkapatikassa, polkupyöriä, talvikaudella vapaudesta nauttivat kylän koirat? Kuuluiko kirkonkello kauemmas, vai kuunneltiinko sitä tarkkaavaisemmin? 

Tuliko joka tupaan sanomalehti, tuliko se jo aamulla, miten uusi paperi rapisi? Poropannukahvin keittäjä kuuli, milloin pannu oli nostettava sivuun selkiämään, tulen äänistä tiesi, milloin piti lisätä puita. Ja jos tiellä liikkui auto, sitä seurasi katseella, uteliaana, niin kuin harvinaista näkyä pitää.

Viipyilevästä aamusta alkaa taas uusi päivä. 


sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Viljon päivänä



Parhaiden perinteiden mukaan tätä päivää pitäisi viettää mukavassa seurassa, alkumaljaksi pommaccia, sitten kakkua ja kahvia, ehkä finkerporillinen jotain hyvältä tammitynnyriltä tuoksuvaa.Tänään ei onnistu, olen pahoillani. Mukavaan seuraan ehti vuosien varrella liittyä monta hyvää ihmistä, joita olisi ilo tavata ja tarinoida.

Vanhoista vieraskirjoista ja syntymäpäivätervehdyksistä olen huomannut, miten moni lähti kuvioista jo aikaa ennen Viljoa. Mukavia muistoja nousee mieleen, eivät parhaiden ihmisten kuvat hetkessä sydämestä katoa, onneksi. Ja kuinka yhä uusia nimiä nousi vuosien aallokosta esiin: siinä meille kaikille esikuvaa.

Ystäviä, läheisiä, tuttuja, kampraateja ja muita kavereita ei voi hankkimalla hankkia, niitä voi vain saada. Viljo sai ja siksi tuttu nimi allakassa lämmittää.

Kun puhuu toisesta, puhuu samalla itsestään. Vaatii korkeampaa sydämen sivistystä esiintyä niin, ettei saa riidankylväjän ja kaunaisen kärttynaaman mainetta. On niin kovin helppo kirjoittaa kriittistä tekstiä ja mustata toisen, tuntemattomankin, maine ja kunnia. Sosiaalisen median ja tietokoneiden aikakaudella kauna virtaa sormista näppäimiin ja suoraan julkisuuteen. On helppo julkaista oma kantansa, vaikka se olisi kuinka väärä ja epäoikeudenmukainen tahansa. Keskinkertaisillakin atk-taidoilla voi kompensoida puuttuvaa harkintakykyä ja vahvistaa pimeimpiä ennakkoluuloja.

Rohkea ihminen ei pelkää puhua hyvää lähimmäisestään.




torstai 24. tammikuuta 2013

Urheiluai(h)e




Talvella talviurheillaan ja kesällä on omat juttunsa. Vauhditon pullansyönti ja ilma-aseammunta ovat ympärivuotisia lajeja.

Melkein mihin tahansa lajiin kuuluu rehvakkaita suunnitelmia, varustehankinnoilla brassailua, ähellystä, sähellystä, selittelyä ja vaivihkaa autotalliin (tota, ymph!) piilotettuja välineitä.

Yleisimmät selitykset voisi nimetä maailmanperintökohteiksi, elleivät ne olisi nykyiselläänkin äärimmäisen sitkeähenkisiä.

Kaikkeen urheiluun kuuluu paitsi atleetti itse, myös taustajoukot.

Miten otan urheilijan vastaan, kun matsi on hävitty, olo on kuin maansa myyneellä ja taivaalta sataa tuhkaa niskaan?
Kuuntele, kehu, kannusta, tarjoa lämmintä juotavaa ja makoisaa purtavaa, ymmärrä. Kyllä se siitä.

Miten otan urheilijan vastaan, kun matsi on voitettu, vastustaja nuijittu maan rakoon ja vyötäisillä roikkuu kunnon nippu päänahkoja ja kaulassa helisevät mitalit?
Kuuntele, kehu, kannusta, tarjoa lämmintä juotavaa ja makoisaa purtavaa, ymmärrä. Kyllä se siitä.

Ja vielä: Mistään ei ilmeisesti saa ostaa sellaista palvelua, joka veivaa raihnaisen ruumiin valmiiksi käyntiin. Niin ettei tarvitsisi niitä kahta ensimmäistä kilometriä aina kiukutella? Itse on aina kaikki tehtävä, vaikka ei edes oikeaksi urheilijaksi haluaisi.

