Veteraanipäivä ja Hakkapeliittain muisto

Aamulla nostimme lipun salkoon isäni talon pihalla. Uhrin ansiosta lippu liehuu, vaikka veteraani ja sotainvalidi on läsnä parhaissa, lämpimissä muistoissa.

Ylipäällikön askel Mikkelin torilla. 

Isäni oli ratsuväen miehiä ja uskollinen aselajilleen viimeiseen asti. Hän suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa URR:n riveissä. Kun kotiuttamisen aika tuli, maailmantilanne oli muuttunut ja palvelus jatkui. YH ja pian sen jälkeen alkanut Talvisota piti miehen rintamalla – jatkosota päättyi haavoittumiseen juhannuksena 1944.

Veteraanien antama uhri on lipunnoston arvoinen asia. Sota, jonka muistot varjostivat veteraanin jokaista päivää, loppuvaiheessa jokaista askelta, ei saa unohtua jälkipolviltakaan.

Jos joutuisimme samaan, jaksaisimmeko päivääkään? Miten meidän voimamme riittäisivät?

Jaksaisimmeko kaikesta huolimatta rakastaa ehdoitta isänmaata ja kotiseutua?

Kun aseveljet tapasivat ja viettivät yhdessä iltaa, laulettiin Hakkapeliittain marssi. Musikaalisuuden korvasi paatos ja sydämestä tuleva tunne. 

Aseveljet, Unto ja Eemeli ovat olleet jo kauan poissa. Kiitos heille muistoista. Hakkapeliittain uhmakas poljento on tallella.

On Pohjolan hangissa meill' isänmaa

sen rannalla loimuta lietemme saa

kas' säilöjä käyttäiss' on varttunut siell'

on kunniall', uskolle hehkunut miel'

Kun ratsujamme Nevan vuossa juotettihin

Se ui kuni häihin yli Veikselinkin;

Se kalpamme kostavan Reinille toi

ja Tonavasta keisarin maljan se joi !

Kun raunion, tuhkan yli lennetähän,

niin kaviotpa loimun luo säihkyävän'

Joka iskumme välkkyy kuin aamun koi

ja vapauden puolesta säilämme soi!

- melodia 30-vuotisen sodan ajoilta, 

nykyiset sanat Zacharias Topelius, 1874

Tuttu kosketus on jäljellä tutuissa esineissä.

Valo, vastavalo

Väylä vapautuu. Värit palaavat maisemaan.

Alussa on tumma sininen, intensiivinen. Se vaalenee, muuttuu kultaisen aamuruskon kautta kirkkaaksi päiväksi ja palaa leimuavien keltaisen ja oranssin sävyjen kautta tummaan, tähtien kirjomaan yöhön.

Kun valo alkaa voittaa, maailma on sininen, sininen, ja valkoinen. Valkea lumi, lumella siniset varjot ja huurremetsien rapea harmaa. Väylät erottuvat maisemasta valkoisina uomina, puhtaina ja sileinä.

Talvi kääntyy kevääseen, pyyhkii puut lumettomiksi, kasaa kinoksia tien varteen. 

Lumi narahtelee aamuisten askelten alla, latu on helppo hiihtää. Puhdas valkoinen heijastaa valoa, valoa. 

Taivas on sininen ja suurempi kuin koskaan. 

Kun kevät saa voiton talvesta, värit alkavat palata maisemaan. Väylän valkoinen jääpeite tummuu, virtapaikkaan syntyy tummia laikkuja, vähitellen koko uoma on pahaenteisen näköinen. Jää voi vielä olla terästä, mutta sen teräksen päällä on vettä ja sohjoa. Pienen metsäjärven jääpeite muuttuu vanhan lasin vihreäksi.

Aamupäivän vastavalossa hangen jäätynyt pinta kimaltaa ja kiiltää. Päivän edetessä silkkinen lumi muuttuu pehmeäksi, rakeiseksi. Se on ninkö sohojua sanovat paikalliset.

Pälvet kasvavat puiden alla, vaikka paikoin lumi on vielä paksua. Suuren joen rantatörmät ovat paljaana eikä niiden maanväristä pintaa tee edes mieli kuvata.

Sulaveden läikkä kasvaa päivä päivältä, yöllä se saa pintaansa jääkuoren, päivällä, jään sulaessa se heijastaa kulkijalle taivaan ja maan ja veden pohjan näyt. Sinisestä syvyydestä tummaan maan ruskeaan ja vihreään.

Tuuli kiidättää valkoisia pilviä, niiden alla tunturin luminen rinne elää, valon ja varjojen kirjomana.

Kulkija tavoittaa kevään etenemisen, väistyy ladulta ja antaa luonnon muuttaa talven kesäksi. Värit palaavat, vihreän vahvat sävyt, tumma maa ja harmaa kivinen rakka. Ja kaukana tulevaisuudessa ruskan tulinen leimahdus ennen tummaa talven ensimmäistä hetkeä.

Sininen taivas, valkoiset pilvet ja heijastukset vedessä, 

ne pysyvät.