 |
| Ilves, Pohjolan tiikeri. |
Kevät eteni enkä päässyt lähtemään.
Tuli kaikkea, niin kuin elämässä voi joskus tulla.
Lopulta, toukokuun ollessa jo hyvässä vauhdissa, sain palata Särestön mestarin kuvien äärelle. Tutut maisemat, rakkaat voimavärit, rakan harmaus, komeat halaavat karhut, porotokat maisemassa niin kuin ne joskus ovat: tunturin väreihin lähes täysin sulautuneina.
Särestöön mentiin siihen aikaan, 1970-luvun lopulla, vielä pitkää reittiä. Ensin piti soittaa Antulle, että tulisin ryhmäni kanssa, meitä olisi niin ja niin monta ja olisimme Maijasen talolla silloin ja silloin. Anttu kuunteli, tuhisi hiukan ja kysyi sitten: halataanko?
Tottakai, halattiin. Lämpimästi.
Ajettiin kapeita teitä, läpi Kittilän maalikylän ja jatkettiin Maijaseen. Maijasen isäntä oli taksiyrittäjä, veljesten luotettu kuljettaja.
Sitten jalkauduttiin metsäpolulle ja Ounasjoen rantaan, missä Anttu oli jo veneineen vastassa. Ryhmä lastattiin veneeseen, Anttu piti perää, keulassa istui Iira, valkoinen kaunotar. Joskus ryhmä oli niin suuri, että Anttu sai ajaa jokea pitkin useamman kerran.
Iira oli Antun koira, Reidarilla oli Sialu, Pikkusielu, bernhardilainen jättiläinen. Isäntien edelliset, edesmenneet koirakumppanit oli haudattu rantaan, jokaisella haudalla oli kivikasa. Kierros alkoi galleriasta – silloinen, ensimmäinen ateljee oli yleisöltä suljettu, yksiytyinen ja melko pieni tila. Kun asteltiin pihapiiriin, asiaan kuului, että koirien leposijoista kerrottiin.
Galleria teki vaikutuksen. Uima-allas, kelohirsiseinät, värikkäät taulut seinillä, omassa ympäristössään. Kerran tavattiin isäntäkin, mestari, joka mieluiten oli poissa näkyvistä, jos ryhmiä oli tiedossa. Sillä kertaa ryhmässä oli baltiansaksalaista sukua oleva rouva Snissarewsky, joka sujuvalla venäjän kielellä puhutteli taiteilijaa. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta sydämellinen.
Galleriasta lähdettiin Vanhaan Särestöön, veljesten lapsuudenkotiin. Harmaantuneiden hirsitalojen ympäröimään pihapiiriin.
- Onko Anttu jo petannut sänkynsä? omaa ryhmäänsä luotsaava kollega kysyi joskus, kun tavattiin.
En ollut kiinnittänyt huomiota. Muistan punaisen kahvipannun, kodikkaat kukkakupit, arjen kauniit esineet, elämää nähneen ympäristön. Leppoisan isännän, joka partoineen muistutti joulupukkia.
Anttu esitteli kotiaan, pihapiiriä, Linta-hevosen tallin, päärakennuksen. Vaikutuksen Vanha Särestökin teki, saksalaisille melkein ulkomuseo, joka oli Anton Särestöniemen koti.
Yritin saksantaa Antun tarinoita. Anttu kertoi hevosesta, joka osasi karata metsän turviin, kun huomasi, että työtä olisi ollut tiedossa, tai kertomuksen siitä, miten Linta-hevonen puski tallin ikkunan rikki, kun halusi nähdä ihmiset, joiden puhe kuului talliin asti. Sisältö ehkä välittyi, leikkisä liioittelu ei varmaan täydellisesti.
Kerran sain Antulta lahjan, pussillisen kullankeltaisia hilloja. Seuraavalla kerralla hän kysyi, olinko niitä makustellut. Makustelinhan minä, parhaita herkkuja!
Didrichsenin taidemuseon näyttely toi Särestön maisemat ja vaikutelmat etelään. Näyttely on ollut suurmenestys, ansaitusti. Tuttuja teoksia, joiden vahvat värit pääsevät todella oikeuksiinsa vasta silloin, kun niitä voi katsella aitoina. Uusia teoksia, muutama taidokas, ehkä hiukan varovainen nuoruuden ja opiskeluajan maalaus.
Reidar Särestöniemen taiteesta on julkaistu useita kirjoja. Parhaatkaan valokuvat eivät koskaan pysty toistamaan tunnelmaa, värien voimaa ja maalauksen elävää pintaa. Kuinka kivisen kallion kuva voi olla niin elävä, että rouhean röpelöistä pinta tekisi mieli koskettaa. Onko se hiekkaa, vai onko se jotain muuta? Uskomattoman hienoa materiaalin käsittelyä.
Taiteilija on saanut impulsiivisen luonnonlapsen maineen, mutta hän opiskeli sekä Suomessa että Venäjällä, omaksui paljon tietoa ja taitoa, otti omiin töihinsä parhaat opit. Kielitaito kehittyi opintojen ohella.
Didrichsenin näyttely päättyy toukokuun lopussa. Sinne jonotetaan, syystä. Sinne kannattaa mennä ja kokea Lapin vahvat vuodenajat. Talven hiljainen huurre, valoisan kesän räjähtävät värit! Toivottavasti ehditte vielä!
PS. Vuosien jälkeen olen vieraillut Särestössä. Galleria on entisellään, uusi, tulipalon jälkeen rakennettu ateljee komea käyntikohde. Vanhan Särestön pihapiirissä ei enää tapaa partasuuta Anttua, Linta-hevonenkin taitaa olla tuonilmaisissa niin kuin Iira ja Sielukin. Perille pääsee autolla, soratietä. Ounasjoki virtaa uomassaan, pihamaan kaltiot ovat paikoillaan.
Hienoa, että tärkein on tallessa. Mutta entisen lumous?