Ja muistakaa: Hullun kiilto silmissä ei oikeuta liikkumaan pimeässä ilman heijastinta.


Kirjoitelmani kuvassa on harjoitusmateriaalia vauhdittoman pullansyönnin kisoihin. Kuva on historiallinen, nuo pullat on aikaa sitten popsittu.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Stailauksensa kullakin





Kun asunnosta pitää päästä eroon, se stailataan. Kaikki ylimääräinen elämänjälki siivotaan pois, liiat huonekalut evakuoidaan vinttiin ja nurkat nuohotaan. Stailattu koti on euforinen kokemus luopumista haikailevalle asukkaallekin: näin hienoa, väljää ja modernia meillä on.

Sitten näyttö on ohi ja arki ottaa osansa. Lehti unohtuu pöydälle, keskeneräinen käsityö sohvapöydälle tai pyykkiin matkalla oleva paita makuuhuoneeseen. Villakoirat valtaavat reviirinsä ja mööpelit palaavat epäjärjestykseen. Jos joku ostaa tämän, osaako tämä joku asua meillä tyylikkäämmin?

Aamutokkurassa puseroiden, housujen, parittoman hameen ja parillisten kenkien välillä arvuutellessa sitä on oman elämänsä stylisti, ristiretkellä mukavuuden ja oikeanlaisen uskottavuuden välimaastossa. Riittääkö näyttö? Stailataanko lisää? Entä sitten, auttaako se mitään?

Urheilija tarttuu ’tieteellisiin’ keinoihin, kun voitontahto kasvaa sietämättömiin mittoihin. Paineen sieto ja maineen sieto eivät aina olekaan tasapainossa. Kun epävarma haluaa olla säteilevä, kaunis, lennokas, humoristinen, hän ottaa neuvoa-antavan ja toisenkin ja tottuu stailautumaan vapautuneeksi.

Oman rajallisuuden ja tavallisuuden kestäminen voi olla tiukka paikka. Jonakin päivänä tajutaan, että stailauksen seurauksena on kehittynyt kipeä ja vaikeasti voitettava ongelma, ei älyn tai voiman kultahippu.

Oikeamielisen ohikulkijan on helppo kohentaa ryhtiään ja sanoa, onneksi en minä, eipä meillä sentään, viinalla/lääkkeillä/huumeilla/ahmimisella/dopingilla/tupakalla ei ole yliotetta. Mutta onko kunnollisuuden korostaminenkin stailausta, jolla vain peitetään jotain muuta? Se nyt on semmoinen ja onneksi minä olen tämmöinen hyvä ihminen, täydellisyyteen taipuva… Ylemmyydentunto kohisee korvissa eikä järjen ääni erotu taustamelun läpi.

Stailaus on houkuttaa ja koukuttaa. Virheetön sileys torjuu pilkkaa, mutta ei tarjoa yhtään tarttumapintaa elämälle, ajatuksille tai ideoille. Kuka haluaa olla virheetön?

Arki voittaa aina stailauksen. Väistämättä. Onneksi.

Tämän kirjoitelman otsikkokuvista toinen on stailattu.
Lumityöt stailasi Seleniuksen Matti. 

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Uusia alkuja, puhtaalta pöydältä





Talvi on kääntänyt uuden, puhtaan sivun. Valkoista lunta, raikasta pakkasta. Metsän laita lumisen lakeuden toisella puolella on lähes mustavalkoinen: tummat havupuut ja valkoiset huurrekoivut tavoittavat harmaata taivasta. Jokainen oksa ja pieninkin risu on saanut valkoisen peitteen, pakkanen on tarkka ja tunnollinen värittäjä.


Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Hengittää valkoista raikkautta, tuulettaa sielua, nostaa sykettä. Mieli puhdistuu ja olo kohenee.

Elämä kääntää uuden sivun näkyviin, tulee uusia sävyjä, uusia tunteita. Lapsi muuttaa pois kotipesän läheltä, kaupunkiin. Aikuisen elämään.

Kun saattelin lapsia rippileirille, kielikurssille, reppumatkalle ja maailmalle, ymmärsin lopultakin täydellisesti, miksi oma äitini oli itkenyt lastaan maailmalle saattaessaan. Tiesin vihdoin, millaiset pelot ja aavistukset kiersivät sydänalassa. Oivalsin myös, miten järki ja tunne olivat haastaneet toisiaan – onhan se hyvä, että – niin, mutta jos… Luottamus punnitaan käännekohdissa, rajapinnoilla.

