Istun puukirkon penkissä ja kuuntelen isä Jaakon saarnaa. Olen kotona. Kotona tässä paikassa ja tässä ajassa. Keskellä muistoja ja entisen maailman henkiä. Sukupolvien pituinen ketju elämän iloisia ja kipeitä rajakohtia ja vilpittömiä kyyneleitä liittää sieluni tähän hetkeen, on lämmin olla.
Olen kotona. Tiilitalossa lähellä tietä, joka on se vanha Virkavieru, kylätie, jonka varrella joskus asui enemmistö pienen pitäjän virkamiehistä. Sitten pätkästä tuli Leskien kuja, kun melkein joka tuvassa oli joku leski tai elävän leski. Nyt tiellä on vain virallinen nimensä. Pihamaalla on vielä jäänteitä Santun tuvasta, joka paloi jo ennen sotaa, mutta jonka muurin paikan ja nurkkakivet voi vielä alkukesän päivinä erottaa nurmikon lomasta. Sen jälkeen tontti metsittyi ja vanhalla pihamaalla laidunsivat Oinoon lampaat. Sitten Paavo luopui eläimistä, viimeiseksi hevosesta, jäivät vain Hannin puolivillit kissat. Peura tekee jälkiä makuuhuoneen ikkunan alle, syksyn luumusatoa korjaamme niiden kanssa kilpaa. Peuroilla ei ole viikonpäiviä eikä muita kiireitä ja siksi ne usein ehtivät ensin. Kun tulen tänne, tulen kotiin.
Olen kaupungissa. Kauppa on lähellä, posti ja kampaaja, hammaslääkäriin on lyhyt matka ja asemalle. Omat kirjat muutin maalle, mutta kirjastoon on kymmenen minuuttia kävellen. Täällä on minun osoitteeni, olen kotona. Tuttujen kuvien, taulujen, töiden ja tekemisten keskellä. Olen iloisesti kiitollinen siitä, että on tavallinen arkipäivä, siinäkin olen paremmin kotonani kuin pyhäpäivissä tai juhlissa.
On hyvä olla kotona. On kai sittenkin hyvä, jos on monta paikkaa, joissa tuntee olevansa kotona. Muutenhan tässäkään ei ole mitään järkeä, vai mitä?
Terveisin Liisa