Jokainen matka muuttaa matkaajaa eikä maailmalta kukaan koskaan tule täsmälleen samanlaisena takaisin. Jos tulisi, ei matkalle olisi edes kannattanut lähteä.

Muutto on matka ja muuton jälkeen palikat ovat uudessa järjestyksessä. Pöytä pitää tyhjentää ja järjestää uudelleen, konkreettisesti ja allegorisesti. Jokainen muutos on mahdollisuus.

Onnea matkaan!

Terveisin Liisa

Luminen latu ei ole tältä talvelta. Mutta luotettavien tietojen mukaan tähänkin maisemaan on jo avattu uusi latu. Puhtaalle lumelle. 

lauantai 5. tammikuuta 2013

Käsityötä




Seitsemän vanhana kansakoulussa, kun kirjoittamisen alkeet oli opittu keltaisella lyijykynällä, sain oman kynänvarren ja terän ja mustepullon. Sitten piti vielä askarrella tilkuista kynänpyyhin. Vasta sen jälkeen tuli ihana, puhdas viivavihko.

Kynänterä riekkui ja rahisi paperia vasten, roiskaisi tahran, jos ei ollut tarkkana – kunnes talttui ja totteli. Vanhan koulun opettajilla oli vahva usko siihen, että kaunokirjoitus ja kynän harmoninen pyörivä liike tukivat käden motoriikkaa ja silmän ja käden yhteispelin kehittymistä.

Keskikoulussa oli ylimääräisenä aineena konekirjoitusta, vanhoilla työväenopiston konehirviöillä, joiden a oli niin raskas painaa, ettei vasemman pikkurillin voima riittänyt näkyvän jäljen tuottamiseen. Kun tuli sähköinen kone, aat alkoivat totella ajatusta. Muisti oli korvien välissä, siellä vanhassa paikassa.

Pienikin itse kirjoitettu viesti kertoo, miten ihmisen käsiala heijastaa elämää. Se aikuistuu ja kasvaa uhmakkaisiin mittoihin, tasoittuu, muuttuu sävyisäksi ja kohtuulliseksi, saa kenties vapisevan staccaton kumppanikseen ja hiipuu hädin tuskin luettavaksi, ennen liekin sammumista. Aseta sarja vanhoja joulukortteja summittaiselle aikajanalle ja taustalta alkaa kuultaa kirjoittajan elämä.

Tässä maailmassa minä voin kirjoittaa vaikka Kiinan keisarille ja miksei vaikka pääministerillekin. Viesti lähtee, sekunnissa, tuoreeltaan suoraan sormista. Voin lähettää herjauksen ja käynnistää parjauskampanjan ihan tuosta vaan, luoda ilkeän juorun ja manata esiin maailmanlopun. Viestini on samanlainen niin kauan kun en vaihda konetta, yksilöllinen ja tunnistettava kädenjälkeni ei sen takaa erotu.

Onneksi suurin osa sähköisistä maailmanlopuista jää suutareiksi ja heikoiksi tussahduksiksi viestien valtaisassa virrassa. Viestinnän määrä on valtaisa ja paljon jää jalkoihin, lukematta, huomaamatta. Muillakin kuin Kiinan keisarilla on aina ollut sensorinsa eikä hitaan mustekynän taitajalla riitä voimia kaikkeen kohinaan.

Kirjoittaminen on kevyttä, helppoa ja sähköistä, on ollut jo niin kauan, että harva edes muistaa, millaista oli veivata linenbankki koneeseen ja takoa hartiavoimin. Valkoinen pöly, jota joskus liuskoilta varisee, ei, ei se koskaan ole sitä ollutkaan. Korjauslakkaa vain. Vaikka viestintä teknisenä suorituksena on helpottunut, miksi positiivisten ja kannustavien viestien määrä ei kasva yhtä vauhdikkaasti kuin negatiivisten?

Toisinaan toivoisi, että kaikki ei olisi ihan niin helppoa. Tekstejä on jo tarpeeksi, harkituista ja hyvin ajatelluista on edelleenkin pulaa.

Ehkä joku harkitsematon herja jäisi lähettämättä, jos parjaaminen vaatisi vähän enemmän käsityötä ja vaivaa, vai mitä?

Terveisin Liisa